Mondo

Kauneuden kaupunki Firenze: näin se kannattaa kokea

Tarinan mukaan matkailijat pyörtyilivät aikoinaan Firenzessä ihastuksesta. Nyt kenties väentungoksesta. Etsimme kaupungin upeimmat asiat – ja oikean tavan nähdä ne.
Kuvat Jussi Puikkonen

Kaunis mies seisoo Firen­zen ytimessä, Palazzo Vecchion edessä. Ei vain kaunis vaan monien mielestä maailman kaunein. Michelange­lon ­Daavid on antiikin ihanteiden mukainen: nuori, lihaksikas, alaston, ylävartalo­painotteinen.

Realistinen ­veistos ei ole. Michelangelo teki Raamatun Daavidista sellaisen, että viisimetrisen patsaan mittasuhteet olivat optimaaliset ihmisen korkeudelta katsottuina.

Daavid-patsaita on Firenzessä useampia. Alkuperäinen on Accademia-museon turvassa.

Kun se nostettiin Medicien hallitsijasuvun rakennuttaman Palazzo Vecchion eteen toukokuussa 1504, hahmo symboloi firenzeläisille kaupungin itsehallintoa ja vapautta. Nyt Daavid symboloi kaupunkia renessanssin aarreaittana.

Tämä paikka tosiaan tunnetaan kauneudesta: pökerryttävää haltioitumista, joka valtaa ihmisen renessanssitaiteen, palatsien ja kupolien katveessa, kutsutaan Firenzen taudiksi, Stendhalin syndroomaksi.

Kaupungit ovat tietysti komeita omalla tavallaan. Niiden kauneus voi olla futuristista, rapistuvaa, autiota tai pittoreskiä. Firenzen kauneus on historiallista.

Santa Maria del Floren katedraalin kupolin suunnitteli Filippo Brunelleschi ja kupoli painaa yli 20 miljoonaa kiloa.

On tosin vaikea sanoa, onko sopivaa haltioitua Daavidista, joka seisoo Palazzo Vecchion sisäänkäynnin luona. Se ei nimittäin ole alkuperäinen patsas vaan kopio.

Oikea marmoriveistos on turvassa säältä ja saasteilta Accademia-museossa, mutta sinne on muodostunut katsojien puolentoistatunnin jono aamuyhdeksältä.

Sama toistuu kaikkialla Firenzen historiallisessa keskustassa. Santa Maria del Fioren katedraalin mosaiikit, Uffizin museon sadat maalaukset ja veistokset sekä Ponte Vecchio -sillan liikuttavat pikku ikkunat kyllä lumoavat, mutta niitä ympäröivät jopa tuhatpäiset ihmismassat.

Sulokkaimmillaan kaupungin keskusta on seitsemältä aamulla, jolloin lenkkeilijät ja koiranulkoiluttajat samoilevat tyhjiä kujia kullankeltaisessa valossa.

Firenze ei kuitenkaan ole sellainen turistien valtakunta kuin vaikkapa Venetsia, jossa asuu enää vähän paikallisia. Jo tunnetuimpien nähtävyyksien vierestä löytyy kohteita, ­joihin monet matkailijat eivät koskaan poikkea.

Aivan Daavidin nurkan takana on esimerkiksi Palazzo Davanzati, yksi kaupungin harvoista kotimuseoista. Osa sen huoneista on 1500-luvun asussaan, ja talossa voi aistia millaista Firenzessä oli olla upporikas silloin, kun näillä seuduilla visioitiin uutta uljasta ihmistä.

Paikalliset tapaavat sanoa, että Firenze on suuresta maineestaan huolimatta ”ihmisen kokoinen kaupunki”. Sellainen se onkin: pieni mutta suuri. Kapeat kujat jatkuvat kortteli­kaupalla. Kaikkialla on puutarhoja, pikku palatseja, museoita ja kirkkoja.

Firenzeä ympäröivillä kukkuloilla on useita upeita renessanssipalatseja. Yliopistona toimivan Villa Salviatin puutarha on niistä kauneimpia.

Moniin paikkoihin liittyy tarinoita renessanssin moni­lahjakkuuksien puuhista. Se mahtoikin olla merkillistä aikaa: yhtäkkiä ajateltiin, että ihminen 2.0. oli syntymässä, ja kaikki maailmassa alkaa alusta parempana kuin koskaan.

1500-luvulla täällä pidettiin Medicien suvun piikkiin naamiaisjuhlia, joita suunnittelemaan palkattiin kaupungin parhaat taiteilijat. Usein naamioitiin sekä ihmiset että kaupunki.

Yksi tärkeimmistä juhlamestareista oli Giorgio Vasari, maalari ja arkkitehti, joka kirjoituksissaan tiettävästi ensimmäisenä käytti termiä renessanssi. Vaatimattomuus ei kiinnostanut Vasaria ja hänen aikalaisiaan. Juhlia varten rakennettiin paperimassasta ja kipsistä kulisseja ja patsaita, riemukaaria ja antiikin aarteiden replikoita. Siellä täällä esitettiin näytelmiä ja kuorolaulua, ja joella lipui veneissä satumaisia kuvaelmia soihtuineen. Vasarin suurimpiin voimannäytteisiin lukeutuu eräitä kuninkaallisia häitä varten järjestetty show, jossa tuhannet ihmiset ja hevoset ”valtasivat” Piazza Santa Maria Novellalle rakennetun paperi­massalinnan.

Nytkin tuolla aukiolla on satoja ihmisiä, aseinaan tosin vain selfie-kepit.

Vasarin nimeä kantaa myös Ponte Vecchion, Firenzen kuuluisimman ja vanhimman sillan ylätasolla kulkeva käytävä. Vasarin aikana käytävä mahdollisti sen, että yläluokka saattoi ylittää Arnojoen kätevästi kohtaamatta kansaa. Nyt käytävän seiniä koristaa kokoelma taiteilijoiden omakuvia Rubensista Chagalliin.

Sillan alemmalla osalla kansaa on yhä vaikea olla kohtaamatta. Oikeastaan Ponte Vecchiota on jopa vaikea ylittää, koska se on niin täynnä ihmisiä. Muut sillat alavirtaan päin tarjoavat helpomman paikan ihailla vanhaa Ponte ­Vecchiota ilman tukehtumisvaaraa. Joskus kauneus on parhaimmillaan etäisyyden päästä.

Samaa mieltä on Francesco Guidi, taloushistorioitsija, joka on erikoistunut renessanssiajan Firenzeen. Hän on myös syntyperäinen firenzeläinen ja luvannut esitellä meille yhden suosikkiravintoloistaan.

5 e Cinque-ravintolan omistaja Silvio Varando suosittelee Francesco Guidille päivän kasvisannosta.

Tapaamme pikkuruisella Piazza della Passeralla, joka on aivan nurkan takana Ponte Vecchiosta. Täällä toisella puolella jokea Oltrarnossa (nimi tarkoittaa kirjaimellisesti ”Arnon toista puolta”) on heti vähemmän turistitungosta.

Guidi kertoo, ettei enää kävele historiallisessa keskustassa.

”Se on menetetty alue.”

Mutta tämä ei ole. Astumme sisään 5 e Cinque-ravintolaan. Seiniä peittävät mustavalkoiset valokuvat Firenzen lähihistoriasta. Keittiömestari Silvio Varando tervehtii lämpimästi: hän on Guidin isän vanha ystävä. Varandon vaimo Mariolina Garau on Genovasta ja kasvissyöjä, ja siksi ravintola tarjoaa kasvisruokaa Genovasta.

Varando kertoo, että Firenzen ravintolat ovat monipuolistuneet viime vuosina. Pitkään kaikki täällä oli vain Toscanaa Toscanan perään, mutta nyt on myös aasialaista ja kaikenlaisia paikallisherkkuja muualta Italiasta.

Francesco ehdottaa aterian alkuun majoneesilla höystettyä ”venäläistä salaattia” ja juustolla täytettyä rapeaa foccaccia-leipää, molemmat genovalaisten suosikkeja.

Firenzessä kannattaa aina ottaa ravintolassa talon viiniä, sillä ne tulevat lähitienoon tiloilta ja ovat hyviä ja huokeita.

Lasillinen? Ehkä karahvi kuitenkin…

Historioitsija Guidi kertoo kotikaupungistaan. Hän näkee sen kahdella tavalla: ensinnäkin Firenzen taideaarteet ovat uskomaton rikkaus, tietenkin.

”Ja se, että keskusta on rakennettu melko lyhyessä ajassa, tekee kaupungin kauneudesta koherenttia. Kaupunki jatkuu pitkään samanlaisena. Välillä se tuntuu uskomattomalta.”

Toisaalta siinäkin on puolensa ja puolensa: ”Firenze ei ehkä katso kauheasti eteenpäin, se on aika staattinen. Täällä ajatellaan, että Firenze on maailman keskus ja nojataan upeaan historiaan. Ikään kuin ei tarvittaisi edistystä, mennyt riittää.”

Guidi kertoo nauraen vuoden 1998 kilpailusta, jossa arkkitehtien piti suunnitella Uffizi-museolle toinen sisäänkäynti. Kilvan voitti japanilainen Arata Isozaki työllä, josta on tapeltu 20 vuotta, koska se on joidenkin mielestä liian moderni.

”Tuntuu siltä, että mikä tahansa muutos on monille firenzeläisille kauhun paikka.”

Toisaalta paikallisetkaan eivät aina tunne historiaa hyvin. Ei renessanssi ollut suurimmalle osalle firenzeläisistä mitään uuden ihmisyyden juhlaa, se oli varakkaiden ihmisten hanke.

Upporikkaiden miesten uho tuotti kyllä kaunista katseltavaa meille jälkipolville: kaupungin palatseista ja puutarhoista saamme kiittää heidän mahtailuaan. Nyt ne kuuluvat kaikille. Guidi sanoo, että vaikka turistit ovat vallanneet Firenzen, myös paikalliset nauttivat kaupunkinsa kauneudesta esimerkiksi näköalapaikoilla.

Guidi itse viihtyy kaupungin kattoterasseilla. Tavaratalo Rinascenten katolla on soma pieni terassi, hän kertoo. Ja Grand Hotel Baglionin ravintolan B-Roofin terassilta avautuu näkymät joka suuntaan. Sieltä Duomon mosaiikkeja voi ihailla paljon helpommin kuin katujen turistimeressä.

”Mutta jos haluaa nähdä kauneutta, jollaista ei osaa odottaa, kannattaa lähteä keskustan ulkopuolelle”, Guidi vinkkaa.

Rinascente-tavaratalon katto­terassilta aukeaa näkymä historiallisen keskustan ylle.

Hän lähtee takaisin töihinsä yliopistolle – skootterilla, kuten firenzeläisen kuuluu.

Lounaan jälkeen aurinko porottaa niin, että vilkkaat kadut eivät houkuttele kävelemään. Giardino di Boboli -puisto Palazzo Pittin takana tuntuu onneksi happikylvyltä.

Täälläkin on nähtävyyksiä: antiikin ja renessanssin veistoksia, amfiteatteri, suihkulähteitä, Bernardo Buontalentin tippukivipatsas… Mutta niistä voi myös lintsata ja laahustaa sypressien varjoissa uneliaana. Katsella hiekka­tietä vartioivien patsaiden vihertäviä kasvoja – ai kas, taas Daavid.

Puiston korkeimmalla kohdalla soman posliinimuseon puutarhassa taideopiskelijat maalaavat kukkulamaisemia.

Tunnetuin Firenzen näköalapaikoista on hiukan ylempänä, kilometrin päässä Piazzale Michelangelolla. Sieltä löytyy kaunein näkymä kaupunkiin, oppaissa sanotaan.

Mutta ei siellä voi vain näköalasta nauttia – koko tori on täynnä rihkamaa, turisteja ja tänään vielä armeijan paraatia.

Paikalliset ovat kuitenkin onneksi kertoneet vinkkejään. Saman postikorttimaiseman saa kahdesta muusta paikasta.

Parin minuutin päässä Piazzale Michelangelosta seisoo San Miniato al Monten basilika, jonka edestä avautuu upea näkymä Firenzen yli. Sisällä basilikassa rakennustelineillä seisovat entisöijät kunnostavat alttarikatosta.

Piazzale Michelangelon kuuluisalle näköala­paikalle voi kivuta muurin vierellä kulkevaa kävelytietä.

Kappelin kyljessä on hautausmaa, jossa tyhjät polut puikkelehtivat kymmenien pienten hautarakennusten lomassa. Hautakiviin on kiinnitetty vanhoja valokuvia. Niiden haalistuneet värit saavat edesmenneet firenzeläiset näyttämään filmi­tähdiltä. Paikka on niin kaunis, että itse asiassa koko täydellisen näkymän metsästys unohtuu.

Mutta sen voi toisaalta hoitaa myös piknikillä. Kaoottisen Michelangelo-aukion vieressä rinteessä leviää Giardino delle Rose, ruusupuutarha. Firenzeläisiä nuoria istuu siellä täällä nurmikolla ringeissä, keski-ikäinen mies on melkein nukahtanut romaaninsa kanssa penkille.

Alhaalla laaksossa raamatullinen auringonvalo laskeutuu Duomon valtavaan kupoliin. Sen piirustukset laati Filippo Brunelleschi, kupolinsuunnittelukilpailun yllätysvoittaja.

Kupoli painaa yli 20 miljoonaa kiloa ja vei aikansa, että keksittiin, kuinka se saadaan rakennettua.

Alhaalta Pitti-palatsilta on muutaman minuutin kävely Piazza Santo Spiritolle, joka on Oltrarnon sydän. ­Puiden varjossa juoksentelee koiria ja lapsia, kukkakauppias on hakenut vettä suoraan suihkulähteestä.

Santo Spiriton kirkossa voi nähdä Michelangelon nuorena tekemän puisen krusifiksin.

Kirkko on myös Brunelleschin alullepanema ja varhais­renessanssin hienoimpia helmiä, mutta turistivirrat ohittavat sen. Luostarin tyhjällä sisäpihalla aika on pysähtynyt.

Tämäkin kirkko on täynnä taideaarteita. Sakastissa on puinen krusifiksi, jonka Michelangelo teki 18-vuotiaana. Se herätti aikanaan pahennusta, koska Jeesus on poikkeuksellisesti alasti. Michelangelo teki krusifiksin kiitokseksi siitä, että sai taidettaan varten tutkia kirkon luostarin sairaalan ruumiita. Nuoren Michelangelon krusifiksissa on jotain oudon koskettavaa. Jeesus on todentuntuinen, alaston ja nujerrettu, mutta ehkä juuri siksi jopa kauniimpi kuin satumainen Daavid, jonka eteen ihmiset toisella puolella jokea jonottavat.

Kirkon ulkopuolella ilta-auringossa ihmisiä kerääntyy portaille lueskelemaan ja juttelemaan. Pienen aukion ravintoloiden terassit täyttyvät: on aperitivon aika.

Alkuillasta monissa ravintoloissa juomien hintaan sisältyy pientä naposteltavaa, joskin ”pieni” on useimmiten hyvin väärä sana kuvaamaan sitä runsautta.

Torin lukuisten aperitivopaikkojen pöydillä notkuu muun muassa valkosipulissa haudutettua pinaattia, grillattuja äyriäisiä, pastaa tomaattikastikkeessa, juustoja, salaatteja, valkoisia papuja, oliiveja, leikkeleitä, pitsasiivuja, piiraita, marinoituja paprikoita ja niin edelleen.

Hiukopalan päälle sopii harhailla pitkin Santo Spiriton ja viereisen San Fredianon korttelien kapeita katuja. Voi miettiä, kuka ostaa puutarhaansa kaikki taidepuotien patsaat, mihin tuo Borgo San Fredianon päässä häämöttävä kaupungin portti viekään, ja kuinka kaikille näille autokorjaamoille voi mitenkään riittää rikkinäisiä autoja korjattavaksi.

Giardino di Boboli -puutarhassa voi ihailla antiikin ja renessanssin veistoksia, sypressikujia ja suihkulähteitä.

Puiden varjostaman Piazza Torquato Tasson laidalla raitiovaunuteemainen Al Tranvai -ravintola kutsuu sisään maistelemaan hetkeksi talon viiniä valkoisesta posliinikarahvista. Tämä on jo paikallisten omaa Firenzeä. Seuraavassa kadunkulmassa voi pysähtyä katselemaan yhtä kaupungin sadoista katupyhätöistä: siinä ovat Giottinon Maria ja ­Jeesus-lapsi enkelten ympäröiminä. (Kopio.)

Jos tästä kävelee eteenpäin, mutkittelevia teitä ulos kaupungista, lopulta ympäristö hiljenee ja äkkiä kuulee ­linnut. Viiniviljelmät ja oliivilehdot laikuttavat maisemaa, vaaleanpunaiset huvilat seisovat rinteillä välimerenmäntyjen katveessa.

Ehkä Firenzen kauneus on lopulta tässä. Se on satojen­tuhansien asukkaiden kuhiseva kaupunki, josta voi astua ­toscanalaiseen maalaisidylliin. Molemmat voi saada.

Julkaistu: 15.1.2020
Kommentoi »