Karjalaisuus ja luonnon kunnioitus ovat määrittäneet Suvi Komsan elämää: "Eläimiin liittyvät ongelmat halutaan täällä ratkaista tappamalla, vaikka laittomasti"
Suvi Komsa nukkui lapsena pohjoiskarjalaisessa aitassa yhdessä pääskyjen kanssa. Nyt luonnontarkkailija asuu, työskentelee ja taiteilee samoilla mailla yhdessä miehensä Timo Hartikaisen kanssa.
Kun saapuu Suvi Komsan ja Timo Hartikaisen talolle Lieksan taajamassa, tietää tulleensa kulttuurikotiin ja luonnonystävien pesäpaikkaan. Taloa varjostavat suuret puut, pihamökissä tehdään taidetta, piha on hallitusti kauniin villiintynyt ja kesykyyhkyt pyrkivät jopa istumaan pään päälle. Tunnelma on ranskalaisen, tai pitäisikö sanoa lieksalaisen, boheemi.
Täällä tehdään selvästi luovaa työtä, relataan ja eletään omannäköistä elämää. Sisältä talo on samaa kaliiberia, villin kaunis mutta siisti. Seinillä roikkuu taidetta ja kitaroita. Pöydillä versovat istutettavat taimet ja isommat viherkasvit.
– Elämääni ovat ehdottomasti määrittäneet karjalaisuus, evakot ja sota, Suvi Komsa sanoo, vaikka hän on syntynyt reilusti sotien jälkeen.
Karjalan Kuolemanjärveltä kotoisin ollut Suvin isä oli viisi vuotta rintamalla ja Räisälästä lähtenyt äiti valmisti sotilaille samaan aikaan tykinammuksia kotirintaman suojissa, vaikka oli nuori tyttö.
– Tämä kaikki toi minulle erilaisen arvopohjan. Samalla se toi elämääni juurettomuutta. Karjalasta ja sodasta ei kotona puhuttu paljoa, mutta se näkyi ja tuntui kaikkialla.
Timo on entinen rakennusmies, josta kehkeytyi Pohjois-Karjalassa intohimoinen kalastaja, menestynyt kalastusperhojen valmistaja ja taitava virtavesien kunnostaja. Lisäksi hän soittaa rockia vanhojen starbojen yhtyeessä nimeltä Starway. Suvin ammattiluettelokin on vaikuttava: taidemaalari, koulutettu hieroja, yrittäjä, muotoilija, media-assistentti, puualan artesaani, tapahtumajärjestäjä...
– Olen aina tykännyt ratkaista ongelmia käytännönläheisesti.
Suvin Komsan tarina alkaa lapsuudenkodista Nurmeksen Revonojalta muutama kilometri Bomban ja Hyvärilän lomakohteesta itään. Karjalaisten evakkovanhempiensa vaatimattomassa mökissä ja pihapiirissä Suvi koki ensimmäistä kertaa syvän yhteyden luontoon. Erityisesti hän muistaa siirtymisen kesäksi nukkumaan pihapiirin aittaan.
– Nukuin yhdessä pääskyjen kanssa, sillä niiden pesät sijaitsivat aitassa. Heräsin niiden ääniin, kun ne lensivät sisälle aittaan ja ulos.
Aittaan pääseminen kesäksi oli Suvin mielestä riemukasta, sillä perheen pikkuruisessa talossa oli ahdasta. Aluksi vain muutaman kymmenen neliömetrin mökkiin syntyi näet peräti kymmenen lasta. He kaikki nukkuivat vanhempiensa kanssa käytännössä yhdessä pienessä huoneessa.
Tämä oli tavallista sotien jälkeisessä Suomessa, jonka piti asuttaa 430 000 Karjalan evakkoa kutistuneeseen, sodan runtelemaan ja köyhään maahan. Tärkeintä oli päästä töihin ja ansaita elanto edes jotenkin.
Suvin karjalaiset vanhemmat tapasivat Nurmeksessa, kun Suvin äiti tuli Helsingistä Nurmekseen töihin paikalliseen vanhainkotiin apuhoitajaksi. Tyylikkäästi pukeutuneen ja huulensa maalanneen evakkoneidin vierailu Nurmekseen oli tosin jäädä lyhyeksi, sillä hän astui heti junasta pois astuessaan syvään mutalätäkköön.
– Äiti oli silloin vannonut, että hän lähtee pois seuraavalla junalla. Kun äidin katse osui kuitenkin komeaan, nuoreen mieheen Nurmeksen Hyvärilässä, hän päätti jäädä.
Alkukesän aurinko paistaa kauniisti ikkunoista ja hiljaisuus on nyt laskeutunut Komsan nimeä yhä kantavalle tontille. Suvin vanhemmat ovat jo haudan levossa ja pääskyjen sijasta taivaalla lentelee närhiä ja harakoita. Villiintynyt entinen puutarha kukkii kiihkeästi lyhyessä kesässä.
– Viime vuonna näin pitkästä aikaa paljon kottaraisia. Ne olivat kauan poissa, mutta ehkä ne nyt palaavat.
Suvin lapsuudenkoti, Revonojan mökki, on nyt tyhjä, mutta Suvin sielu syntyi siellä ja jäi sinne. Ehkäpä pääskytkin palaavat sinne aikanaan.
Suuntaamme Nurmeksen kaupungintalolle, josta haemme avaimet Vanhan Kauppalan torin laidalla sijaitsevan esiintymislavan takahuoneeseen. Suvi Komsa näet vastaa kuluvan kesän toritapahtumista esiintyjiä myöten.
– Sain homman kilpailutuksessa tarjoukseni perusteella. Tyypillistä oli, että heti ensimmäisenä toritapahtumapäivänä torille osui hillitön ukkoskuuro ja tuulenpuuska, joka karkotti torivieraat ja osan kojumyyjistäkin. Tavarat sen kun lentelivät, mutta minkäs teet, Suvi toteaa kaiken vaivan jälkeen. Ehkä seuraava toripäivä onnistuu säiden puolesta paremmin.
Torilta lähdemme Porokylän Leipomoon, jossa Suvi ryhtyy vaihtamaan leipomon kaupan mainosteippauksia. Leipomon kahviossa tapaamme Suvin miehen, joka on käynyt toimittamassa taas uusia perhoja paikalliseen urheiluliikkeeseen.
Samalla puhumme kesän pop up -taidekahvila- ja myyntitapahtumista, joita Suvi on myös suunnitellut Nurmekseen. Niissä hän myy omaa ja muiden tekemää taidetta yhdessä Katja Kuittisen kanssa. Nurmeksesta matka vie takaisin kotiin Lieksaan.
Viikon varrella häntä odottavat vielä hieromiskeikat muiden töiden ohessa.
– Tykkään kovasti hieromisesta. Sekin on kuin ongelmanratkaisua. Täytyy löytää jumit ja avata ne. Mitä enemmän jumissa asiakkaan lihakset ovat, sitä haastavampaa.
”Luonnon ja muiden lajien kunnioittamisen pitäisi olla aivan normaalia elämää, ei mikään outo poikkeus.”
Taiteilijan töihin kuuluu toki myös maalaustaiteen teko. Suvi maalaa herkkiä eläinfiguureita esittäviä töitään paitsi kotona, myös pohjoiskarjalaisessa luonnossa yhdessä miehensä kanssa tehtävien retkien aikana.
Mies kalastaa ja Suvi maalaa, yleensä vesi- tai akryylivärein. Yhdessä tehdään nuotio ja syödään.
Näiden retkien kuvauksista tulevat melkein mieleen viime vuosisadan alun romanttiset taiteilijapiirit ja heidän kesänviettonsa. Paluu viattomuuden ja onnen aikaan.
– Joo, voidaan kyllä sanoa, että olemme onnellisia. Luontoretket ovat yhteinen harrastuksemme.
Kun Suvi vielä sanoo, että hän saa yleensä myytyä kaikki teoksensa ja niistä tehdyt tuotteet, täytyy oikein kaivaa pariskunnan elämästä jotain sitä hiertävää.
Yksi kipukohta heidän mukaansa löytyy: luonnonsuojelu ja siihen suhtautuminen Pohjois-Karjalassa. Täällä vaaditaan Suvin mukaan usein kritiikitöntä suhtautumista liki kaikkeen luonnonkäyttöön.
– Eläimiin ja lintuihin liittyvät ongelmat halutaan usein ratkaista yhdellä tavalla, tappamalla. Jos ei laillisesti, niin sitten laittomasti. Jos olet siitä eri mieltä, olet vihervassari. Metsänhoitotapoihinkaan ei saisi puuttua mitenkään. Jos sanot vaikka, että voisihan tuon toisinkin tehdä, olet heti viherpiiperö. Viherpiiperön leiman saa täällä, vaikka olisi kiinnostunut vain luonnon tarkkailusta.
Jotkut kommentit satuttavat. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun Nurmeksen entinen korkea virkamies tokaisi Suville hänet tavatessaan, ettei ”sinun vanhemmillesi olisi koskaan pitänyt myydä sitä tonttia Revonojalta”.
Suvi Komsa ei vieläkään ymmärrä, mistä kommentti kumpusi.
Oikeastaan Suvi ei edes halua käyttää sanaa luonnonsuojelija, sillä se lokeroi hänen mukaansa ainakin Pohjois-Karjalassa luonnosta välittävät ihmiset heti omaan pilttuuseensa.
– Luonnon ja muiden lajien kunnioittamisen pitäisi olla aivan normaalia elämää, ei mikään outo poikkeus. Ihmisillä pitäisi olla terve suhtautuminen luontoon. Ei vihattaisi tai inhottaisi mitään, tai oltaisi heti tappamassa, vaan arvostettaisiin ja kunnioitettaisiin kaikkea ympärillämme.
Suvi Komsa arvelee tämänkin ajattelutapansa olevan perua karjalaisilta vanhemmiltaan. Hän on käsitellyt aihetta myös Savonian ammattikorkeakouluun tekemässään kulttuurialan opinnäytetyössään Laulava puutarha. Näyttelyn teoksissa kuvattiin eri lajien välistä vuorovaikutusta.
Suomentaen tämä tarkoittaa ikuista kysymystä siitä, voiko taiteella vaikuttaa yhteiskuntaan ja ihmisten ajatuksiin. Suvi Komsan mukaan voi. Tästä on esimerkki vaikka Yrjö Kokon kirja Laulujoutsen, Ultima Thulen lintu vuodelta 1950.
– Karjalan menetys, sotakorvaukset, olympiavuosikymmen. Laulujoutsenta ei haluttu menettää. Siitä tuli suomalaisuuden symboli. Pystyimme yhdessä pelastamaan liki kadonneen lain.
Suvi Komsa uskoo muutoksen saapuvan myös pohjoiskarjalaiseen valtavirta-ajatteluun.
– Jossakin vaiheessa ihmiset kyllästyvät tuohon leukojen louskutteluun.
