Apu

Kaukaan paperitehdas on antanut leivän Ruokoniemen suvulle: "Ehrnrooth ymmärsi työmiestä, meitä arvostettiin" – Syyskuussa 2020 iski uutinen yt-neuvotteluista

Kaukaan paperitehdas on antanut leivän Ruokoniemen suvulle: "Ehrnrooth ymmärsi työmiestä, meitä arvostettiin" – Syyskuussa 2020 iski uutinen yt-neuvotteluista
Kaukaan tehtaalla on ollut väkevä rooli Ruokoniemen perheessä. Ensin töitä teki Kaukaalle isoisä Manne, sitten isä-Pekka ja äiti-Mirja. Nyt poika Kimmo. Vuorineuvos Ehrnroothin vuosina työmies tunsi olevansa arvostettu.

Kädenpuristus on tiukka, hymy leveä. 77-vuotias Pekka Ruokoniemi kutsuu peremmälle, vaimo Mirja ohjaa istumaan keittiön pöydän ääreen. Ikkunasta avautuu maisema vehreälle takapihalle.

Ruokoniemet asuvat Lappeenrannan keskustaajaman itäosassa alueella, joka tunnetaan nimellä Pontus. Sen omakotitaloalueelle Ruokoniemet aikanaan rakensivat oman talon, kasvattivat kaksi lasta ja saivat kolme lastenlasta.

Mutta matka on ollut pitkä.

Pekka Ruokoniemi Savitaipaleen Survajalla. Hänellä oli kahdeksan kilometrin koulumatka.

Pekka Ruokoniemen lapsuudenmaisema sijaitsi Savitaipaleen Survajalla. Mökkiin kuului pari hehtaaria peltoa ja vähän metsää. Talossa oli lehmä, pari lammasta ja kesällä kasvatettiin sikaa. Olot olivat alkeelliset, sähköä ei ollut.

Lähin naapuri asui kilometrin päässä, kauppaan oli kotoa kymmenen kilometriä ja kirkonkylälle 20 kilometriä. Mökissä asuivat Isä Manne Ruokoniemi, äiti Fanny ja vuonna 1942 syntynyt Pekka.

Äiti hoiti kotia, isä toimi etupäässä Kaukas-yhtiön metsurina.

– Jo kansakoulun alaluokilla pääsin kesäisin isän mukana metsähommiin ja sain siitä jopa muutaman markan taskurahaa. Metsätöissä kuorin puita, tein propseja, raivasin ja istutin.

Propsit olivat kuitupuupöllejä, joita käytettiin metsäteollisuudessa erilaisten massojen, kuten selluloosan, raaka-aineena.

Kun metsätyöt loppuivat, Pekka haki töitä Kaukaan tehtaalta.

Pekan koulu oli suoritettu 14-vuotiaana. Hän osti oman pokasahan ja kirveen ja lähti omalle metsäpalstalle hommiin. Se oli hänen ensimmäinen työsuhteensa Kaukaan tehtaalle. Armeijan jälkeen hän palasi metsätöihin.

1960-luvun alussa Suomen metsissä työskenteli noin parisataatuhatta metsätyöntekijää, jotka tekivät metsätyötä talvisin, uittotyötä keväisin ja maataloustyötä kesäisin ja syksyisin.

– Mutta koneet alkoivat korvata ihmisiä. Ehdin olla kuukauden armeijan jälkeen metsätöissä, kun työt loppuivat. Olisin halunnut lähteä opiskelemaan metsäteknikoksi, mutta siihen ei ollut rahaa. Oli pakko lähteä ansiotöihin.

Pekan katse kääntyi Lappeenrannan Kaukaan tehtaaseen.

Vuonna 1963 ei kyselty ammattikoulua, sotilasarvo riitti.

Porukkaan sopeutuminen aluksi vaikeaa

Kaukaalle rakennettiin juuri uutta sulfaattitehdasta, ja vanhalta sulfiittitehtaalta siirtyi väkeä sinne. Töitä löytyi, koska sulfiittitehtaalle auenneet työpaikat täytettiin uusilla työntekijöillä. Koska elettiin suuren maaltamuuton alkuaikaa, työnhakijoita tuli monilta paikkakunnilta.

Pekka palkattiin Kaukaalle. Vuonna 1963 ei kyselty ammattikoulua, sotilasarvo riitti.

Alku oli vaikeaa.

– Vuorotyöhön ja siihen porukkaan sopeutuminen oli hankalaa. Sitten hyvä kaveri pääsi armeijasta ja tuli samalle tehtaalle töihin. Meistä tuli kämppäkavereita ja ystäviä ollaan edelleen, Pekka kertoo.

– Sekin auttoi sopeutumisessa, etten mie ollut ainoa. Meitä maalaispoikia oli muitakin!

Pekalla on ollut 20 eri ammattia tai vakanssia.

"Talvi meni säästöjä syödessä ja töitä etsiessä"

Pekka pääsi sulfiittitehtaan kuivauskoneelle ensin kärräämään paaleja ja sitten vaakaamaan selluarkkeja. Paalin piti painaa tismalleen 200 kiloa, arkkeja otettiin tai lisättiin, kunnes vaa’an viisari oli kohdallaan.

Vaakaamisen jälkeen paalit menivät pakkaajille, paali painettiin prässillä kasaan, rautalangat pantiin ympärille ja paali lähetettiin eteenpäin.

– Työskentelin talven kuivauskoneella, sitten mieli alkoi poltella takaisin maalle. Otin keväällä lopputilin ja palasin metsätöihin, mutta työt loppuivat jälleen syksyllä. Talvi meni säästöjä syödessä ja työtä etsiessä. Kun mitään ei löytynyt, keväällä 1965 oli lakki kourassa palattava Kaukaalle.

– Olivat vähän vihaisia, kun silloin läksin pois. Valehtelin, että pellot piti kyntää, vaikka ikinä en ole kyntänyt.

Äiti Fanny, Pekka ja isä Manne, joka työskenteli metsurina. Vuonna 1964 Pekka tapasi Mirjan.

Pekka palkattiin tuuraamaan apuvalkaisijan kesälomaa, syksyllä hänet siirrettiin Myrkkylahdelle pumppaamaan, kuivattamaan ja polttamaan putkista lahden pohjaan päätynyttä kuitua. Kaukaan Myrkkylahti oli luonnonlahti, jonka tehdas patosi likavesien kulun hidastuspaikaksi. Se oli siihen aikaan edistyksellistä, sillä muut tehtaat laskivat jätevetensä suoraan Saimaaseen.

Myrkkylahden jälkeen Pekka palasi valkaisuun, sitten rakennushommiin ja vuonna 1967 soodakattilalle. Hän työskenteli neljä vuotta apulämmittäjänä, sitten turbiininhoitajan varamiehenä ja opiskeli siinä sivussa Työteknillisessä koulussa. Kun kaasuvoimalaitos aloitti toimintansa vuonna 1975, Pekka nimitettiin laitosmiehen varamieheksi.

– Olen joskus laskeskellut, että minulla on ollut liki 20 eri ammattia ja vakanssia.

Kaukaan henki syntyy 1960-luvulla

Kun vuorineuvos Casimir Ehrnrooth astui tehtaan johtoon vuonna 1967, hän alkoi luoda niin sanottua ”Kaukaan henkeä”.

– Ehrnrooth ymmärsi työmiestä. Meitä arvostettiin. Monet vierailijat ihmettelivät, kun pomo ja työmiehet saattoivat istua samassa kahvipöydässä juttelemassa.

"Ehrnrooth ymmärsi työmiestä. Meitä arvostettiin."

– Toki tehtaalla oli oma nokkimisjärjestys, ja varmasti on vieläkin. Kun meni jotain vuoroa tuuraamaan ja istui kahvitauolla väärälle tuolille, ajettiin pois. ”Mitä sie miun tuolilla istut?” Tauoilla pelattiin korttia, Paskahousua.

Tehdas piti huolen työntekijöistään. Omalla terveysasemalla työskenteli parhaimmillaan kolme lääkäriä. Tehdas rakennutti myös työsuhdeasuntoja, järjesti vapaa-ajantoimintaa sekä lomanviettopaikkoja: työntekijät saivat vuokrata metsätyönjohtajien entisiä asuntoja lomamökeiksi.

Casimir Ehrnrooth (1931-2015) tuli vuonna 1962 Oy Kaukas Ab:hen, ja yhtiön toimitusjohtajaksi hänet nimitettiin 1967. Suomenruotsalainen aatelispoika oppi tuntemaan tavallisia suomalaisia ja tulemaan heidän kanssaan toimeen. Hän piti tätä merkityksellisenä elämänvaiheena.
Pekalla on Suomen paperiliiton pöytästandaari.

70-luvulla tehtaalla heilui sirppi ja vasara

Mutta 1970-luvulla poliittinen liikehdintä oli vahvaa. Oli puolueiden välisiä taistoja ja puolueiden sisäisiä taistoja, joten politiikka jakoi ihmiset eri leireihin myös Kaukaan tehtaalla.

– Siellä heilui sirppi ja vasara. Kokouksia keskeytettiin, että kerkesivät hakemaan omanhenkisiä äänestyksiin. Minua alkoi kiinnostaa ammattiyhdistysasiat. Tuli ammattiosaston opintokerhoa, nuorisojaostoa sekä luottamustehtäviä eri toimikunnissa ja lautakunnissa. Ehdin olla jopa yhden kauden kirkkovaltuustossakin. Merkittävin luottamustoimi oli jäsenyys Lappeenrannan työvoimatoimikunnassa, Pekka kertoo.

Vuonna 1964 Toppalaksi kutsutun työväentalon tansseissa Pekan silmiin osui Lappeen pitäjästä kotoisin oleva Mirja, joka työskenteli muun muassa perhepäivähoitajana ja liikeapulaisena, myöhemmin Kaukaan tehtaalla siistijänä, ensin varastopuolella ja sitten tutkimuskeskuksessa. Pariskunta meni naimisiin ja sai tehtaalta työsuhdeasunnoksi huoneen ja keittiön neljän huoneiston puutalosta. Vuonna 1967 syntyi Kimmo, 1972 Riikka.

Nuorta lempeä.

– 1970-luvun alussa muutimme tehtaan kerrostaloon, jossa asui paljon samanikäisiä lapsiperheitä. Myöhemmin kadun päähän rakennettiin kaksi osaketaloa, taisivat katsoa meitä tehtaan vuokrataloissa asuvia nenänvartta pitkin. Mutta se oli sitä aikaa, Mirja naurahtaa.

Poika Kimmo ja isä Pekka isän rakentamassa kotitalossa.

Kun lapset kasvoivat, tuli tarve muuttaa isompaan asuntoon. Pariskunta pohti hetken, jatkaako vuokra-asumista vai rakentaako oma talo.

– Kyllähän miuta pelotti lähteä rakentamaan, että velaks kun tekkee, niin miten siitä selviää. Mutta kyllä myö selvittiin aika hyvin. Vuonna 1981 muutettiin tänne Pontukseen omaan taloon, Pekka kertoo.

Pekka otti vastaan lähtöpaketin

Puolessavälissä 1980-lukua Pekka kouluttautui ATS-ohjaajaksi (analyyttinen toimintahäiriöiden selvittäminen), ja hänestä tuli myös soodakattilalaitoksen työsuojeluasiamies.

Uransa loppupuolella hän alkoi tehdä värähtelymittauksia. Mittaamalla laitteiden tärinää ja analysoimalla tuloksia saatiin selville laitteen kunto ja mahdolliset vauriot.

"Mitään suuria hurraahuutoja ei saatu, mutta osasin nauttia pienistä etuuksista."

– Mitään suuria hurraahuutoja ei saatu, mutta osasin nauttia pienistä etuuksista: oli kursseja, koulutuksia, majoituksia hotelleissa ja jopa laivaseminaareja. Arvostin niitä ja olin tyytyväinen. Tehdas antoi työtä ja koulutti. Etenin urallani nopeasti. Vasta myöhemmin tuli ymmärrys, että Kaukas oli hyvä työnantaja.

40 vuoden uran jälkeen vuonna 1998 Pekka otti vastaan tarjotun lähtöpaketin.

– Olin halukas lähtemään, koska jo kansakouluikäisestä olin työtä tehnyt.

Kimmo Ruokoniemi Kaukaan tehtaan työvaatteissa.

"Jokaisella lapsella oli kytkös tehtaaseen"

Ovi käy eteisessä. 52-vuotias Kimmo Ruokoniemi tulee suoraan töistä ja ojentaa isälleen takin kuvausrekvisiitaksi.

– Katso mitä löysin. Työtakin vuodelta 1985.

– En taatusti laita päälleni!

– Nylonia. Kesällä kuuma, talvella kylmä ja syttyi herkästi palamaan, Kimmo naurahtaa ja vie takin eteiseen.

Hänellä on pyynnöstä Kaukaan tehtaan työntekijän vaatteet päällä.

Kimmo kertoo, että lapsuudessa tehdas oli koko ajan arjessa läsnä. Se oli paikka, joka elätti perheet ja paikka, jonne jokaisen isä lähti aamuisin – tosin lapsia ei kiinnostanut, mitä kenenkin isä tehtaalla teki.

– Jokaisella oli jonkinlainen kytkös tehtaaseen. Jos siellä ei tehnyt töitä isä, niin sitten sisko, veli, serkku tai kaverin isoisä.

Lapsille oli vain yksi tiukka sääntö: tehdasalueelle ei ollut asiaa. Kimmon mukaan pikkupojat olisivat pystyneet livahtamaan porttien sisäpuolelle, mutta siihen aikaan vielä uskottiin, kun jokin asia kiellettiin.

– Miun ikäluokan pojat kävivät salaa hakemassa tehtaalta rikkiä, hiiltä ja salpietaria, että saivat tehtyä ruutia, Pekka sanoo.

– Mutta mie en siinä porukassa ollut!

Kimmo (oik.) aloitti uransa Kaukaan tehtaalla vuonna 1994. Isä Pekka lopetti tehtaalla neljä vuotta myöhemmin. Pekka teki 40 vuoden työuran.

Partio yhdisti herrojen ja työläisten lapset

Telakka sijaitsi tehdasalueen vieressä, joten lapset katselivat hinaajia ja seurasivat uittomaailmaa. ”Paremman väen” osaketalojen lapset leikkivät yleensä vain keskenään, mutta partiotoiminnassa luokkajako unohdettiin. Jo 50-luvulla oli sovittu, että politiikka ei sinne kuulu.

Vaikka tehdas oli asuinalueen keskipiste, Kimmon ikäpolvi ei pitänyt enää itsestäänselvänä, että tehtaalle mennään töihin vain koska oma isäkin oli ollut siellä töissä. Tosin ei se ollut myöskään pois suljettu vaihtoehto. Siitä ei vaan puhuttu.

– Lähinnä kavereiden kanssa mietittiin, että ”koulu loppuun, sitten ammattikouluun tai lukioon”, Kimmo kertoo.

Hän kävi Lauritsalan peruskoulun ja kouluttautui sitten ammattikoulussa radio- ja tv-asentajaksi. Armeijan jälkeen Kimmo teki viitisen vuotta instrumenttiasentajan hommia asennustyömailla.

– Työpaikka sijaitsi Lappeenrannassa, ja kiersimme komennustöissä monissa puunjalostustehtaissa. Kaukaan tehdas tuli siis tutuksi jo ennen omaa vakinaista työsuhdetta. Sieltä löytyi tuttuja jopa varhaislapsuudesta. Työelämä yhdisti meidät uudelleen.

Vuonna 1991 iski lama, ja urakkahommat loppuivat. Lyhyen työttömyyden jälkeen Kimmo teki jonkin aikaa lastenruokaa Fazerilla ja pääsi lopulta oppisopimusharjoitteluun Kaukaan tehtaalle 1994.

Haastattelu menee nauruksi, kun Kimmo yrittää selittää, mitä tekee työkseen sulfaattisellutehtaalla. Työnimike on automaatiolaitosmies, mutta itse hän käyttää mieluummin sanaa automaatioasentaja.

– Tehtaan koneita ajetaan tietokoneen kautta. Ruudulta hiirellä tai sormella tökkäämällä joku kone käynnistyy, jotain venttiiliä säädetään tai jotain asiaa annostellaan. Kaikki sen ylläpito ja kunnossapito on vastuullani. Oli se sitten sähköä, pneumatiikkaa tai hydrauliikkaa. Sellutehtaalla työskentelee kolmisenkymmentä automaatioasentajaa.

Vuosituhannen taitteessa Kimmosta tuli kahden lapsen isä. Toinen pojista on 21-vuotias ja suuntautuu terveydenhoitoalalle, 18-vuotias haaveilee näyttämötaiteesta.

Erityisopettajana Tampereella työskentelevä Riikka sai Eetla-tyttären, joka on mummon ja papan silmäterä. Tyttö aloitti syksyllä ensimmäisen luokan.

Kaukaan tehdas vuonna 2016.

Kun Pekka-isä aloitti työt, työntekijöitä oli noin 3 500. Oli vaneritehdas, lankarullatehdas, saha, timpureita, autokorjaamo sekä muun muassa vaativia korjauksia tekevä keskuskorjaamo. Monia asioita, joita ei enää ole.

Nykyään samalla paikalla sijaitseva UPM Kaukas muodostaa biometsäteollisuuden integraatin, jossa valmistetaan uusiutuvasta raaka-aineesta sellua, aikakauslehtipaperia, sahatavaraa, energiaa ja biopolttoaineita.

Kaukaalla sijaitsevat myös UPM:n suurin tutkimus- ja tuotekehityskeskus sekä UPM Metsän Itä-Suomen puunhankinnan johto ja Lappeenrannan metsäpalvelutoimisto. Tehtaalla työskentelee noin 1 000 UPM:läistä sekä noin 500 alihankkijoiden työntekijää.

– Mikä hienoa, vanhoja rakennuksia on säilytetty, tosin niiden sisustat ovat muuttuneet. Esimerkiksi vanhassa lankarullatehtaassa toimii nykyään biopolttoaineiden valmistuksen ohjauspaikka, Kimmo kertoo.

"Lapsuudessa Kaukas haisi paskalle, nykyään se harvoin haistessaan haisee kissanpissalle."

Syyskuussa 2020 alkoivat YT-neuvottelut

Muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa 2000-luvun alussa. Kimmo miettii, että isän työuran aikana Kaukas oli edelläkävijä useissa työehtoasioissa sekä työnantajana myös hyvin avokätinen. Oli kaikenlaista silmälasikorvausta, hammaslääkärirahaa sekä edullisia asuntoja.

– Minun aikanani saavutettuja, sovittuja etuja on karsittu ja leikattu pois. Kuuluisa ”Kaukaan henki” on hieman rapissut, mutta en voi sanoa, etteikö työntekijää edelleen arvostettaisi. Arvostaminen on vaan nykyään erilaista.

Paperitehtaan puolella on pyörinyt jo useampi lomautusjakso. Syyskuun alussa YT-neuvottelut alkoivat sellutehtaalla.

Tehtaan omistamat asunnot yksityistettiin, ja tehdasperheet muuttivat kuka minnekin. Vielä Pekan työuran aikana ammattiosasto järjesti retkiä, joihin saattoi osallistua monen linja-autollisen verran porukkaa.

Nykyään sosiaalista kanssakäymistä työajan ulkopuolella ei koeta enää tarpeelliseksi. Mutta Kaukaalla on edelleen oma urheiluhalli sekä urheiluseura Kaukaan Lyly, joka järjestää tapahtumia.

Sekä isän että pojan työura on pitänyt sisällään itsensä kehittämistä sekä uusia laitteita ja toimintatapoja, jotka on täytynyt opiskella. Myös mestari-kisälliasetelma on ollut vahva. Kun Pekka aloitti 1960-luvulla, työt opittiin tekemällä, oppipoikana. Kimmolla on usein opissa kesätyöläisiä, työharjoittelijoita ja oppisopimuskoulutuksessa olevia nuoria.

Yksi asia on aina pysynyt samana. Sellutehdas haisee edelleen.

– Itse asiassa haju on muuttunut. Lapsuudessa Kaukas haisi paskalle, nykyään se harvoin haistessaan haisee kissanpissalle, Kimmo Ruokoniemi hymyilee leveästi.

Kimmo (vas.) aloitti uransa Kaukaan tehtaalla vuonna 1994. Neljä vuotta myöhemmin Pekka-isä lopetti 40 vuotta kestäneen työuransa samalla tehtaalla. Syksyllä 2020 metsäyhtiö UPM aloitti yhteistoimintaneuvottelut Kymin, Kaukaan ja Pietarsaaren sellutehtailla.

Julkaistu: 4.10.2020
Kommentoi »