Kun Janne Kataja ilmoitti tulevansa jälleen isäksi sai Katja Lappi onnitteluja somessa

Ystäväsi Janne Kataja ”kosi” sinua muutama vuosi sitten televisiossa. Ja kun Janne ilmoitti saavansa lapsen, sinua onniteltiin. Mitä tässä tapahtui?

Puhuimme nuorempana vitsillä, että jos emme ole naimisissa nelikymppisinä menemme naimisiin. Kosinta oli huumoria, mutta saimme onnitteluja sosiaalisessa mediassa. Samoin kun Janne ilmoitti syksyllä saavansa lapsen, sain tuntemattomilta someseuraajilta onnitteluja.

En ole kuitenkaan raskaana, enkä Jannen lapsen äiti.

Jannelta muuten terveisiä, että kosinta ei ollut hänen puoleltaan vitsi (naurua).

Miten ”Riihimäen mafia” liittyy uraasi?

Tulin Riihimäelle parikymppisenä sibeliusakatemialaisena. Tutustuin silloin paikallisiin teatterintekijöihin Niina Lahtiseen, Jukka Kuroseen, Janne Katajaan ja Aku Hirviniemeen. Meistä tuli ystäviä. Heidän uransa on kasvanut vuosien aikana, ja joskus he ovat pyytäneet minua mukaan projekteihinsa.

Olen siis kiivennyt riihimäkeläisten reittä pitkin!

Edelleen iskee huijarisyndrooma, jonkunlainen syyllisyys, että miten minä pääsen tekemään ja kokeilemaan näin hienoja juttuja. Esimerkiksi kun minua pyydettiin säveltämään musiikki Heinähattu ja Vilttitossu -elokuvaan, ajattelin ensin, että joku muu on opiskellut tätä!

Välillä ystäväni Niina Lahtisen asenteesta on apua. Niina ajattelee hyvällä tavalla uuden edessä, että eihän se niin vaikeeta voi olla.

Olit pitkään musiikinopettaja ja taiteilija. Miten sait yhdistettyä nämä työt?

Sain aikanaan viran Riihimäen yläkoulusta musiikinopettajana. Tein opettajan töiden ohella muusikon töitä iltaisin ja viikonloppuisin; toimin muun muassa Putouksen kapellimestarina kymmenen vuotta. Siskonpeti-sarjan kuvauksia varten koulun rehtori antoi lyhyitä virkavapaita.

Oli etuoikeutettu olo, että minulla oli mahdollisuus yhdistää työt. Jätin musiikinopettajan virkani pitkän pohdiskelun jälkeen vuonna 2019. Tuntui, että oli viimeiset hetket kokeilla siipiä vapaana taiteilijana, sillä ikä saattaisi tulla pian vastaan. Lähdin nöyrin mielin, ja olen koko ajan ollut valmiina palaamaan koputtelemaan koulun ikkunoita. Kiitollisena olen todennut, että ainakin tähän asti töitä on riittänyt.

Et ole aina nauttinut esillä olemisesta?

Sibelius-Akatemiassa minulla oli välillä huono itsetunto osaamiseni suhteen. En tiedä, olisinko päätynyt opiskelemaan musiikkikasvatusta, jos lukion opettajani ei olisi siihen rohkaissut.

Sibiksessä saatoin olla lukossa yksityistunneilla; yksin laulaessa hävetti, jos päästin ulos äänenkin.

Pianotunnilla moni asia pohjasi improvisaatioon ja sekin tuntui mahdottomalta. Tämä ehkä sotii muuten avoimen ja ulospäinsuuntautuneen persoonani kanssa. Olen aina tykännyt tehdä asioita osana ryhmää, mutta en ole tykännyt olla jalustalla.

Miten pääsit esiintymisjännityksestä eroon?

Yksi opettaja ohjasi minut 23-vuotiaana hypnoterapeutille, joka auttaisi purkamaan esiintymisjännitystä. En tiedä, olinko vähän huono potilas, tai ainakin vastahakoinen ja minun oli vaikea rentoutua, enkä kokenut sitä omaksi jutuksi tuolloin.

Koulussa oma laulunopettajani Nina Tapio onneksi osasi suhtautua tilanteeseeni huumorilla, mutta samalla hän luotsasi minua myös ammattitaidollaan eteenpäin. Vuonna 2011 Aku Hirviniemi ehdotti minua Vedetään hatusta -ohjelmaan improvisoivaksi pianonsoittajaksi. Siinä kohtaa osasin suhtautua jo improvisaatioon rennommin, vaikka koulussa en uskaltanut sitä alkuun tehdä ollenkaan. Sen jälkeen ovet avautuivat muihin ohjelmiin.

Tasapainoilen silti esiintymisjännityksen kanssa yhä jollain tasolla tietyissä tilanteissa. En tiedä, mistä se tulee, sillä kotona minua on aina kannustettu esiintymään ja soittamaan. Enää se ei vaikuta tekemisiini, ehkä se on nykyään jopa voimavara.

Tällä hetkellä työskentelet kapellimestarina Näillä mennään -revyyssä. Millaista arkesi on juuri nyt?

Revyy työllisti eniten ennen ensi-iltaa. Nyt siihen menee enää vain illat. Teen tällä hetkellä päivisin musiikkeja Rakkaat lapset -sarjaan sekä kirjoitamme Niina Lahtisen kanssa Opehuone-musikaalia. Osaan kyllä olla myös laiska kuin mikä.

Nautin ihan vain oleilusta, koirani kanssa ulkoilusta ja ystävien kanssa hengailusta. Salaisia paheitani on true crime -sarjat, kaikenlaiset murhadokkarit, joita katselen vapaalla. Olen sillä tavalla viime tingan ihminen, että kun saan jonkun projektin päätökseen, huomaan että tätä seuraavaa pitääkin jo edistää.

Iän myötä huomaan mummoutuneeni, viihdyn rauhallisimmissa puitteissa. Ei tee mieli lähteä viikonloppuisin hillumaan kartsalle, en muista milloin viimeksi olisin ollut yökerhossa. Kavereiden keittiön pöydän ääressä illanistuijaiset ovat parhaita.

Olit mukana Thaimaassa, kun siskosi adoptoi pojan. Millainen merkitys siskonpojalla on elämässäsi?

Koko matka oli silmiä avaava ja tunteikas kokemus. Tuolloin viisivuotias poika on ollut alusta asti huipputyyppi. Vaikka meillä ei ollut alkuun yhteistä kieltä, meille löytyi huumorinkieli. Mietin, voiko sen ikäisellä olla sarkasmintajua?

He asuvat muun lapsuudenperheeni tavoin Espoossa ja minulla on poikaa joka päivä ikävä. Kun näemme, leikitään ja ulkoillaan. Hän on välillä ollut minulla hoidossa. Olen hirveän onnellinen, että hän on elämässäni.

Hänen ja äitini vuoksi olen miettinyt paluumuuttoa Espooseen. Minun piti asua Riihimäellä vain hetki, mutta nyt on kulunut yli viisitoista vuotta.