Image

Katja Kallion kolumni: Rakkauden paradoksi

Katja Kallion kolumni: Rakkauden paradoksi
Lee Isaac Chungin elokuva Minari teki Katja Kallioon niin suuren vaikutuksen, että hän ei muista nähneensä yhtä hienoa kamppailua sielusta sitten Kieslowskin Kymmenen käskyn.
Julkaistu: 10.6.2021
Puolalainen elokuvaohjaaja Krystzof Kieslowski luonnehti aikoinaan ihmisen riivauksia kuvaavaa mestariteostaaan Kymmenen käskyä suurin piirtein näin: se ei ole uskonnollinen elokuva tai mitään niin prameaa vaan kertoo lähinnä siitä, miten mutkikasta yksinkertainen elämä voi olla. Tämä suurten teemojen leppoisa kiteytys palasi elävästi mieleeni nähdessäni amerikkalaisen Lee Isaac Chungin uutuuselokuvan Minari.
Yhdeksän Oscar-ehdokkuutta saaneessa, ylistetyssä Minarissa eteläkorealainen perhe muuttaa Kaliforniasta paremman elämän perässä Arkansasiin maata viljelemään. Perheen äiti Monica vastustaa muuttoa perähikiälle, mutta isä Jacob näkee paikan muhevassa mullassa mahdollisuuden uuteen kukoistukseen ja vaurauteen. Kun perheen Amerikassa syntyneet lapset tarvitsevat lapsenvahdin, Monican äiti muuttaa Koreasta heidän luokseen, ja pian vanha ja uusi maailma törmäävät toisiinsa kohtalokkaalla voimalla.
"Minarin tyyni, harmoninen kerronta kulkee enimmäkseen seitsenvuotiaan sydän­vikaisen Davidin hennoilla olkapäillä, ja siltä osin se tuokin mieleen Richard Linklaterin Boyhoodin."
Kaikissa aiemmissakin teoksissaan ihmisten välisiä siteitä ja niiden lujuutta testannut indie-ohjaaja Chung (s. 1978) on kertonut suunnitelleensa ohjaajan urasta luopumista ja opettamiseen keskittymistä, kun ajatus omakohtaisen tarinan filmatisoinnista sai hänet pyörtämään aikeensa. Tuloksena on myyttinen kertomus, jonka taustalta kuuluu kuin kreikkalaisen tragedian kuorona kaikuja lukuisista klassikoista läheltä ja kaukaa, Tuulen viemästä (”maa on ainoa asia, jonka vuoksi kannattaa taistella ja kuolla”) aina Pohjantähden suohon, kuokkaan ja Jussiin. Chungin käsittelyssä teema muotoutuu amerikkalaisen unelman uhkayritykseksi kaikkine mahdollisine koettelemuksineen.
Minarin tyyni, harmoninen kerronta kulkee enimmäkseen seitsenvuotiaan sydän­vikaisen Davidin hennoilla olkapäillä, ja siltä osin se tuokin mieleen Richard Linklaterin Boyhoodin. Uusi elämä uuden perheen­jäsenen kanssa ei ole mitään lastenleikkiä pojalle, jolle Korean sodan muistot ovat yhtä vieraita kuin isoäidin ällöttävät lääkeuutteet. Juoni kulkee Minarissa Studio Ghiblin elokuvien tapaan: hyvän ja pahan rajat hämärtyvät käänteiden jäsentäjinä, kun Chung tarkkailee elämän rakentumista niin valintojen kuin sattumienkin seurauksena.
Pahasta ei aina seuraa pahaa eikä hyvästä hyvää. Koukkuja ja uhkia Chung asettelee pitkin matkaa: yllätys piilee siinä, mihin niistä juoni tarttuu ja mihin ei. Kauhistuttavan tehokkaan tästä tekniikasta tekee se, että ensimmäisistä kuvista lähtien näille ihmisille toivoo koko sydämestään hyvää, pelkkää hyvää. Eikä sitä ole tietenkään tulossa, heinäsirkat sirittävät jo takavasemmalla.
"Ihminen päätyy polvilleen elämän arvoituksellisuuden edessä, julistipa hän sitten uskovansa omaan järkeensä, loitsuihin tai sallimukseen."
Lempeän ja sittenkin julman Minarin kolme johtomotiivia ovat raha, vesi ja ruoka, yksinkertaisenkin elämän aineelliset edellytykset. Niiden aineettomina vastapooleina toistuvat usko, mysteeri ja sattuma. Chungin katse on kuin prisma, joka taittaa selittämättömän yllättäviä heijastuksia tarinan tyveneen pintaan, enkä ole sitten Kieslowskin Kymmenen käskyn nähnyt moista tiedon ja uskon kamppailua ihmisonnesta. Myös Minarissa ihminen päätyy polvilleen elämän arvoituksellisuuden edessä, julistipa hän sitten uskovansa omaan järkeensä, loitsuihin tai sallimukseen.
Temaattisesti näin täyteen ladattu elokuva voisi helposti käpristyä teoreettiseksi, mutta Minari on pullollaan elämää ja ihmisyyttä ja huumoria. Se pysyy ilmavana koko ajan, sillä kaikki sen osaset kuuluvat samaan kudelmaan ja kannattelevat toisiaan pakottomasti. Oivalluksia ihmisten välisistä siteistä, opituista rooleista sekä rakkaudesta tulee tulvimalla. Lopulta Minari onkin nimenomaan elokuva siitä, miten monimutkaista ja hankalaa rakkaus on, miten lähellä vihaa se asustaa, saman pölyisen tien varrella. Miten kiikkerästi se aluksi tekeekään heräämistä, niin kiikkerästi, ettei ihmekään jos Davidin tekee mieli juottaa pissaa kääkälle, jota pitäisi mukamas yhtäkkiä rakastaa isoäitinä.
Kun homma menee hankalaksi, rakkaus on valmiina lentämään ikkunasta ulos. Ja silti ihminen vaarantaa henkensä yrittäessään pelastaa rakastettunsa unelman tuholta, olkoonkin että tämä nimenomainen unelma on tehnyt elämästä yhtä perkelettä. En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt rakkauden paradoksin näin ilkosillaan edessäni, vai olenko koskaan.
Jumala on varsin yksinkertainen asia, jos vain uskoo, sanottiin Kymmenessä käskyssä. Luulisi rakkaudenkin olevan. Että sitä joko on tai ei ole, piste. Mutta ei se niin mene.
Lee Isaac Chung: Minari (Plan B).
Katja Kallio on helsinkiläinen kirjailija, joka vierastaa itsekin perähikiöitä ja muhevaa multaa.
Kommentoi »