Jännitys näkyi myöhään sunnuntain viime tunneille asti Petteri Orpon kasvoilta. Kokoomusjohtaja oli luotsannut puolueensa jo kunnallis- ja aluevaalien voittoon sekä säilyttänyt kokoomuksen ainoana yli 20 prosentin eurovaalipuolueena. Vain eduskuntavaalit neljä vuotta sitten olivat menneet penkin alle.

Nyt oli pakko onnistua. Ja vaikkei sitä kukaan ääneen sanonutkaan, niin koko ikänsä politiikasta leipänsä saaneen Orpon oma ura oli sekin vaakalaudalla.

Ehkä Orpo muisteli kesäistä viikonloppua seitsemän vuotta sitten. Istuvan puheenjohtajan haastaminen oli hyvätapaisessa kokoomuksessa ainutlaatuista, mutta Alexander Stubbista oli ehtinyt kehittyä puolueelle uskottavuusongelma. Haastaminen kannatti, ja vielä enemmän kannatti vetää toinen vuoden 2016 kilpakumppani, Elina Valtonen (silloinen Lepomäki) lähelle aisapariksi eikä tehdä tästä vihollista.

Kokoomus on nimensä mukaisesti laaja kokoelma erilaista porvarillisuutta kovasta talousliberalismista sivistysaatteeseen ja maanpuolustushengestä suvaitsevaisuuteen, eikä puolueen koossa pitäminen ei ole itsestäänselvyys. 1930-luvulla kokoomuksesta valui kannatusta sen vaaliliittokumppaniin, äärioikeistolaiseen Isänmaalliseen kansanliikkeeseen (IKL). 1970-luvulla siitä lohkesi Urho Kekkosen poikkeuslain vastustajien Perustuslaillinen kansanpuolue, 1990-luvulla Nuorsuomalainen puolue ja viisi vuotta sitten Liike Nyt. Harry Harkimon johtamaansa liikkeeseen viemät äänet saattoivat 2019 maksaa Orpolle pääministeripaikan ääritasaisissa vaaleissa.

Tällä kertaa gallupsuosikin paineet pitivät loppuun asti eikä edes Lapin ääniharavan Sara Seppäsen tai helsinkiläiskansanedustaja Wille Rydmanin siirtyminen perussuomalaisiin estänyt kokoomuksen nousua suurimmaksi puolueeksi.

SDP:n lähtötilanne on ollut pitkään samantapainen kuin keskustan: politiikan hälytyskellot ovat soittaneet puolueen ahdinkoa jo pitkään. Jäsenistön keski-ikä nousi nousemistaan sitä mukaa kun naamataulut vaihtuivat yhdestä jurnuttavasta ukosta toiseen: Paavo Lipposesta ja Eero Heinäluomasta ja Antti Rinteeseen. Valovoimaisen Sanna Marinin noustessa puoleksi sattumalta puolueen keulille joulukuussa 2019 kukaan ei aavistanut, että hänen kasvoistaan tulisi Vogue-kelpoiset, kansainvälisesti kuuluisat Instagram-kasvot, jotka vetivät näissä vaaleissa nuoria perässään niin äänestämään kuin läpi Arkadianmäellekin.

Mutta muutos on vasta alussa: kolmesta suuresta puolueesta vaihtuvuus oli vähäisin SDP:n riveissä, jossa alle kolmasosa on uusia edustajia. Ja puolueen ideologinen sisältö on kenties hämärämpi kuin ennen, mikä sinänsä ei ole kriisiaikojen pääministeripuolueelle mikään ihme. Sosiaalidemokratia on kenties seksikkäämpää kuin kertaakaan Mauno Koiviston presidenttikampanjojen, mutta mikä silloin huipentui Lipposen johdolla yli 28 prosentin vaalikannatukseen, tultiin ryminällä alas. On liian varhaista sanoa, oliko Marinin loppukiri torjuntavoitto vai uuden alku.

Perussuomalaiset ovat luoneet nahkansa kokonaan jo monta kertaa. Vennamolaisen Suomen Maaseudun Puolueen konkurssipesän raunioille perustettu viritys onnistui saamaan aluksi vain yhden kansanedustajan. Populismin jalostamisen elämäntehtäväkseen ottaneen Timo Soinin johdolla unohdettu kansa sai uuden sukupolven äänitorven.

Siinä missä SMP oli puhutellut sodan jälkeen pientilallisia ja vielä 1980-luvulla kaupunkiin muuttaneita, kokosi Soini uuden puolueen suojiin vasemmistoon pettyneet hyvinvointivaltion väliinputoajat, EU-jäsenyydestä kärsineet jäljellä olevat maaseudun vähäväkiset ja lopulta kaikki johonkin asiaan tyytymättömät.

Vuoden 2011 vaaleissa tuli jättivoitto SMP:n tapaan, ja Soini tuntui kääntävän kaiken mullan kullaksi: persutkin oli aluksi muiden antama pilkkanimi, jota puolueväki ryhtyi sittemmin kantamaan ylpeydellä merkkinä puolueen kansanomaisuudesta ja erottautumiseksi eliitistä.

Soinin teki jo tuolloin mieli ministeriksi, mutta kokemattomasta ja sattumanvaraisesta eduskuntaryhmästä ei olisi ollut tekemään ennustettavaa hallituspolitiikkaa. Kun Soini saavutti henkilökohtaisen tavoitteensa, ulkoministerin paikan Juha Sipilän (kesk) perusporvarihallituksessa 2015, hän oli valmis jättämään rasittavan puoluejohtamisen taakseen.

Puoluerivit näkivät sauman nostaa Jussi Halla-aho kärkeen. Puolue repesi aivan kuten SMP aikoinaan, kun Soini ja kumppanit saivat jatkaa hallituksessa; keskusta ja kokoomus ilmoittivat, että kirjoittelustaan tuomion saaneen Halla-ahon johtaman puolueen kanssa arvoristiriidat ovat liian suuret.

Oletus persujen kuolemasta oli ennenaikainen ja sitä se oli myös Halla-ahon vaihduttua värittömämpään ja varovaisempaan Riikka Purraan. Vaaliyönä Purra tuuletti vaalimenestystä vasta viimeisten voittajien joukossa. Hän oli yhtä vähän kansanvillitsijä kuin Orpokin: paitsi luontojaan, niin myös sen tähden, että kumpikin tietää työn olevan pitkän matkan juoksua ja vaikeimman vaiheen olevan vielä edessä. Työn, ehkä yhteistyönkin.

Pitempi kehitys on ollut väestön muutto Itä- ja Pohjois-Suomesta etelän kasvukeskuksiin. Jo näihin vaaleihin käytäessä Lappi menetti yhden paikan ja Kaakkois-Suomi toisen, kun taas voittajia olivat Uusimaa ja Helsinki. Paikat menivät keskustalta kokoomukselle, mutta samalla perussuomalaisista tuli suurin puolue pinta-alalla mitattuna suurimmassa osassa valtakuntaa.

Pohjanmaalla, Pohjois-Suomessa sekä Itä-Suomessa perussuomalaiset eivät edusta maahanmuuttovastaisuutta, vaan Veikko Vennamolta asti periytyvää Helsingin herrojen ylivaltaa kohtaan kapinoivaa maakuntaidentiteettiä. Kun viime vuosisadalla etelä tarvitsi sähköä, sitä revittiin ostamalla voimayhtiöille jokivarsia ja tekoaltaanpohjia pilkkahintaan. Tänä päivänä etelä tarvitsee taas sähköä ja käsi painuu nyrkkiin tuulivoimalatonttien edessä – eikä vihreä siirtymä sähköautoihin vakuuta, sillä se on etäistä tulevaisuutta, bensan hinta ja sillä pelottelu taas tätä päivää.

Se, että maaseutu autioituu, näkyy keskustan kannatuksen vähenemisenä, eikä siltä tieltä ole paluuta. Se, että väestönkasvu tapahtuu maahanmuuton kautta ja erityisesti eteläisimpään Suomeen, näkyy vielä tässä vaiheessa perussuomalaisten kannatuksen kasvuna. Maahanmuuttajataustaisten kansanedustajien esiinmarssi antaa meillä vielä odottaa itseään heidän väestöosuuteensa nähden.

Maaseudun autioituminen ei yksin selitä keskustan alamäkeä. Kahdessa vaalikaudessa puolue on menettänyt joka toisen kansanedustajansa. Siinä ei ole kyse kenenkään yhden puoluejohtajan epäonnistumisesta, vaan sekä siitä, että perussuomalaiset ovat tulleet kisaamaan samalle tontille, että maatalouden supistumisesta.

EU-jäsenyyteen kasvaneen alle 35-vuotiaan äänestäjäkunnan elinaikana Suomen nautojen pääluku on pienentynyt 1,3 miljoonasta puolella miljoonalla. Ihme olisi, jollei keskustan kannatus olisi sekin laskenut kuin lehmän häntä.

Marinin hallitus menetti seitsemäntoista paikkaa. On normaalia, että hallitus menettää paikkoja ja oppositio voittaa niitä. Mielipidetiedusteluissa tyytyväisyys hallituksen toimintaan on tosin ollut pitkään poikkeuksellisen korkealla. Tämä omituinen yhdistelmä – miksi vaihtaa sitä, mihin ollaan tyytyväisiä – selittyy osittain siitä, mikä vaalien hetkellä tiivistyi: toive normaaleista ajoista.

Kansa oli pääsääntöisesti tyytyväinen tapaan, jolla Marinin hallitus luovi läpi ensin koronapandemian ja sitten heti perään Venäjän suurhyökkäyksestä Ukrainaan käynnistyneen kriisin. Bensan ja sähkön hintojen pompattua viime vuonna taivaisiin nämä hyödykkeet ovat käyttäytyneet maltillisesti viime kuukaudet. Ihmisillä on ollut harras toive, että kriisit olisi nyt nähty vähäksi aikaa.

Huoli omasta rahasta on kaikissa tutkimuksissa ollut suurempi kuin murhe valtionvelasta, vaikka jälkimmäistä varsinkin kokoomus – valtiovarainministeriön perinteisellä tuella – pitikin isosti esillä vaalien alla. Olisi ollut poliittinen itsemurha pohdiskella, että ei tässä mikään vielä ohi ole, tiedä onko edes vaalikauden lopussa – vaikka kaikki poliitikot hyvin tietävät, että inflaatio saattaa olla neljän vuoden ajan itsepintainen kuokkavieras kukkarolla ja aiempaa paljon korkeammat lainan korot samoin. Vaalit ei kuitenkaan ole sopiva ajankohta julistaa tuomiopäivän sanomaa, ja sen vuoksi talouspoliittinen keskustelu olikin kuin olisi siirrytty aikakoneella vuoteen 2019 tai sitä edeltävään aikaan.

Eikö politiikassa sitten ole mahdollista saada kiitosta hyvin hoidetusta kriisijohtamisesta? Demarien tuloksessa varmasti oli myös Marin-lisää usean eduskuntapaikan verran, mutta niitä pisteitä ropisi yhtä lailla itsepintaisesta oman pään pitämisestä pystyssä bilekohujen keskellä kuin kansainvälisen suosion kotimaisena heijastuksena, ei pelkästään palkintona politiikan asiapuolesta. Sen sijaan vihreille ei kiitosta enää riittänyt, vaikka Pekka Haavisto ulkoministeriyden myötä luotsasi Nato-prosessin maaliin ja Krista Mikkonen sisäministerinä vastasi 50 000 ukrainalaisen istuttamisesta suomalaismaisemaan – puolitoista kertaa vuoden 2015 Lähi-idästä tulleen porukan määrän.

Eikä opetusministeri Li Anderssonia muisteta oppivelvollisuuden pidentämisestä ja toisen asteen oppilaitosten muuttamisesta maksuttomiksi. Puhumattakaan siitä, että Marinin hallitus vihdoin toteutti sote-uudistuksen, joka oli kaikilta muilta hallituspohjilta yli kymmenen edellisen vuoden ajan jäänyt kesken poliittisesti mahdottomana temppuna.

Politiikka on armoton laji. Parhaiten sen näissä vaaleissa tunsi Rkp:n tasa-arvoministeri Thomas Blomqvist, jonka kaudella Suomi nousi EU:n tasa-arvotilastossa neljänneksi Ranskan ohi. Mutta saavutus jäi yhtä tuntemattomaksi kuin ministerikin, joka putosi eduskunnasta.

Sellaista kuin varma paikkansa uusija ei ole olemassakaan. Vaalikauden ministereistä menettivät paikkansa Blomqvistin lisäksi alkukauden pääministeri Rinne sekä istuva kuntaministeri Sirpa Paatero (sd). Vaalivoitto tai kokoomuksen lisäpaikka Varsinais-Suomessa Petteri Orpon vaalivankkureilla ei auttanut entistä ministeriä Anne-Mari Virolaista (kok) eikä entisistä ministereistä kyennyt Arkadianmäelle palaamaan Juha Rehula (kesk), Anne Holmlund (kok) tai Pirkko Mattila (ennen ps/siniset, nyt keskusta). Niin, eikä Paavo Väyrynen, hänkin paluumuuttaja keskustaan.

Oikeastaan vähintään yhden ministerin putoaminen vaaleissa on normaalia. Helposti nimittäin unohtuu, mikä on vaaleissa normaalia, kun kaikki huomio keskittyy muutokseen. Jos vaaliyön tulokset pitävät kutinsa tarkistuslaskennassa, niin eduskunnan keski-ikä, 47 vuotta, sekä sukupuolijakauma (naisia 46 prosenttia) tai vaihtuvuus (61 uutta) ovat kaikki enemmän tai vähemmän normaaleja tämän vuosituhannen lukemia, samoin kuin äänestysprosentti 71,9.

Eduskunnan ikäpuhemies on Kimmo Kiljunen (sd), joka vuonna 1951 syntyneenä on osoitus siitä, että suuret ikäluokat eivät enää ole edustamassa kansaa, ensimmäistä kertaa puoleen vuosisataan. Mutta toisaalta ei alle kolmekymppisiäkään kansanedustajia ole kuin tila-autollinen.

Uuden eduskunnan nuorisossa huomion kiinnittää nuorten perussuomalaisten suuret henkilökohtaiset äänimäärät. Pirkanmaan kaksikko Miko Bergbom ja Joakim Vigelius, yli 10 000 ääntä molemmat, tekivät kampanjansa pitkälti Tiktokissa.

Erilaiset nuorisogallupit kertoivat jo ennakkoon siitä, että perussuomalaiset oli nuorison keskuudessa ykkönen. Se ei olisi ollut mahdollista, ellei puolue olisi tehnyt suomalaisessa puoluepolitiikassa ennenkuulumatonta temppua: vaihtanut koko nuorisojärjestönsä toiseksi kolme vuotta sitten. Sekä Bergbom että Vigelius ovat toimineet uuden nuorisojärjestön johdossa.

Muodollinen syy oli rasistisimpien puheiden suitsiminen, mutta yhtä tärkeää oli myös uuden nuorisojärjestön jäsenyyden kytkeminen puolueen jäsenyyteen. Suomen eniten sananvapaudesta puhuva puolue on paljon tarkempi omiensa lasautuksista nyt kuin neljä vuotta sitten.

Toinen iso muutos on vihreiden ja perussuomalaisten vastakkainasettelun lakaiseminen kokonaan pöydän alle. Sekä Soini että Halla-aho ylläpitivät mielikuvaa arkkivihollisista, joka ruokki sekä persujen että vihreiden kannatusta. Bergbomin ja Vigeliuksen videoissa ongelma on SDP tai keskusta, mutta ei vihreät. Ja tuulivoiman vaaroista varoittelut olivat kokonaan poissa, EU-kritiikkikin sordiinolla.

Riikka Purran johtamasta puolueesta saattoivat puuttua hauskat sutkaukset sekä suoranaiset ilkeilyt, mutta kampanja oli puolueen historian ammattimaisin ja myös tulos sitä myötä historiallisen hyvä. Puolueen tulevaisuus on silti avoin, kuten populisteilla aina – ja riippuvainen kansainvälisistä tuulista.

Jos vedetään vielä näiden eduskuntavaalien tulos yhteen, muutama kysymys jää – mutta niihinkin on selvät vastaukset.

Oliko SDP:n taktikointi se, joka pudotti vihreät ja vasemmiston? Osin, mutta ei edes valtaosin. Demarien ehdokasasettelu oli poikkeuksellisen onnistunut, josta kertoo lukuisien nuorempien kasvojen esiinnousu. Ja vaikka Marin jakaa mielipiteitä, hänen valovoimansa on puolelle kansalle hirmuinen.

Onko Suomen kansa porvarillistunut? Ei niin paljon kuin luvuista voisi päätellä. Vihreät ja keskusta leimautuivat taitavan porvaripropagandan ansiosta kuin ne olisivat puolueina vasemmalle kallellaan, mutta molempia on muissa kokoonpanoissa syytetty kokoomuksen puisto-osastoksi tai patavanhoillisiksi. Persujen kannatuksessa on jo tavaksi tulleena miljoona motiivia puolella miljoonalla äänestäjällä. Ja kokoomuksen ehdokasasettelu, se nyt vaan oli näiden vaalien paras lottorivi esitellä vähän jokaiselle.

Oliko oikein, että näistä tuli pääministerivaalit? Kun kolme puoluetta ovat näinkin tasoissa ennen vaaleja, niin aika väistämätöntä oli, että ne kaikki kasvattivat ääniosuuttaan. Viime kerralla yksikään niistä ei yltänyt edes 18 prosenttiin ja 2015 vain keskusta ylitti 20 prosentin riman. Nyt kokoomus, perussuomalaiset ja SDP keikkuvat kaikki 20 prosentin molemmin puolin – mutta pääministeripuolueella on siis silti vain joka viidennen äänestäjän tuki, ja jos äänestysprosentti otetaan huomioon, vain joka seitsemännen äänestysikäisen.

Että eivät nämä nyt lainkaan epädemokraattiset vaalit olleet. Päinvastoin. Ja jotakin uutta, jotakin vanhaa, paljon lainattua sekä tuloksissa myös melkoisesti sinistä. Seuraavaksi ovatkin sitten vuorossa kosiomenot hallituskarkeloihin.