Apu

Kari Väänänen: Saksan autobahnit ovat hirveitä, se liikenne – rekat kuljettavat rihkamaa ahneisiin käsiin ja fossiilinen palaa

Kari Väänänen: Saksan autobahnit ovat hirveitä, se liikenne – rekat kuljettavat rihkamaa ahneisiin käsiin ja fossiilinen palaa
Saksan valtaväylillä jyristää päivittäin tuhansia rekkoja. Tulee epätoivoinen fiilis, kun ajattelee, että kaikki nuo valtavat rekka-armeijat pitäisi pystyä piakkoin korvaamaan sähköautoilla tai vastaavilla. Ei onnistu lähiaikoina. Valitettavasti, kirjoittaa Kari Väänänen kolumnissaan.
Julkaistu: 20.10.2021

Läntisellä Saksanmaalla Rein-joen mutkassa on myyttinen kallio, joka kohoaa majesteettisena joen ja sitä ympäröivän maiseman ylle. Se on kuuluisa Lorelain kallio. Se ponkaisee ylös Reinin rannasta ja kohoaa lähes kahdensadan metrin korkeuteen uhkaavana ja täynnä myyttejä.

Rannassa on patsas, joka esittää naista eli neitoa viettelevässä, jopa hieman syntisessä asennossa. Se kutsuu purjehtijoita ajamaan purtensa veden alla vaaniviin kallioihin, hukkumaan virtaan, jotta se saisi heidän henkiriepunsa omakseen. Niin kertovat legendat. Taruja on monta, mutta aina niissä on mukana tuo sulhasensa menetystä vaikeroiva neito.

Sain yllättäen keikan Mielensäpahoittaja- elokuvan filmauksiin Saksanmaalle, kun ystäväni Aake Kalliala oli astunut pimeässä syysillassa harhaan laiturilla, pudonnut metrin niskoilleen matalaan veteen ja joutunut siitä sairaalaan ja sairaus­lomalle kahdeksi kuukaudeksi makaamaan. Hyvä, että selvisi hengissä moisesta keikauksesta. Parane pian Aake, ystäväni!

Niinpäs sitten löysin itseni Hampurista, Elben kaupungista. Paiskimme kaksitoistatuntisia työpäiviä ja osaksi öitäkin, mutta kuvaukset saatiin lopulta valmiiksi. Välipäivinä kävimme kuvaamassa autoajeluja Reininmaalla ja juuripa tuossa Lorelain kohdalla.

Matkaa oli semmoiset viisisataa kilometriä Hampurista Bingeniin, pieneen kaupunkiin Reinin varrella, Frankfurtista hieman länteen. Uskotteko, että autossa istuminen käy työstä siinä kuin ajaminenkin?

Saksan autobahnit ovat hirveitä kulkea. En tarkoita, että ne olisivat huonoja tai jotenkin vaikeita ajaa, päinvastoin. Ne ovat erinomaisessa kunnossa, suorastaan loistavassa, ehkä maailman parhaita teitä. Mutta se liikenne.

Jotakin hyvin surumielistä on tuossa tarinassa, hylätty rakkaus ja sen kosto, vai mikä monista versioista onkaan oikea. Itkevä neito kyyneleineen ja lauluineen.

Rekkoja noilla valtaväylillä jyristää päivittäin tuhansia, ehkä satojatuhansia, jopa miljoonia, kuljettamassa rihkamaa kuluttajien ahneisiin käsiin, ja fossiilinen palaa. Seuraavana päivänä toiset rekat kärräävät nuo kulutustavarat kaatopaikoille, kun kuluttaja on niillä jo kyllästynyt leikkimään. Ja fossiilinen palaa. Tulee epätoivoinen fiilis, kun ajattelee, että kaikki nuo valtavat rekka-armeijat pitäisi pystyä piakkoin korvaamaan sähköautoilla tai vastaavilla. Ei onnistu lähiaikoina, sanon minä. Valitettavasti, sanon minä.

Lopulta olimme perillä Bingenin kaupungissa. Siitä alkaa Reinin kaunein osa. Majoituimme, otimme oluet ja ihmettelimme mahtavaa jokea. Sitten söin paikallisessa italialaisessa elämäni ehkä huonoimman spaghetti bolognesen. Se oli todella karmea elämys. Kastike oli kuin olisi murennettua ja kuivaa koulunsientä yrittänyt pureksia. Lisäksi oli kylmä ja väsy.

Seuraava päivä korvasi kaiken. Aurinko paistoi, ja ajoimme pitkin Reinin vartta Lorelaihin. Jotenkin tuo paikka on aina kiehtonut minua myyttisyydellään. En tiedä, mikä siinä on niin kiinnostavaa ja kiehtovaa. Onko se paikan kauneus vai legendojen laveus vai patsaan vaikuttavuus. Jotakin hyvin surumielistä on tuossa tarinassa, hylätty rakkaus ja sen kosto, vai mikä monista versioista onkaan oikea. Itkevä neito kyyneleineen ja lauluineen. Jokainen ottakoon selvää itse. Onpahan jotakin puuhaa teilläkin, arvon lukijat.

4 kommenttia