Apu

Kansalainen Juha Hurme nukkuu teltassa ja pohtii suomalaisuutta

Kansalainen Juha Hurme nukkuu teltassa ja pohtii suomalaisuutta

Ohjaaja Juha Hurme välttelee työntekoa ja nukkuu yöt teltassa. Sivussa syntyy kirjoja ja näytelmiä ei-hullummasta Suomen kansasta, joka elää roudan maassa.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Marjaana Malkamäki
Mainos

Juha Hurme seisoo hotelli Ellivuoren aulassa Sastamalassa. Teatterialan monitoimimies on juuri saapunut Maiju Lassilan näytelmän harjoituksista, joissa hän on ollut Porin teatterikerhon kanssa. Yhdessä näyttelijöiden kanssa Hurmeella on ollut ”pitkä keskustelu”. He ovat punninneet ideoita, pelanneet jalkapalloa ja käyneet lenkillä.

Nyt Hurme on aloittamassa lounastuokionsa. Hän on koonnut lautaselleen maltillisen keon kotiruokaa: punajuurisalaattia, porkkanaraastetta, keitettyä perunaa ja palan kalaa. 

Kohteliaalle miehelle haastattelun aloittaminen käy hyvin. Hän ei turhia mukise. 

Puhumme niitä näitä. Enemmän näitä.

Hurme kertoo vieroksuvansa työtä ja rakastavansa omaa rauhaa. Hän sanoo, ettei ole tehnyt elämässään päivääkään oikeita töitä. 

– Kaikki duunini ovat olleet pelkkää huvittelua. Teen työkseni vain sitä, mistä nautin, vakuuttaa Hurme samalla kun hän lappaa raastetta kitaansa.

Jos joku työ on vuosien saatossa haiskahtanut työnteolta, Hurme on kieltäytynyt siitä. Miksi?

– Työnteko tekee ihmiselle pahaa. Se riistää itsenäisyyden. Pilaa ihmisen. Estää leikin ja tuottaa vatsavaivoja, väittää Hurme naama peruslukemilla.

Samaan aikaan joku miehen olemuksessa kertoo tympääntymisestä. 

Katse pälyilee. Mies hätäilee, eikä hymy irtoa.

Lautasen tyhjetessä hän ehdottaa.

– Tämä on ehkä viimeinen paikka, jossa kannattaa olla. Tuolla olisi yksi grillikatos.

Samassa hän jo nousee.

Louhikon keskellä Juha Hurme löytää jotain tärkeää suomalaisuudesta. 

Ulkona sataa kaatamalla. Se ei miestä haittaa. Päinvastoin. Hän kehuu, että sää on vaikuttava. 

Hurme on pukeutunut vihreään sadetakkiin, harmaisiin metsämiehen housuihin ja Kontion kumisaappaisiin. Hän käärii tupakan. 

– Nukun täällä teltassa. Tuolla vuoren juurella, Hurme osoittaa kädellään pusikkoon päin.

Avaamme sateenvarjon ja lähdemme kulkemaan. Väistelemme lätäköitä. Vesi loiskuu Hurmeen saappaissa. Kun kuljemme parkkipaikan ohi, hän intoutuu ylistämään maisemia, aggressiivisiin asentoihin jääneitä Pirunvuoren kiviä. Jääkauden merkkejä.

– Nämä maisemat täällä muistuttavat meitä siitä, mistä me oikein tulemme ja keitä me oikein olemme. 

Hurmetta ei liiemmin kiinnosta maisemien näyttävyys – tai edes ohi liitävät linnut tai maan valtaamat kasvit, niitä hän ei edes tunnistaisi – vaan ajan kulku ja kerroksellisuus. Ikuisuus. 

Ison metsän viereen syntynyt Hurme on vain sattumoisin luotu kulkemaan. Hän on kokenut patikoija ja omalla tavallaan luontoihminenkin.

Vuoden aikana hän kävelee ja samoilee luonnossa satoja kilometrejä.

– Siitä olen ehkä kaikkein ylpein, että nukun vuodessa noin 100 yötä ulkona teltassa. Siihen ei moni pysty.

Hän kuvaa teltassa nukkumista lääkkeeksi ahdistukseen. Sillä parantuu ihan kaikki.

Teatteripiireissä Juha Hurme tunnetaan ohjaajana, jonka kanssa voi mennä luontoon tai vähintään mahdollisimman kauaksi laitosmaisesta teatterista. 

Kesän aikana mies kiertää kaupungit kaukaa ja tekee mieluummin töitä paikoissa kuten Merikarvia, Kustavi tai Lemmenjoki. 

Useimmiten hän ohjaa jotakin kokeellista, kuten muuttaa Shakespearen Macbethin sukupuoliroolit päälaelleen, jolloin vaimosta, Lady Macbethistä tuleekin pahis, hirviö. 

Tai sitten hän vie työporukkansa Lapin tuntureille vaeltamaan kolmeksi viikoksi.

Lemmenjoella esitetään myös teatteria, jonne yleisön pitää vaeltaa päiviä päästäkseen näkemään esityksen. 

– Ilmainen tunturiteatteri on täysi vastakohta laitosteatterille. Jokainen, joka tulee sinne katsomaan meitä, saa näytelmän lisäksi kokea luonnon ja sen arvon.

Viime vuonna seitsemään esitykseen saapui 300 katsojaa ilman, että esitystä mainostettiin lainkaan.

– Olen ylpeä tästä keksinnöstä. Teatteri on parhaimmillaan aineetonta. Kun poistumme tunturista, esityksestä ei jää mitään jäljelle.

Hurme on aina halunnut lähestyä teatteria kokeellisesti ja oivaltavasti. Sen tavan hän oppi jo nuorena miehenä tultuaan alalle nuorisoteatterin oven kautta.

Jo silloin hän ymmärsi, että vessan siivous oli yhtä tärkeää kuin näytteleminen. 

Eipä silti. Toisinaan Hurme on eksynyt laitosteattereihin.

– Olin Rauman teatterissa johtajana. Se teatteri toimi päiväkodin kellarissa ja kuvittelin, että siellä olisin voinut luoda teatterin teatterin sisälle, mutta ei se onnistunut. 

Hurme oli siellä vain vuoden. Sielläkin oli liikaa kokouksia ja liikaa työntekoa.

Pirunvuorella seisovan Juha Hurmeen mukaan suomalaiset ovat juuri sellaisia, jotka routainen ja viheliäinen maasto ansaitsee.

kun Saavumme grillikatokselle, Hurme rentoutuu silmin nähden. Mies lähtee hakemaan puita läheisestä liiteristä, häärää aikansa nuotion ympärillä ja saa puut syttymään. 

– Tällä tavalla vietän mielelläni aikaani, Hurme sanoo, kun katoksen yllä sade yltyy. 

Hurme riisuu sadetakkinsa ja käärii itselleen jälleen tupakan.

Hänen uusin romaaninsa Nyljetyt ajatukset sijoittuu sekin luontoon. Siinä kaksi keski-ikäistä miestä, Köpi ja Aimo, soutavat Kustavista Hailuotoon. 

Soudettuihin 700 kilometriin ja 20 vuorokauteen kirjailija Hurme on saanut upotettua kaiken oleellisen lukemastaan kirjallisuudesta ja kokemastaan taiteesta. 

Soutumatkan varrella Köpi ja Aimo käyvät läpi suomalaisen kirjallisuuden Aleksis Kivestä Arto Salmiseen. Se on kenelle tahansa iso teko. Romaanihenkilöillekin.

Hurme oli suunnittelut tämäntapaista romaania mielessään jo 20 vuotta. 

– Halusin laittaa kaiken lukemani ja oppimani johonkin teokseen.

Eräänä yönä idea muuttui todeksi.

– Lähdin kyseiselle souturetkelle ystäväni kanssa. Retkemme ensimmäisenä yönä keksin tämän idean. Oivalsin, että näin taidefilosofinen teos pitää tehdä. 

Vaikka Hurme myöntää olevansa kirjan Köpi ja ystävänsä Matin olevan Aimo, kirjallisuudesta miehet eivät reissun aikana puhuneet. 

– Ei yhtään sanaa, sanoo kirjailija ja myhäilee tyytyväisenä.

– Ei todellisuutta voi sellaisenaan viedä mihinkään teokseen tai taiteen muotoon, puolustautuu Hurme.

Silti hän osaa juuri sen: sekoittaa omaelämäkerrallisia aineksia fiktioon hulvattomalla ja paikoin traagisella tavalla.

Nyljetyt ajatukset -romaani löysi yleisönsä: palkintoja sateli ja kriitikot kiittivät. Sitä kuvataan muun muassa seuraavasti: täysinäishyminöivää kamaa, taiteen ensyklopedia, kuin jännitetty jousi ja täynnä eksistentiaalista pohdintaa.

Hurmeen kynä on omalaatuinen.

– Minusta kulttuuri on käsitteenä paljon laajempi kuin mitä haluamme ymmärtää. Kaikki inhimillinen on kulttuuria. 

Sade on lakannut. Lähdemme liikkeelle. On aika kiivetä Sastamalan Pirunvuorelle.

Hurme kertoo, kuinka Pirunvuori on ollut suosittu matkakohde jo miltei 200 vuotta. Vuori on geologisesti merkittävä kohde, vaikka se on paremmin tullut tunnetuksi yliluonnollisista puolistaan.

– Pirunvuori on demonisoitu paikka. Nyt se on meidän silmissämme hieno, mutta aikoinaan se oli paholaisen paikka. 

Hurmeen mukaan vanhan ajan ihmiset eivät ymmärtäneet jääkaudesta mitään. Paikan erikoisesti paiskitut kivet herättivät pelottavia, yliluonnollisia ajatuksia.

Vaikka piru on jonkun tiedon mukaan ajettu vuorelta jo 1300-luvulla, uskomukset elävät silti.

Ne saavat miehen ahdistumaan.

– Tämä on tosiaan ollut perkeleen maja. Siksi se on aiheuttanut monille ihmisille paljon tuskaa ja väärää kärsimystä. 

Juha Hurme ymmärtää kärsiviä. Hän on itsekin ollut kärsijä.

Tuli hetki, jolloin telttailukaan ei auttanut. Silloin lapsuuden aikaiset ahdistukset lähtivät liikkeelle.

– Vaikka olisin iglussa nukkunut, ei olisi auttanut, hän vakuuttaa ja kiipeää kiven päälle.

Vuonna 2009 Hurme joutui suljetulle osastolle. Hän kävi lähellä täydellistä tuhoa. Kaikki vääristyi ja mies joutui psykoosiin. Kuvitteli, että oli kuollut.

Luova ihminen kun on, hän kirjoitti kokemuksestaan kirjan Hullu. Se paransi hänet ehkä lopullisesti.

– Päätin, että kävi miten kävi, kerron kaiken. Kirjoitan hauskan kirjan elämäni kamalimmista hetkistä. 

Hullussa kirjassa kirjailija tarkasteli maailmaa ja itseään särkynein sanoin. Suoruus ja rehellisyys purivat. Se taas tuotti hyvinvointia niin miehelle itselleen kuin ympäristölleen.

Juha Hurme sanoo, että hulluus opetti hänelle sekä huumorintajua että elämän arvostamista.

Jatkamme ylämäen talsimista. Tuulen mukana hengittävä metsä saa hiljentymään.

Varoen astumme liukkaalta kiveltä toiselle. 

Hurme ei ole koskaan pitänyt marinasta. Se ei jalosta, ja on turhaa. Mitä sitä marmattamaan, kun satumme asumaan yhdessä maailman parhaiten voivassa valtiossa.

Uusi hallitus ei saa mieheltä moitteita. Vielä. Perussuomalaisten suosion hän ymmärtää.

– Tarvittiin kanava toisenlaisille ajatuksille. Ääliö ei silti saa olla, lisää Hurme ja viittaa puolueen rasistisiin kommentteihin ja ympäristöarvojen vähättelyyn.

 Kiipeämme yhä korkeammalle. Juha Hurme on hyväntuulinen – melkein aina. Hulluus opetti hänelle sekä huumorintajua että elämän arvostamista. 

Taidekin, jota hän luo, on hyväntuulista. Hän ei halua olla tekemässä lisää pahoinvointia maailmaan.

– Elämässä tarvitaan lohtua. Siksi.

Häntä pyydetään toisinaan pitämään yhteiskunnallisia juhlapuheita tapahtumiin. Hän tekee säännöllisesti myös Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelmaan kolumneja. Teemat liikkuvat maan ja taivaan välillä. 

Yksi kolumni kertoi siitä, miksi kannattaisi lukea. Niin, miksi kannattaisi lukea?

– Ei välttämättä kannata. Olen viimeinen ihminen, joka rupeaisi lukemattomuutta suremaan. Uteliaana vain katselen.

Juha Hurme oli koululuokassaan ainoa lukeva oppilas. Siksi hän tietää, että lukemattomuus ei ole niin dramaattinen asia.

– Jätän sellaiset surut ja huolet sosiologeille ja poliitikoille.

Pysähdymme kansallismaisemaan. Järvi ja taivas siintävät. Olo on pienenmoinen.

– Tässä maisemassa tulee 10 000 vuotta syliin, sanoo mies ja seisahtuu.

Jäämme maisemaan. 

Kumisaappaat seisahtuvat. Katselemme männynkippuroita, lohjenneita kiviä ja vähän lähempänä siintävää sinitaivasta. ●

Teksti Minna Nevalainen, kuvat Marjaana Malkamäki

Julkaistu: 10.9.2015