Katri Makkonen: Elämä on onni − mutta hyvä elämä vaatii tekoja myös ympäröivältä yhteisöltä

Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme, näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu. Elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme, tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan.

Istuin kuorokonsertissa Helsingin keskustassa, kun Edith Södergranin sanat sadan vuoden takaa laulettiin tajuntaani.

Konsertti oli upea, mutta mieleni apea. Mietin suomalaista sielunmaisemaa.

Juhannuksen alla lehdissä ja sosiaalisessa mediassa oli useampikin kirjoitus yksinäisyydestä. Kirjailija Anja Snellman käytti Facebook-päivityksessään sanaa juhlapyhäyksinäisyys kuvaamaan, kuinka juhlat ovat meillä ”kuin visusti suljettuja yksityistilaisuuksia” ja kehotti muistamaan, että ujot ja introvertitkin saattavat kaivata seuraa.

Snellman raotti myös omia kokemuksiaan: ”Muistan kipeinä ne vuodet, jolloin kukaan ei pyytänyt ujoa ja hiljaista gimulia minnekään mukaan. Oletusarvohan on, että kaikilla on liuta frendejä tai sukulaisia jossain. Minulla ei koskaan ollut paljoa kumpiakaan.”

Suomessa muistetaan kertoa, kuinka olemme ykkösiä melkein kaikissa maailman hyvissä asioissa. Tilastokeskus on listannut menestyksemme omalle nettisivulleen. Sitä selaamalla selviää, että suomalaiset ovat esimerkiksi maailman onnellisin kansa ja että Suomi on maailman turvallisin ja vakain valtio ja inhimillisen hyvinvoinnin ykkönen.

Lista on liian pitkä tässä kerrattavaksi. Meillä todella on paljon hyvää.

Tilastoja on muitakin. Joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana, joka kolmas kärsii yksinäisyydestä. Yli puoli miljoonaa suomalaista syö mielialalääkkeitä. Nuorten huumekuolemissa Suomi on Euroopan ykkönen.

Kontrasti on räikeä kuin samassa konsertissa lauletussa Kari Hotakaisen runossa: Turistiesitteessä kauniin kirkon vieressä kotiseutumuseo ja siniset siniset veet. Ei sanaakaan jätkistä, matkahuollon baarista, ei kuvaa kun ne tiiraa sieltä ulos koura kolmatta viikkoa leuan alla. Syrjäkylällä, jossain liiterissä naksahtaa poikki parikymmenkesäinen kaula.

Ottamattomia askeleita, päiviä, jotka muuttumattomina seuraavat toinen toistaan. Elämätöntä elämää. Kesän kauneimpaan aikaan monet näkevät taivaan kumpupilvissä tumman reunuksen.

Konsertti päättyi, Kaupungin naiset -kuoro sai raikuvat aplodit seisomaan nousseelta yleisöltään. Astuin kadulle kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja suuntasin kohti Senaatintoria. Tuomikirkon kivimuurissa odotti armo. Isoon sateenkarivärein koristeltuun lakanaan oli kirjoitettu: ”Olet rakastettu sellaisena kuin olet.”

Niinhän se on. Hyvä elämä vaatii tekoja myös ympäröivältä yhteisöltä. Yksikin hyväksyvä hymy, yksikin kiinnostunut sana, yksikin lämmin kosketus voi tehdä ihmeitä. Itsekseen ei pärjää täällä kukaan.

Hymyilin. Otin taas yhden askeleen eteenpäin. Elämä on onni, joka kyllä pysähtyy kohdalle – kunhan ymmärrämme ojentaa auttavan käden ja uskallamme sellaiseen myös tarttua.