Missä ”se iso” viipyy? Kaliforniaan odotettu pelottava luonnonvoima on jo 150 vuotta myöhässä

The Atlanticin englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä. Artikkeli on alun perin julkaistu kesäkuussa 2024.

Kolme sanaa lävähtivät isoin kirjaimin ruutuun iltauutisten aikaan, aivan uutisankkurin geelillä viimeistellyn kampauksen viereen: ”the big one”, ”se suuri”, eli odotettu jättimäinen maanjäristys. Heti sanojen alapuolella häilyi Etelä-Kalifornian kartta, johon oli piirretty punaisia, samankeskisiä ympyröitä, kuin häränsilmiä maalitaulussa. Olen melko varma, että vuosi oli 1988. Alueen asukkaita varoiteltiin jatkuvasti tuloillaan olevasta jättimäisestä maanjäristyksestä. Uhkakuvat olivat kuin suoraan Jesajan kirjasta. Ne loivat maailmanlopun tunnelmaa paahteisiin hellepäiviin. Oma sukupolveni tuli kouluikään aikana, jona atomipommiharjoitukset olivat jo historiaa, mutta varautuminen kouluammuskeluihin ei ollut vielä ajankohtaista. Siitä huolimatta mekin opimme menemään kyykkyyn ja suojaan.

Vuonna 1989 saimme nähdä vision tulevaisuudestamme. Maanjäristys iski San Franciscon lahden ympäristöön, ja reilun viikon ajan koko osavaltio uppoutui seismiseen katastrofikuvastoon. Moottoritien ylikulkusilta katkesi kahtia. Osa San Franciscon pastellinvärisistä viktoriaanisista puutaloista romahti. Marinan satama-alueella syttyi tulipalo. Baseballin World Series -loppuottelusarja, jota tuntui ainakin lapsen näkökulmasta erittäin merkittävältä ja vääjäämättömältä tapahtumalta, keskeytettiin. ”’Se suuri’ on kuulemma vielä pahempi”, kuiskailimme itsellemme ja toisillemme. Etelä-Kalifornian psykomaantieteessä megajäristys makasi jossain syvällä maanpinnan alapuolella kuin uinuva hirviö. Se voisi herätä minä hetkenä hyvänsä, luultavasti pian.

Se ei ole vieläkään herännyt. San Andreasin siirros muodostui noin 30 miljoonaa vuotta sitten, kun Tyynenmeren laatta – planeetan suurin tektoninen laatta – alkoi hankautua Pohjois-Amerikan laattaa vasten. Joskus laatat takertuvat kiinni toisiinsa. Paine kasvaa, kunnes ne irtautuvat toisistaan nopealla nykäyksellä, josta purkautuu energiaa kaikkiin suuntiin. Sillä San Andreasin siirroksen pätkällä, joka kulkee Los Angelesin vieressä, ei ole ollut pahaa maanjäristystä yli kolmeen vuosisataan. Paleoseismologien mukaan suuria järistyksiä on odotettavissa alueella noin 150–200 vuoden välein, sanoo Greg Beroza, Stanfordin yliopiston professori ja yksi Etelä-Kalifornian maanjäristyskeskuksen johtajista: ”Se on jo myöhässä.” Hän kertoo, että tutkijaryhmät ovat yrittäneet tarkentaa tätä pelottavan epämääräistä aika-arviota, jotta järistyksen tulo voitaisiin ennustaa päiviä, viikkoja tai jopa kuukausia etukäteen, mutta ei ole lainkaan varmaa, että se onnistuu.

Kaliforniassa oli 1900-luvun vaihteessa vain muutama seismografi, eli maanjäristysmittari, pääasiassa vuorten huipuilla sijaitsevissa kupolikattoisissa observatorioissa, joissa mittarit hyödynsivät tähtitieteilijöiden ultratarkkoja kelloja. Mutta kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto sopivat vuonna 1963 lopettavansa maanpäälliset ydinkokeet, Pentagon alkoikin yhtäkkiä innokkaasti rahoittaa uusia maanjäristysantureita. Tutkijat ovat sittemmin levittäneet yli tuhat anturia ympäri Kaliforniaa, sekä suurkaupunkeihin että erämaa-alueille. Niihin kantautuu runsaasti häiriöääniä. Ne huomaavat kivivyöryn ryminän San Bernardinon vuorilla Los Angelesin itäpuolella. Kaupungin keskustan rakennustyömailla ne rekisteröivät puoliperävaunujen jyrinän ja katuporan tärinän.

Algoritmit seulovat näitä ääniä reaaliaikaisesti data-analyysikeskuksissa ja etsivät seasta P-aaltoja, nopealiikkeisiä seismisen energian värähtelyjä, jotka ryöpsähtävät ensimmäisinä liikahtavasta siirroskohdasta poispäin. Nämä aallot ovat lempeä varoitus siitä, että tuhoisammat S-aallot ovat pian tuloillaan. Kun aaltoja havaitaan riittävän paljon, käynnistyy useita automaattisia prosesseja. Matkapuhelimien lukitusnäytöille ilmestyy miljoonia push-ilmoituksia. Kaikki liikennevalot muuttuvat punaisiksi ja kaasuventtiilit sulkeutuvat. Metrot pysähtyvät eivätkä aja tunneleihin. ”Tietoliikenne kulkee nopeammin kuin maanjäristysaallot”, sanoo Beroza. ”Aikaa on vain muutama sekunti, mutta siinäkin ajassa ehtii varautua tärinään.”

Tutkijat toivovat, että uudet teknologiat voisivat pidentää tätä varoitusaikaa. Jos syväoppivien algoritmien koulutuksessa käytettäisiin riittävästi seismistä dataa, algoritmit voisivat tunnistaa toimintaketjuja, jotka ennakoivat luotettavasti maanjäristyksiä. Toistaiseksi näiden tekniikoiden kyky ennustaa järistyksiä ei ole vakuuttanut ketään, toteaa geofyysikko Zachary Ross California Institute of Technology -yliopistosta. Vastaavanlainen käytäntö on toiminut erinomaisesti meteorologian saralla, hän lisää. Tekoälypohjaisilla menetelmillä voidaan löytää toistuvia kuvioita ilmakehästä kerätystä datasta ja ennustaa niiden avulla myrskyjä, mutta vielä ei pystytä arvaamaan, milloin kaksi laattaa liikahtaa äkillisesti siirroksen kohdalla.

Yllätyin kuullessani, että tuulen ja sateen liikkeitä taivaalla on helpompi ennustaa kuin valtavia siirtymiä kallioperän kovassa, maanalaisessa valtakunnassa. Ross kertoo, että meteorologeilla on käytössään parempaa dataa. He mittaavat jatkuvasti ilmakehän tilaa suurella tarkkuudella, kun taas seismologeilla on enemmän rajoituksia kerätyn datan laadun suhteen, ainakin toistaiseksi.

Tutkija Christopher Johnson Los Alamos National Laboratorysta on ottanut käyttöönsä hydraulipuristimen ja työntää sen avulla 10 senttimetrin kokoisia graniittilohkareita yhteen, kunnes ne luiskahtavat toistensa ohi kuin tektoniset laatat. Hän mittaa ulospäin säteilevää seismistä energiaa ja pystyy tuottamaan runsaasti dataa, koska koe voidaan toistaa nopeasti uusilla lohkareilla. On kuitenkin erittäin haastavaa tehdä näiden tulosten perusteella päätelmiä oikeista maanjäristyksistä, joiden mittakaava on paljon suurempi sekä tilan että ajan suhteen. Uutta dataa tulvii myös uudenlaisista antureista, joista osa on halpoja laitteita, joita seismologit sijoittavat maan pinnalle tilapäisiin muodostelmiin siirrosten erityisen aktiivisten osien kohdalle. Myös olemassa olevia valokuituverkkoja hyödynnetään seismometreinä mittaamalla sitä, kuinka laservalo kimpoilee eri tavoin niiden sisällä, kun maa tärisee.

Uudet datan lähteet ovat mielenkiintoisia, Ross myöntää, mutta hän ei odota niiltä minkäänlaisia läpimurtoja maanjäristysten ennustamisen saralla. Hänen mielestään uusissa teknologioissa on sama ongelma kuin vanhoissa: kaikki anturit on sijoitettu liian kauas varsinaisista tapahtumista. Kalifornian maanjäristysanturit ovat maanpinnan tasolla, mutta siirrosten liikahdukset, joista monet osavaltion maanjäristyksistä johtuvat, tapahtuvat 9–13 kilometriä maanpinnan alapuolella. Niiden synnyttämät maanjäristysaallot säteilevät keskuksesta poispäin pallon muodossa. Osa aalloista etenee alaspäin paksun sulan vaipan ja ytimen läpi, kunnes ne saavuttavat planeetan vastakkaisen puolen. (”Kaikki Richterin asteikolla yli 5:n järistykset havaitaan lähes kaikkialla maapallolla, missä vain on seismometri”, Ross kertoo.)

Toiset aallot kiitävät kohti maanpintaa suoraan siirroskohdan yläpuolella. Ongelmana on se, että riippumatta siitä, missä nämä aallot nousevat pinnalle, niiden on ensin läpäistävä maankuoren ylin 1,5 kilometrin kerros, joka on täynnä halkeamia, irtokiviä ja loiskuvia nesteitä.

”Suunnilleen 90 prosenttia näiden aaltojen energiasta absorboituu maankuoreen pelkästään tämän ylimmän puolentoista kilometrin aikana,” Ross sanoo. Seismologit kyllä huomaavat, että maanjäristys on käynnissä, mutta he eivät pysty havainnoimaan sen tarkempia ominaisuuksia.

”Kaikki, mitä me nykyään teemme, on kaukokartoitusta”, myöntää Beroza. Jos haluamme selkeämmän käsityksen maanjäristyksistä – sekä järistyksiä edeltävästä seismisestä toiminnasta, joka saattaa ennakoida niitä – anturit tulisi viedä kuoren ylimmän pintakerroksen alapuolelle. Japanin seisminen verkosto herättää muussa maailmassa kateutta, osittain sen vuoksi, että japanilaiset tutkijat ovat työntäneet anturinsa syvemmälle planeettaan. Kun Koben maanjäristys tappoi yli 6 000 ihmistä vuonna 1995, Japanin poliittiset johtajat rohkaisivat seismologeja jakamaan tietoa keskenään ja myönsivät rahoitusta reikien poraamiselle ympäri Japanin saaristoa. Jokainen porausreikä ulottuu noin sadan metrin syvyyteen.

Se on hyvä alku. Siinä syvyydessä anturit rekisteröivät huomattavasti vähemmän häiriöääniä. Mutta maanjäristysaallot vääristyvät ja heikkenevät edelleen saapuessaan Japanin porausreikäantureille. Parasta olisi sijoittaa anturit useiden kilometrien syvyyteen, missä järistykset saavat alkunsa, mutta maapallon sisäosiin on yhtä mahdoton päästä kuin ulkoavaruuteen, huomauttaa Beroza. Laitteiden asentaminen edes puolentoista kilometrin syvyyteen tulisi erittäin kalliiksi. Niin syvä porausreikä olisi jatkuvasti vaarassa luhistua kasaan valtavan paineen vuoksi. Se voisi myös täyttyä syövyttävillä nesteillä ja kaasuilla. Tällaista porausta on kuitenkin yritetty muutamissa yksittäisissä projekteissa. Jos se onnistuisi, anturit voitaisiin laskea maankuoren ylimmän kerroksen alapuolelle, ja ne voisivat mitata sellaisia maanjäristysten ominaisuuksia, joita ei pinnalla voi havaita.

”Ennen kaikkea toivomme, että pienemmistä maanjäristyksistä löytyisi jokin signaali, joka enteilisi isompia maanjäristyksiä”, sanoo Beroza. Voi myös käydä niin, että tutkijat havaitsevat täysin uudenlaisia maanjäristysaaltoja tai uudenlaisia kuvioita toiminnassa. Rossin mukaan mahdollinen läpimurto ennustamisessa liittyisi todennäköisesti signaaliin, jota emme ole ikinä ennen nähneet emmekä osaa edes odottaa. Mutta vaikka kuuntelisimme korva tarkkana Kalifornian alla uinuvaa suurta hirviötä vuosikymmenien ajan, emme välttämättä koskaan kuulisi paljastavaa kuorsausta, joka kertoo sen olevan heräämässä. ’Se suuri’ tulee ehkä aina olemaan meille uhka.

Olisin toivonut parempia uutisia. En enää asu Etelä-Kaliforniassa, mutta minulla on yhä siteitä sinne, sekä henkisesti ja suvun kautta. ’Sen suuren’ pelko on kaikkien seudulla varttuneiden jaettu psyykkinen kokemus.

Muistan yhä, kuinka murehdin asiaa kavereiden kanssa leikkipuistossa ja myöhään illalla yökylässä. Kuten Kaliforniaa terrorisoinut sarjamurhaaja Night Stalker, megajäristys tuntui olevan hyperpaikallinen, ylisukupolvinen huolenaihe, jännityksen kohde, joka oli vain ja ainoastaan meidän.

Mutta olemme myös siirtäneet sen eteenpäin. Kaikkia näitä vuosia myöhemmin ennuste on vieläkin sama: asiantuntijat pitävät yhä todennäköisenä, että jättimäinen maanjäristys ravistelee Los Angelesin keskustan tornitaloja ja kaupungin ympäristöä erittäin rajusti joskus seuraavan 30 vuoden aikana. Kun sukulaistyttöni ja -poikani menevät kouluun, heidätkin ehkä opetetaan pelkäämään megajäristystä. Kaliforniassa, tai missä tahansa, varttuessa on syytä oppia, että tieteellä on rajansa. Luontoa ei voi koskaan täysin tuntea tai kesyttää.

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.