Aleksi Kolmonen oli koulukiusattu nuori, joka ei viihtynyt kehossaan – Elämä muuttui, kun hän löysi karaoken

Karaoke-enkelit ovat myyttisiä olentoja, joiden katseella on itseluottamusta ja rohkeutta lisääviä voimia. Niiden olemuksessa iskelmämusiikin nostalginen kaiho yhdistyy enkelin viattomuuteen. Näin kertoo 28-vuotias kuvataiteilija ja karaokeisäntä Aleksi Kolmonen.

Nuorena aikuisena Kolmonen oli hyvin arka eikä esimerkiksi uskaltanut huutaa Moi!, jos bongasi kaverin väkijoukossa. Nyt hän ottaa tilaa, elää miten lystää, ja keskittyy myönteiseen, kuten musiikkiin ja rakkaisiin ihmisiin.

Ateljeeltaan Kolmosen voi löytää nukkumasta päiväunia muovitimanteilla, pornopelikorteilla ja paljettinauhoilla vuoratussa hauta-arkussa, jota hän muuttaa kämpästä ja työhuoneesta toiseen. Arkun sisällä on valkoinen silkkilakana, jonka kulmaan on kirjailtu Kolmoselle tärkeä yhdyssana: karaoke-enkeli.

Nykytilannetta edelsi pitkä tunnetyö, jonka merkittävin käänne tapahtui mikrofoni kädessä, maallisista huolista irtautuneen Karaoke-enkelin roolissa. Lopusta vastasi sateenkaariyhteisön tuki ja turva. Nyt Kolmonen kertoo, kuinka enkelistä tuli enkeli.

Aleksi Kolmonen varttui Vantaan Korsossa tavallisessa keskiluokkaisessa perheessä. Siihen kuului isä, äiti ja pikkuveli. Lapsuus vierähti leikkien, piirrellen ja musiikkia kuunnellen. Mummilla ja ukilla hän kyläili niin usein, että melkein asui heidän luonaan. Siellä Kolmonen teki marsipaanista ruusuja, lauloi pianon ääressä ja söi suklaata ukilta piilossa.

Kolmas koti oli kesämökki. Se oli kiiltokuvaenkeleiden ja tekokukkien maailma, jossa tuoksuivat ukin paistamat letut, ja jossa mummi tanssitti ja perehdytti Vesa-Matti Loirin tulkitsemiin lauluihin. Niiden kuolemaa käsittelevät sanoitukset kiehtoivat päiväkoti-ikäistä.

"Loiri lauloi, että henkensä voi antaa, mutta leikkisää mieltä ei milloinkaan. Se resonoi ukin puheiden kanssa."

Kolmosen syvä kiinnostus kuolemaan vahvistui kuusivuotiaana nähdyn unen myötä. Siinä hän menehtyi 63-vuotiaana lintujen laulun ja rätisevän radion saattelemana, “paikassa joka tuntui kodilta”.

Uni ei ahdistanut, mutta sai Kolmosen pohtimaan elämän rajallisuutta. Hän päätti, ettei aio koskaan elää tavalla, joka jättää asioita hampaankoloon. Tulevat elämänkokemukset kuitenkin heittivät kapuloita rattaisiin.

Lapselle aikuisten maailma on jotain abstraktia jossain etäällä. Kunnes ei ole. Kolmosen kohdalla tilanne muuttui alakoulun alussa. Tuolloin lapset jaettiin tyttöihin ja poikiin. Kumpiakin rajoittivat ahtaat pukeutumis- ja käytöskoodit, ja niihin liitetyt merkitykset.

Lapsen päähän ei mahtunut, miksi pikkuveli sai eri kohtelun kuin hän itse.

Vaikka tiettyjä sukupuolirooleja oli korostettu jo aiemmin, ei Kolmonen itse kokenut niiden rajoittavan leikkejään tai itseilmaisuaan. Mekot, röyhelöt ja kimallus eivät tuntuneet pahalta, mutta eivät myöskään omilta. Ne vain olivat.

Kolmonen muistelee, että hänen viidensiltä syntymäpäiviltään on valokuva, jossa hänellä on röyhelöinen mekko ja tiara, mutta myös siilitukka ja moottoripyörätatuointi. Toisessa kädessä on leikelty barbi, toisessa punainen Saab 9-5 -pikkuauto.

"Se tiivistää, miten koin sukupuoliroolit lapsena."

Koulussa ikätoverit oppivat nopeasti toisintamaan aikuisten käytösmalleja. Poikien odotettiin toimivan yhdellä tapaa, tyttöjen toisella. Kolmosta ei tällaisiin lokeroihin ahtautuminen kiinnostanut, eivätkä toiset lapset tienneet, miten häneen tulisi suhtautua.

Se johti koulukiusaamiseen. Pitääkseen itsestään kiinni, Kolmonen pyristeli yhä kauemmas hänelle asetetuista odotuksista. Poikamaisuus ruokki kiusaamista entisestään.

"Opettajat eivät oikein osanneet puuttua asiaan. Ja jos puuttuivat, tilanne paheni."

Muutenkin aikuisten oli vaikea hahmottaa, missä mennään. Kolmonen muistaa, että kun äiti esitteli uusille ihmisille tyttärensä, he saattoivat etsiä katseellaan, että missä?

Samaa ihmetteli Kolmonen itsekin.

"Lapset poimii asioita ja on tosi tunneälykkäitä. En ollut mitenkään hankala tai vaativa lapsi. Halusin vain tulla nähdyksi omana itsenäni.

Kaksitoistavuotiaana Kolmonen hakeutui transpolille. Käynteihin liittyvät yksityiskohdat ovat jo unohtuneet, eikä hän tahdo niitä muistiinsa palauttaa. Tilanne toi transsukupuolisuuden myös perheen tietoon.

Parhaiten reagoi mummi. Hän printtasi netistä infoa, teki alleviivauksia, oli oma-aloitteinen ja kunnioittava sekä otti uuden nimen empimättä käyttöön. Myös ukkiin, televisiosta tuttuun Jaakko “Kokki” Kolmoseen pystyi nojaamaan.

Osa reagoi uutiseen kuin kriisiin. Kolmoselle tuli olo, että hänen täytyy auttaa aikuisia asian käsittelyssä. Suurin apu ja turva löytyi piirtämisestä ja iskelmämusiikista. Loirien, baddingien ja yölintujen melankoliset melodiat tuntuivat kotoisilta ja maadoittavilta. Taiteesta Kolmonen sai vähälle jääneitä kuulluksi ja nähdyksi tulemisen kokemuksia.

Kaihoisat laulut myös muistuttivat, että kaikki katoaa aikanaan. Se tuntui Kolmosesta turvalliselta. Kun pitää asioiden rajallisuuden mielessään, huolet ja ongelmat paljastuvat väliaikaisiksi.

Yläkoulussa kiusaaminen muuttui. Koulun käytävillä nosteltiin vaatteista seinille ja syljettiin päälle. Oli uhkailuviestejä, ja kotimatkalla jahdattiin mopolla. Kolmonen kuitenkin koki, että hän mieluummin ottaa “paskan vastaan” kuin antaa itsensä lipua pois.

Kun hänelle annettiin naistenpäivänä sarkastiseen sävyyn kortteja, sai hän eleestä tietynlaista mielihyvää. Ivan muoto oli varattu homoseksuaaleiksi leimatuille pojille. Se tarjosi affirmaatiota omaan sukupuoli-identiteettiin liittyen.

"Kerran mulle sanottiin, ettei me aleta hakkaan naisia. Muutaman viikon päästä sain samoilta tyypeiltä turpaan. Tavallaan olin vähän otettu."

Osa kiusaajista hakeutui salaa Kolmosen seuraan, jos heillä oli huolia. Tunnetaitoinen Kolmonen tarjosi kuunteluapua, vaikka asetelma tuntui absurdilta. Tähän vaikutti ymmärrys, etteivät kiusaajat olleet pahoja, vaan omien sosiaalisten rooliensa vankeja.

"Oon aina ollut tosi empaattinen. Välillä se kävi vähän liiaksikin. Kesti tosi pitkään tajuta, että vaikka ymmärtäisin toisten toiminnan syitä, ei mun silti tarvitse hyväksyä niiden käytöstä."

Se, että kiusaajat hakivat häneltä apua, vahvisti myös Kolmosen epäilykset siitä, ettei häntä piinanneiden ihmisten käytös liittynyt häneen, vaan ikätovereiden omiin epävarmuuksiin ja henkisiin ongelmiin.

Kolmonen lisää pieni hymynkare kasvoillaan, että samoihin tyyppeihin voi näinä päivinä törmäillä Helsingin homobaareissa.

Peruskoulun jälkeen Kolmonen muutti omilleen Järvenpäähän kuva-artesaaniopintojen perässä. Siellä hän eristi itsensä aiemmasta elämästään, aloitti alusta, ja keskittyi vain omiin tarpeisiinsa. Korso jäi taka-alalle.

Kolmonen kuvailee kantaneensa aikuisuuden vastuita jo lapsena. Isä ja äiti olivat “tavallaan läsnä”, ja Kolmonen uskoo, että he vastasivat erinomaisesti pikkuveljen tarpeisiin. Itse hän oli vailla sellaisia asioita, joita vanhemmat eivät osanneet antaa.

"Kaipasin etäisyyttä ja omaa tilaa. Tuntui mahdottomalta kasvaa ihmisenä ja elää elämäänsä, kun ei saanut sille tilaa tai ympäristöä, joka olisi kunnioittanut tapaani olla."

Järvenpäästä Kolmonen löysi juuri tällaisen ympäristön: kaveriporukan, josta tuli kuin perhe. Sen kanssa hän pystyi jakamaan kaikki huolet ja murheet. Se oli ratkaisevan tärkeää oman henkisen hyvinvoinnin kannalta.

Kolmonen kertoo, ettei hän edelleenkään ymmärrä, mistä jaksaminen ja usko omaan olemiseen kumpusi ennen omien yhteisöjen löytymistä. Hän jakaa anekdootin aiheeseen liittyen, eikä voi olla nauramatta.

"Tatuoin kämmenen sivuun 13-vuotiaana ristin, symboliksi että uskon itseeni. Peittelin pitkään tatuointia laastarilla äidiltäni."

Rohkeutta voi löytää yllättävistä paikoista ja tilanteista. Kolmoselle se oli järvenpääläisen karaokebaarin tupakkapaikalla käyty sanaharkka kymmenen vuotta sitten.

Tilanne lähti alatyylisestä heitosta sekä erimielisyydestä siitä, kumpi fanittaa enemmän Vesa-Matti Loiria, Kolmonen vai tupakalla ollut baarin kanta-asiakas. Oman vannoutuneisuutensa todistaakseen Kolmonen veti pakkasella housut nilkkoihin. Sisäreidessä oli Uuno Turhapuro -tatuointi.

Sanansa kömpelösti valinnut miekkonen, jonka nimeksi paljastui Pete, räjähti nauruun. Se oli tarttuvaa laatua. Pete myönsi virheensä ja tarjosi kaljan. Loppuilta kului yhdessä nauraen, itkien ja laulaen. Se oli Kolmosen ensikosketus elämänsä suureen rakkauteen: karaokeen.

Laulaminen oli pelottanut Kolmosta valtaosan hänen elämästään. Pete sai hänet silti ylipuhuttua tulkitsemaan kanssaan Rauli Badding Somerjoen Tällaisen hupsun. Vaikka mikrofoni tärisi kädessä ja veri pakeni päästä, mitään kamalaa ei tapahtunut.

Pete loi empaattisia katseita ja lauloi mukana. Kun hän huomasi Kolmosen hieman rohkaistuneen, alkoi hän jättäytyä duetoissa taka-alalle.

Esilläolon kokemus oli käänteentekevä. Se teki Kolmosesta hetkessä karaoken suurkuluttajan. Vaikka Järvenpään rock-henkisten kuppiloiden kävijäkunta oli eri maailmasta kuin hän, liimasi karaoke porukan yhteen. Samalla ennakkoluulot karisivat puolin ja toisin.

"En voi sanoa, että Pete antoi mulle äänen, mutta hän auttoi löytämään sen. Enkä nyt puhu vain karaokesta. Löysin laulamisen avulla paljon työkaluja, joilla käsitellä häpeää ja olemisen vaikeutta. Se on vapauttanut mua niin paljon."

Toinen keskeinen vapautumisen kokemus tapahtui pari vuotta sitten Mänttä-Vilppulan taiteilijaresidenssissä. Siellä Kolmonen teki valokuvasarjan, jossa hänen kehollaan näkyi ensimmäistä kertaa peruukkeja, rakennekynsiä, huulipunaa ja naisten alusvaatteita.

Ilokseen hän huomasi, ettei kameraan piirtynyt kuva ahdistanut. Oma keho näytti omalta, ja naiseuden symbolit korostivat sen maskuliinisuutta. Kuvissa näkyi myös huolettomasta lapsuudesta muistuttavia helmiä, kukkasia, kissanpentukalentereita – ja kiiltokuvaenkeleitä.

Viime vuonna Kolmonen palautti Karaoke-enkeliparatiisi-nimisen lopputyönsä Turun taideakatemian kuvataiteen linjalle. Lopputyö pohjaa osittain residenssin aikaansaannoksiin. Se tutkii kuoleman, rakkauden ja karaoken rajapintoja.

Kuvissa vilisee viiksekkäitä enkelihahmoja, joiden kätösissä voi nähdä mikrofonin. Niihin liittyy Kolmosen alter ego, Karaoke-enkeli.

Karaoke-enkeli on Kolmosen vaihtoehtoinen minä, joka elää hänen kehonsa kautta, esimerkiksi omakuvissa ja karaokeisännän hahmona. Termi viittaa myös rohkeutta ja empatiaa levittäviin ihmisiin sekä laulaviin taruolentoihin.

Kun ihminen hyppää karaoke-enkelin saappaisiin, korkokenkiin tai saunatossuihin, hän pääsee mielentilaan, jossa voi rohkaista niin itseään kuin muita, Kolmonen avaa. Karaokeisännän roolissa tämä voi tarkoittaa vaikkapa empaattista katsetta, mukana tanssimista tai duettoon yhtymistä.

"Karaokea laulaessa voi vaan olla, ja kaikki ovat siinä hetkessä sun kanssa. Se on yhteisöllinen tunne, jossa ei tarvita määritelmiä."

Kolmonen kertoo, että idea tuli Einari Paakkasen Karaokeparatiisi-dokumenttielokuvasta. Elokuvan Evi-nimisen hahmon seinällä on taulu, jossa enkeli pitelee mikrofonia.

Karaoke-enkeliyden syvemmät merkitykset taas kumpuavat Arja Korisevan vuoden 1991 Enkelin silmin -kappaleen sanoista: “Kun katsoo maailmaa enkelin silmin, niin nähdä voi sen kauneuden. Niin viaton, kun katse on, voi nähdä sateella auringon.”

Karaoke-enkeliyden syntyyn ovat vaikuttaneet monet seikat ja ihmiset. Keskeisin esikuvista on silti karaokebaarin Pete.

Pete menehtyi syöpään vuonna 2021. Hautajaisten jälkeen Kolmonen kantoi Peten haudalle karaokelaitteet ja esitti hänelle Baddingin Tällaisen hupsun. Sen kertosäkeen hän hyräilee ulkomuistista muokaten sitä samaan tapaan kuin tuona päivänä:

"Anteeks suo jos mä tunteilin, kun sanoit hyvästin. Mieluummin mä ihan suoraan itkisin. Mentyäs mä vielä kauan sua muistelen. Aina jostain löytyy Hupsu tuollainen."

Karaoken kotimaassa Japanissa karaoke nähdään hyvinvoinnin ja itsetutkiskelun työkaluna. Sikäläisestä karaokeopetuksesta, karaoke naraigotosta tehdyn kyselytutkimuksen mukaan itseensä tutustuminen on yksi keskeisimmistä koetuista hyödyistä karaokeen liittyen.

Kolmosen havainnot tukevat tuloksia. Hän uskoo, että karaoken laulaminen kohentaa itseluottamusta ja tuo ihmisiä yhteen. Esilläolo myös kasvattaa uskoa siihen, että muistakin peloista voi selvitä, ja että niiden selättämisestä voi jopa nauttia.

Haastattelua tehdessä myös allekirjoittanut lauloi ensi kertaa karaokea, kivenheiton päässä Kolmosen ja Peten tapaamispaikasta. Kokemus pelotti, mutta häpeään ei kuollut. Pöytään kävellessä, ja vielä muutaman päivän jälkeenkin, askel oli hieman tavallista kevyempi.

Kolmonen uskoo, että karaoke antaa ihmisten tulkita laulujen sanomia, ja luoda niille omia merkityksiä. Näin juroimmatkin suomalaiset voivat käsitellä tunteita, joita he eivät osaa tai halua sanallistaa, ja saada myönteisiä kokemuksia niihin liittyen.

Se on erityisen tärkeää maassa, jossa kärsitään kroonisista tunneilmaisun vaikeuksista.

"Ja sehän musiikissa ja taiteessa on ihaninta, että kaikkea ei myöskään tarvitse sanallistaa. Välillä pitää vaan tuntea."