Katsokaa, miten rikas ja kuuma olen – Tämäkö on feminismin viesti tänä päivänä?

Saatan olla poptähti Miley Cyruksen tätimäisin kolmekymppinen fani. En suoranaisesti haluaisi hänen pukevan vaatteita ylleen, mutta hänen hyperseksuaalinen julkisuuskuvansa on alkanut mietityttää.

Miksikö? Siksi, että naispuolisten supertähtien korostunut vähäpukeisuus ei enää tunnu mietityttävän ketään. Kun edesmennyt laulaja Sinead O’Connor lähetti Cyrukselle kymmenen vuotta sitten avoimen kirjeen, jossa varoitti tätä läpiseksuaalisen julkisuuskuvan vaaroista, O’Connor käytännössä naurettiin ulos keskustelusta. Kirje oli saanut innoituksensa Cyruksen Wrecking Ball -musiikkivideosta, jossa laulaja ratsastaa alasti purkupallolla ja nuolee lekaa. Cyrus vs O’Connor -debatin yleinen henki oli, että hei mummo, säästä meidät saarnalta, jokainen saa kulkea juuri niin pillu paljaana kuin haluaa.

Aika on nyt monella tapaa toinen, mutta popmusiikin kuvaston henki on pysynyt. Nuorten naisten nakuilun kriittistä tarkastelua on alettu pitää yksinomaan takapajuisena, silloinkin kun sen tarkoitus ei ole ensinkään rajoittaa naisten ilmaisunvapautta. Viime vuoden suurimpiin musiikillisiin sensaatioihin kuuluu Cyruksen feministisen anthemin mittoihin kasvanut Flowers-kappale. Kappale ja sen musiikkivideo kertovat eräänlaisesta henkilökohtaisesta kotiinpaluusta. Siitä, että nainen on eronnut ja löytää itsensä uudestaan, ja voi jopa ostaa radikaaliuden puuskassaan itse itselleen kukkia. Musiikkivideolla Cyrus hengaa tuttuun tapaan aika lailla alasti.

Wrecking Ballin ja Flowersin välillä on vuosikymmen metoo-liikkeineen. Cyrus kutkuttaa ja kiusaa katsojaa molemmissa videoissa, mutta Flowersin videolla esiintyy artisti, joka on kieltämättä kasvanut vuosien varrella aivan uusiin toimijuuden mittoihin. Flowers on selvä kommentti Bruno Marsin kappaleelle When I was your man, jossa laulun mies haikailee rakkaansa perään. Molemmissa kappaleissa kukat ovat kaikkinaisen välittämisen symboli. Bruno Mars laulaa, että olisi pitänyt osoittaa välittämistä silloin kun oli siihen tilaisuus, siis ostaa kukkia. Miley Curys laulaa, että voin välittää ihan itse itsestäni, siis ostaa kukkia.

Onnea ja vapautta vuonna 2023 tuntuu olevan se, että nainen voi itse ostaa omat kukkansa, jopas jotakin, ja treenata alusvaatteisillaan tyhjyyttään kumisevassa ökyhuvilassaan. Flowers-musavideo viestittää, että katsokaa miten rikas, yksin, fitti ja kuuma olenkaan. Rikas, yksin, fitti ja kuuma. Sitäkö länsimainen massafeminismi meille tarjoilee? Omnipotentin naisen, joka on ainakin elekielestään päätellen aina valmis panemaan?

Kun Cyrus pokkasi äskettäin Brit Awards -palkinnon parhaasta kansainvälisestä kappaleesta, hän kiitti pystistä ihonvärisessä lyhyessä mekossa. Mukaillen kummitätinsä Dolly Partonin koomikon elkeitä Cyrus pahoitteli kiitosviestinsä lyhyttä kestoa. ”Halusin, että viesti sopii yhteen mekkoni pituuden kanssa”. Viestissä Cyruksen keikistely on yliampuvaa, ja siten ironista. Mutta viestin tärkein sisältö on silti, että kiitos palkinnosta, katsokaa miten seksikäs olen.

Hieman surullisen asiasta tekee se, että viesti voi olla saman suuntainen muissakin esiintymisissä. Ja siinä sitä sitten ollaan, stadionilla laulamassa kymmenille ja sadoilletuhansille ihmisille, että mä en halua ketään, voin kiitos ihan itse ostaa omat kukkani. Ja samalla viestitetään kaikilla mahdollisilla visuaalisen kulttuurin mahdollistamilla tavoilla, että halutkaa mua.

Sellaista on popmusiikki. Olisi kiehtovaa nähdä todellisuus, jossa nuoret naiset kasvaisivat ilman tällaista seksuaalisuuteen ja kiintymykseen liittyvää ristivetoa. Naispuolisten ikonien hyperseksuaalisuus on samanlainen kulttuurin sokea piste kuin laihuus. Asiasta on likipitäen mahdotonta puhua, koska kun asiat henkilöityvät, keskustelu alkaa stigmatisoida yksittäisiä naisia ja viedä sivuraiteille.

Mutta kun nakuilun pakollisuudesta ei puhuta, jätetään puhumatta isoista feministisistä kysymyksistä. Feminismin tarkoitushan on rakentaa yhteiskuntaa, jossa ihminen ei olisi sukupuolen ja siihen liittyvien normien vanki. Ihmisellä on oikeus tehdä vartalollaan mitä lystää, verhota sen juuri niin lateksisiin alusvaatteisiin kuin haluaa. Mutta samalla on niin, että minun elinaikanani ei ole tapahtunut juuri mitään muutosta siinä, että yksittäisiä tapauksia lukuunottamatta naispuolisten tähtien pantavuus sanelee heidän menestyksensä.

Siitä pitäisi puhua, sillä popkulttuuri ei ole fantasiaa vaan todellisuutta. Toinen vaihtoehto on nykytilanne, apaattinen hyminä sille tosiasialle, että suhtaudumme länsimaissa ulkonäköön ja sex appealiin yhä pakkomielteisemmin, ja se alkaa näkyä popkulttuurin lisäksi myös esimerkiksi politiikassa.