Kari Väänänen: Meidän täytyy muuttaa kuluttamistamme ja tyytyä vähempään – ja sen on tapahduttava nyt!
Pallomme ei yksinkertaisesti kestä tätä menoa. Elämme kohta autiolla ja rapistuvalla taivaankappaleella, joka ei tuota mitään, kirjoittaa Kari Väänänen kolumnissaan.
Maapallo on kohta tyhjä. En tarkoita sitä, että täällä ei kohta olisi ketään ihmiseksi luokiteltavaa tallaamassa pallon pintaa, vaan että kohta on koko pallo kaivettu ja kaluttu ontoksi ja parturoitu paljaaksi. Ja yhäti isot yhtiöt haluavat lisää.
Yhä uusia tehtaita suunnitellaan ja rakennetaan palvelemaan ihmiskunnan pohjatonta ahneutta ja loputonta hyvän olon tavoittelua.
Olen kannattanut tehtaiden perustamista korpeen lähinnä kotiseuturakkauden takia. Haluaisin nähdä, että oma armas kaupunkini vielä näkisi kukoistuksen nousevan, niin kuin aurinko nousee aamuisin takaa korpimaan, loistamaan ylle inehmoisen ja lämmittämään meitä korpien asukkaita armahtavalla loisteellaan, elämää luoden. Onhan niitä haaveita.
Olen tullut toisiin aatoksiin. Pallomme ei yksinkertaisesti kestä tätä menoa. Elämme kohta autiolla ja rapistuvalla taivaankappaleella, joka ei tuota mitään.
Enää ei huolena ole maapallon vähittäinen tuhoutuminen vuosimiljoonien aikana, vaan yhtäkkinen kyvyttömyys pitää huolta sen pinnalla tallustavista, ylen pienistä, mutta, ah, niin loputtoman ahneista ja kyltymättömistä olennoista. Ilmakehän olemme jo saattaneet hälytystilaan – ja kohta ovat vuorossa valtameret.
Ja sitten kaikki elollinen maan päällä: metsät ja niityt, viidakot ja savannit ja niillä asustavat eläimet.
Ja yhä nuo ahneet jatkavat työtään. Eikö mene perille?! Eivätkö he tajua, että lopun alku on jo käsillä tätä menoa?
Minne sormi pannaan, kun suussa on jo yksi ja toinen raaputtaa korvaa? Kuinka kauan riittää maapallomme kärsivällisyys?
Minä luulin, että tästä selvitään, kun vähän hidastetaan vauhtia ja eletään säällisesti.
Mutta ei. Koko elinkeinorakenne pitää muuttaa. Meidän täytyy muuttaa kulutustottumuksiamme ja tyytyä vähempään, ja sen on tapahduttava nyt! Mineraalit loppuvat ja öljystä aiotaan luopua. Pitää panostaa yhä enemmän aurinkoenergiaan ja tuuleen, on lakattava kasvamasta lukumääräisesti ihmiskuntana, on säästettävä luontoa ja sen paratiisimaista olemusta. On palattava pienempään kulutukseen.
Yritetään silti uskoa tulevaisuuteen ja muuttaa elämäntapamme maanläheisemmäksi. Kaikki ei ole vielä menetetty. Vielä riittää puhtaita järviä uida ja sammuttaa janonsa. Vielä on kaatamattomia metsiä, joissa kuunnella käen kukuntaa. Vielä on niittyjä, joissa vaellella armaansa kanssa käsi kädessä.
Kuinka kauan riittävät puhtaat vetemme? Entä loputtomat korpemme? Ja upottavat suomme pursuineen – kuinka kauan saamme nauttia niiden tuoksusta, joka raskaana lepää kesäisen suon yllä?
Kauanko saamme nauttia kuikan huudosta järvellä, onkimisesta tai kalan paistamisesta nuotiolla? Ja älkäämme unohtako muita planeetan asukkaita, kavereitamme eläimiä.
Vielä on, vielä on, mutta kuinka kauan? Minne sormi pannaan, kun suussa on jo yksi ja toinen raaputtaa korvaa? Kuinka kauan riittää maapallomme kärsivällisyys?
Mutta uusi vuosi on tulossa. Nauttikaamme edes siitä, ihmisen keksimästä juhlasta. Laittakaamme tulia noitien karkottamiseksi ja ampukaamme raketteja taivaalle, mutta säällisesti, ja iloitkaamme pienistä asioista. En tiedä, miten tässä käy, mutta hyvää uutta vuotta kaikille!
