”Ei Agricolaa kiinnostanut paskaakaan sivistää suomalaista naista” – Katariina Souri tarkastelee kirjassaan naisten ja koko Suomen historiaa uusiksi

Ulkopuolinen, sellainen olo taiteilija Katariina Sourilla usein on. Hän ei koe sopivansa feministien maailmaan, eikä mahtuvansa kulttuuripiireihin. Kuvataiteilijana hän on raivannut tietään suurella pensselillä läpi julkisuuden tuomien ennakkoluulojen. Silti kaikki eivät pidä häntä vieläkään oikeana taiteilijana.

Viimeisimpänä selkänsä hänelle käänsivät saamelaiset. Katariinan teos Pohjan kosketus aiheutti kohun viime vuoden Lux Helsinki -valotaidefestivaalissa. Teoksen saamelaisnaiset ja porot saivat kritiikkiä erityisesti saamelaisaktivisti Petra Laitilta. Hän piti teosta stereotyyppisenä ja syytti Souria kulttuurisesta omimisesta.

Katariina kokee tulleensa väärinymmärretyksi. Hän sanoo saamelaisteoksen olleen arkkityyppinen, ei stereotyyppinen. Sen ideana oli kritisoida kolonialistista perinnettä. Hän sanoo tuntevansa syvää yhteyttä Lappiin ja saamelaisiin – niin paljon, että on tatuoinut käsiinsä saamelaisten kuun ja auringon.

Katariina ei sano, että olisi osittain saamelainen, mutta hän uskoo sukunsa kytkeytyvän saamelaisuuteen jossain sukupolvien takana.

– Kaikki me naiset kytkeydymme lopulta samaan alkuperäiseen Eevaan. Itse pystyn taiteen ja kirjoittamisen avulla kytkeytymään niissä linjoissa taaksepäin. Se on osa mun animistista, syväekologiaan pohjaavaa uskontoa. On uskonnollinen perusoikeuteni uskoa tähän. Ei joku aktivisti voi sanoa mulle, että hei tässä on tämmöinen palomuuri. Mä sanon, että se palomuuri menee säpäleiksi! Mua ei kiinnosta, mitä sä sanot, Petra Laiti. Tää palomuuri ei päde mun maailmassa.

Enää Katariina ei ole saamelaisia maalannut, ei siksi, ettei uskaltaisi vaan siksi, ettei häntä huvita. Kohu ei kuitenkaan saanut hänen tulppaansa taiteilijana kiinni. Sen se kuitenkin aiheutti, että hänestä tuli entistä enemmän yhteiskuntavastainen.

Katariina ei esimerkiksi äänestä enää vaaleissa. Hän ei näe siinä järkeä, sillä ”järjestelmä ei siitä muutu”.

Ydinperheessä eläminen ei ole missään nimessä naisen edun mukaista. Se on ensimmäisiä asioita, joista Katariina Souri haluaa puhua – paasata, kuten hän itse kuvailee.

Hän paasaa siksi, koska on raivoissaan yhteiskunnan tilasta. Siitä, miten elämä täytetään teknologialla. Rynnitään eteenpäin, vaikka pitäisi katsoa taakse. On kadotettu yhteys luontoon ja suomalaisuuden juuriin.

Tähän lopputulokseen Katariina on tullut, kun hän on penkonut Suomen muinaisuskontojen historiaa toukokuussa ilmestyvää kirjaansa varten. Kahdeksan vuoden aikana kerätty materiaali paisui lopulta niin, että kirjoja tulee kaksi, Unimyytti osa 1 nyt ja syksyllä ilmestyvä Unimyytti osa 2.

Kirjassa Suomen historia ja Kalevalan kertomuksetkin pannaan uusiksi. Katariina ei esimerkiksi usko siihen, että suomalaiset olisivat kääntyneet vapaaehtoisesti kristinuskoon. Hän uskoo, että Suomessa olisi myös opittu lukemaan ilman kirkkoa ja Mikael Agricolaakin, joiden ainoana tavoitteena oli saada suomalaiset – etenkin miehet – lukemaan Raamattua. Hän myöntää lyttäävänsä kirkon ja kristinuskon kirjassaan.

– Ei Agricolaa kiinnostanut paskaakaan sivistää suomalaista naista, Katariina puuskahtaa.

Katariina kertoo kaivaneensa kirjallisia todisteita siitä, että suomalaiset ovat yrittäneet pitää sitkeästi kiinni muinaisuskosta.

– Sitten tulee vielä jotkut Kalevalat ja lönnrotit ja muut, jotka vääristelevät asiat aivan päin helvettiä. Mun kirjan yksi luku on Kalevalainen emävale.

Mikä se emävale sitten on? Käytännössä se on Katariinan mielestä se, että esimerkiksi savolainen muinaisperintö on kadotettu ja sitä on tutkijoidenkin mukaan tietoisesti hävitetty vielä 1800-luvulla.

Hän uskoo tuhon johtuvan siitä, etteivät Elias Lönnrot ja häntä tukeneet yliopistomaailman vaikuttajahahmot pitäneet savolaisten seksuaalisesta runoudesta. Katariina väittää, että savolaisessa runoudessa Louhi oli Väinämöisen puoliso. Vahva nainen on täysin poispyyhitty Kalevalasta. Lönnrotin Kanteletarta Katariina ei ole lukenut kokonaan.

– Suoraan sanottuna en viitsi sen Lönnrotin lätinöitä kannesta kanteen lukea.

Pelkääkö Katariina, että joutuu seuraavaksi akateemisten tutkijoiden hampaisiin, kun kirja ilmestyy? Ei tietenkään, ei pätkääkään. Hän tietää, että kirjassa on ristiriitaisia näkemyksiä akateemisten tutkijoiden linjauksiin nähden. Olo on kuitenkin turvallinen, sillä hän on pyrkinyt perustelemaan näkemyksensä joka suunnalta.

– Mutta pelkään, että minut pyritään vaientamaan.

Katariina on kaivanut kirjahankkeessaan esiin muinaishistoriallisia juuria, jotka kirkko, suurvalta-Ruotsi ja ”asenteelliset tutkijat” ovat aikoinaan hänen mukaansa repineet rikki. Samalla hän on mennyt niin syvälle omiin juuriinsa kuin on pystynyt.

Sieltä on löytynyt piilotettua naisen voimaa. Ja tie ulos nykyisistä ongelmista.

Katariinan mukaan keskeistä olisi paluu matrilokaalisuuteen. Siihen, että naiset ympäröisivät itsensä sukulaisnaisilla ja äidin sukuun kuuluvilla miehillä. He voisivat huolehtia yhdessä lapsista ja vanhuksista ja auttaa toinen toistaan. Samalla he saisivat vapautta toimia ja työskennellä myös yhteisön ulkopuolella.

Katariinan 22 vuotta täyttävä tytär Kiana on muuttamassa pian pois kotoa ja Katariina jää yksin 19 eläimensä kanssa. Katariina elättää toivoa, että Kiana vielä innostuisi äitinsä aatteista ja muuttaisi jossain vaiheessa takaisin kotiin.

– Äidillekin olen sanonut, että jos hän jää yksin, hän voi tulla Sipooseen. ”Ei, kyllä mä menen jonnekin vanhainkotiin”, Katariina mukailee äitiään ja naurahtaa.

– Yhdessä sukupolvessa se muutos ei tapahdu, hän huomauttaa.

Tärkeintä olisi Sourin mukaan irtautua maskuliinisesta järjestelmästä, jossa naiset joutuvat menemään lasikattojen läpi.

– Matriarkaaliseen perinteeseen palaaminen on ihan oikeasti feministisin näkökulma mihinkään, naisilla on silloin vapaus. Silloin naiset eivät ole riippuvaisia miehistä millään tavalla.

Feministi Katariina ei kuitenkaan ole. Siihen sanaan ei hänen mielestään kytkeydy ymmärrys naisten syvimmästä olemuksesta kuten suomalaisnaisten matrilokaalisista juurista.

Lisäksi Katariina kokee olleensa feministien kynsissä siitä lähtien, kun hän 19-vuotiaana poseerasi Playboyn kannessa. Silloin seksuaalinen vapautuminen ei tarkoittanut voimakasta naista vaan tyhmää, huonoa ja halpaa.

Enää Katariina ei antaisi kehoaan kauppatavaraksi. Hän toivoo, ettei olisi antanut silloinkaan. Se jätti otsaan pysyvän leiman ja trauman, josta hän ei usko pääsevänsä koskaan kokonaan irti.

Katariina ei voi käsittää ”onlyfansejä ja muita”. Hän uskoo, että jos omaa seksuaalisuuttaan jakaa, menettää sen voiman.

– Naisten pitäisi ymmärtää, mikä voima on seksistä kieltäytymisellä. En halua jakaa mieletöntä voimapankkiani juoksemalla nuorten miesten perässä. Olen elänyt käytännössä melkein selibaatissa viimeiset viisi vuotta. Vaihdevuodet ovat tehneet sen, että mua ei suoraan sanottuna kiinnosta.

Sekin on tuntunut voimaannuttavalta, että halut ovat ehtyneet. 56-vuotiasta Katariinaa kiinnostaa seksin sijaan yhteisöllisyys. Politiikkaan hän ei kuitenkaan lähde – ellei joskus saa intoa perustaa matrioottipuolueen.

Puolisoa Katariina ei tilalleen kaipaa. Muutama aviopuoliso ja ”pehtoori”, kuten hän ilmaisee, siellä on ollut, mutta suhteet ovat kariutuneet. Heidän kanssaan on ollut yksi merkittävä ongelma. Katariina kertoo, ettei heitä ole kiinnostanut fyysinen työnteko tilalla. Sellaista hän ei jaksa katsoa.

Viime vuosina Katariinalla on ollut pari lyhyttä suhdetta, mutta hän kokee vahvasti, että haluaa olla yksin.

– Oon todennut, että nää kumppanit ja pehtoorit, niistä ei ole mihinkään. Ainoa, mistä on johonkin, on palkattu työvoima, mutta se vaatii suhteettomasti tuloja, kun tilanpito on muutenkin kallista.

Katariina sanoo kaivanneensa kipeästi juurevuutta, sillä hän kasvoi avain kaulassa juristiperheen ainoana lapsena. Vanhemmat tekivät ”hemmetisti” töitä. Perhe muutti paikasta toiseen, oli etäällä etenkin isän puolen sukulaisista, kuten Kiuruvedellä asuneesta mummista.

Turvattomuuden taakse kurottaminen terapian avulla, poismuutto kaupungista ja liikunta hoitivat Katariinan mukaan hänellä lapsesta olleen paniikkihäiriön.

– Mielenterveyden ongelmat ovat ohjanneet mua, ne ovat olleet mun majakka ja valo.

Hän ymmärsi vasta aikuisena, että juuri mummin luona oli ollut hänen lapsuutensa ainoa turvapaikka.

– Kävelin kerran Espaa pitkin – ja yhtäkkiä näin ihan selvästi, että konttaan tuvan lattiaa pitkin. Siellä on semmoiset ripulipaskanväriset laudat, pirtinpöytä ja mummin tohvelit. Sitten olen pellonlaidassa, vilja huojuu, on sininen taivas. Tuli turvallisuuden tunne – että herranjumala, muistan tämmöisen turvallisuuden tunteen!

Nyt Katariina ymmärtää, miksi hän päätyi 19 vuotta sitten Sipooseen 1,7 hehtaarin perinnetilalleen. Hän on rakentanut tiedostamattaan ympärilleen sitä samaa, mitä Kiuruveden mummolassa oli.

– Olen itse rakentanut sen, mikä multa puuttui.

Samalla hän on palauttanut yhteyttään luontoon ja saanut sen myötä rauhan. Se rauha koostuu arkiperinteestä, johon Katariina on kirjoja kirjoittaessaan perehtynyt. Hänen mielestään ihminen alkaa voida hyvin, kun tuntee omat juurensa ja elää keskeisiltä osin kuten ennenkin on eletty.

Katariinan puheissa vilahtaa useaan otteeseen medikalisaatiovastaisuus. Hän kuitenkin huomauttaa, ettei ole lääkevastainen, vaikka kallistuisi sairauksia hoidettaessa aina ensimmäisenä elämäntapamuutosten ja perinnetiedon puoleen. Tärkeää on myös kaivaa sairauksien juuret kunnolla esiin. Katariina ei tosin usko, että niitä juurisyitä pystytään hoitamaan urbaanissa ympäristössä.

– Jos me laitetaan leijonia betonihäkkyröihin päällekkäin asumaan ja ne alkavat kulkea ympyrää, niin kaikki tietää, mistä se johtuu. Me emme ole yhtään sen erilaisempia, me olemme eläimiä. Meidät on aivopesty siihen, että me elämme urbaanisti.

Katariinan mielestä se ei riitä, että kaupunkilainen käy välillä luontoretkillä ja meditoi. Hän ei ymmärrä varsinkaan sitä, että lähdetään ulkomaille meditoimaan. Juurtua voi Suomen luonnossakin, kunhan ymmärtää, ettei ole itse vain ottajan roolissa. Luonnon pitää olla osa arkea, sitä pitää palvella.

Siksi hän haluaa palvella luontoa omalla tilallaan esimerkiksi monimuotoista ja uhanalaista perinnemaisemaa entisöiden. Maalaismaisemassa hänen mielensä ja kehonsa voivat hyvin. On fyysistä työtä ja maadoittava elinympäristö eläimineen.

Ainoastaan vaihdevuosioireiden takia Katariina on joutunut turvautumaan lääkkeisiin, hormonikorvaushoitoon. Hän ei saanut nukuttua.

– Sitä en pystynyt ratkaisemaan. Kaiken muun mä olen selvittänyt, hän nauraa

Ehkä stressitasot ovat vain niin korkealla, kun pyörittää yksin 19 eläimen tilaa. Katariina kertoo olleensa myös veromätkykierteessä. Kirjaprojektikin on työllistänyt.

– Luulen, että oireilin siksi enemmän. Jos ympärilläni olisi ollut suvun naisia, en usko, että olisin tarvinnut lääkkeitä.