Oliko uskonpuhdistus sivistystyötä? Reformaatiota seuranneilla noitavainoilla kansa lietsottiin paniikkiin ja onnistuttiin kääntymään toisiaan vastaan
Suurin uhka kirkolle olivat matriarkaalisessa perinteessä tietoa ja viisautta eteenpäin siirtäneet, maagisen luontoyhteyden säilyttäjänä toimineet naiset. Pyhä naiseus oli viisainta demonisoida, kirjoittaa Katariina Souri.
Kristinusko näyttää elävän nousukautta, myös meillä Suomessa. Useat julkisuuden henkilöt saarnaavat kirkoissa, opiskelevat teologiaa ja puhuvat kääntymisestään uskoon.
Kirkkoa kiitellään myös historiallisesta sivistystyöstä. Törmäsin juuri sosiaalisessa mediassa karttaan, joka kuvasi luku- ja kirjoitustaidon tasoa 1900-luvun alun Euroopassa. Kuvan jakanut tunnettu mieshenkilö totesi kartan vastaavan jokseenkin tarkasti protestanttisuuden levinneisyyttä.
Ajatus uskonpuhdistuksesta ansiokkaana kansan sivistäjänä sai paljon kannatusta, myös nimekkään papin taholta. Hänen ajatuksensa oli, että protestantismin tavoite oli kansan omaehtoisen ajattelun edistäminen.
Protestanttisuuden myötä loitsiminen sekä haltiahenkien ja vainajien palvonta kiellettiin tiukasti.
Koen näkemyksen räikeänä historian vääristelynä. Reformaatio nimittäin keskittyi paitsi tekemään pesäeroa katoliseen kirkkoon, niin myös valmiiksi syrjityn muinaisen kansanuskon lopulliseen hävittämiseen. Lutherin opeilla luvattiin ihmisille sielun pelastusta, mutta yhteys Jumalaan avautui rahvaalle vain pyhään tehtävään vihittyjen miesten toimesta.
Animistinen luontouskomme sen sijaan oli orgaaninen ja vailla hierarkiaa. Ei siis ihme, että Suomessa uskonpuhdistusta toteuttanut Mikael Agricola paheksui ja halvensi alkuperäiskansan epäjumalia ja uskomusolentoja. Hän piti vimmattuna kansaa, joka kumarsi tulta, vettä, multaa, oksia ja puita sekä piti pyhinä esivanhempiensa luita Jumalan sijaan. Protestanttisuuden myötä loitsiminen sekä haltiahenkien ja vainajien palvonta kiellettiin tiukasti.
”Mitättömät naapuririidatkin kärjistyivät syytöksiksi liittoutumisesta paholaisen kanssa.”
Suurin uhka kirkolle olivat matriarkaalisessa perinteessä tietoa ja viisautta eteenpäin siirtäneet, maagisen luontoyhteyden säilyttäjänä toimineet naiset. Pyhä naiseus oli viisainta demonisoida. Reformaatiota seuranneilla noitavainoilla kansa lietsottiin paniikkiin ja onnistuttiin kääntymään toisiaan vastaan. Mitättömät naapuririidatkin kärjistyivät syytöksiksi liittoutumisesta paholaisen kanssa.
Naisia syrjittiin myös tarjoamalla koulutusta vain pojille. Tytöt saivat naimaluvan käymällä rippikoulua, mutta lukutaitoa se ei taannut. Ensimmäinen suomenkielinen tyttökoulu perustetiin 1860-luvulla, eli yli 300 vuotta sivistystyön edistämisestä ylistetyn uskonpuhdistuksen jälkeen.
Haluankin kysyä, mitä sivistyksellä tosiasiassa tarkoitetaan. Suomalaiset olisivat kyllä oppineet lukemaan ilman kruunun ja kirkon armollista apuakin, mutta muinaisia perinteitämme ja alkuperäistä uskontoamme emme saa koskaan takaisin.
Käsittelemällä todellista historiaamme voimme kuitenkin vielä pyrkiä eheyttämään ja tervehdyttämään kansallista itsetuntoamme.
