Verbaalisestisuuntautuneet ihmiset ovat kuvien keskellä hukassa kuin introvertit ekstroverttien keskellä. Perusturvallisuuteni järkkyi, kun Oxford-sanakirja valitsi viime vuoden sanaksi ilonkyyneleet-emojin.
Voiko kuva olla sana, ja jos voi, mitä siitä seuraa? Kieli voi köyhtyä, mutta toisaalta emojit tasoittavat puhutun ja kirjoitetun kielen eroja ja antavat mahdollisuuden tuoda lisää sävyä ilmaisuun.
Voitaisiinko emojilla tasoittaa myös puhutun kommunikaation eroja yksilöiden välillä? Verbaalinen viestintä voi saada uusia toimintamalleja visuaalisesta viestinnästä. Yksi tyypillisistä parisuhteen ongelmakohdista on epäsymmetria sanallisen kommunikaation tarpeissa ja kyvyissä. Ongelma voitaisiin ratkaista antamalla heikommin kommunikoivalle osapuolelle kuutio, jossa olisi symbolit ilmaisemaan erilaisia tuntemuksia.
Olen keksinyt, miten selfienkin voi ottaa verbaalisesti, myös sen kaikkein törkeimmän, duckfacen, jolla halutaan aidosti saada tallennettua pala omaa ihanuutta (silloin kun ei tavoitella ironiaa). Se tapahtui näin: Autoin kadulla pyörällä kaatunutta lasta. Putsasin haavan ja rauhoittelin vähän, ja soitimme yhdessä lapsen äidille. Illalla tein Facebook-päivityksen. Kerroin, kuinka pahalta tuntui, kun kukaan muu ei ollut pysähtynyt auttamaan. Paitsi minä. Yksi klikkaus ja sosiaalinen identiteettini sai nostetta. Ihan ilman Photoshopia.
Seuraavaksi yritän keksiä, miten tehdään verbaalinen kissavideo.
