Loppuvuodesta 2006 Irmeli Rantanen alkoi pohtia, miksi hänen elämänsä oli niin levotonta. Ihan kuin takana olisi sarja uusia alkuja ja loppuja. Hän ei kyennyt keskittymään tai sitoutumaan mihinkään. Yhteydenpito muihin ihmisiin oli vain satunnaista.

Irmeli oli jatkuvasti alavireinen ja masentunut. Tosin joskus mieliala kohosi niin, ettei hän meinannut pysyä itsekään perässä. Hän mietti, olisiko hänellä ADHD. ”Haen koko ajan jotakin, mutta en pääse eteenpäin.”

Irmeli varasi ajan lääkärille ja esitti tälle epäilynsä. Tämä arveli, että hän oli oikeilla jäljillä, muttei ollut ihan vakuuttunut, että kyse oli juuri ADHD:stä. Lääkäri ehdotti, että Irmeli menisi psykologin tai psykiatrin vastaanotolle. Irmeli valitsi jälkimmäisen, koska hänen suvussaan oli mielen sairauksia.

Psykiatri totesi heti kättelyssä, että hänen oireensa viittasivat selkeästi kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Irmeli sairasti sen tyyppiä 2, jossa on masennusjaksojen lisäksi hypomaniajaksoja.

Diagnoosi oli 43-vuotiaalle Irmelille hirvittävä järkytys. Miten hän kehtaisi koskaan kertoa kenellekään olevansa hullu? Kukaan ei taatusti haluaisi enää seurustella hänen kanssaan. Hän ei liioin saisi mistään töitä, jos hänen pitäisi kertoa sairaudesta työpaikkaa hakiessaan.

– Minusta tuntui, että kaikki tiet olivat täysin poikki, nyt 55-vuotias nainen muistelee.

Jälkikäteen Irmeli on oivaltanut, että kaksisuuntainen mielialahäiriö alkoi oirehtia jo hänen lapsuudessaan. Hän oli vaihtelevasti innostunut, luova, puhelias ja nauravainen tai itseensä käpertynyt, surullinen, masentunut ja ahdistunut lapsi.

– Perhettäni kohtasi tragedia syntymäni aikoihin, sillä äitini sairastui skitsofreniaan. En ole koskaan nähnyt häntä terveenä. Isäni reagoi tapahtuneeseen alkamalla käyttää liikaa alkoholia. Se muutti hänet väkivaltaiseksi. Minusta tuntuu, että myös hän sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä – ja olen perinyt sairauteni häneltä.

Sosiaalivirastossa ei ymmärretty, millaisissa oloissa Irmeli sisaruksineen eli, joten heille ei tarjottu apua. ­Irmelistä kasvoi hiljainen ja huomaamaton tyttö, joka piti tunteensa sisällään. Hän koki olonsa turvattomaksi, ja hänen oli vaikea keskittyä koulunkäyntiin.

15-vuotiaana Irmeli pyysi päästä asumaan lastenkotiin. Lastenkodin johtaja kuitenkin pelotteli, miten kurjaa elämä siellä olisi. Lopulta hän muutti vanhemman siskonsa luo.

– Elämäni oli edelleen levotonta. Lukio jäi kesken eikä työnteostakaan tullut mitään. Pidin itseäni luuserina.

Kesällä 1986 Irmeli koki ensimmäisen hypomaniansa, kun hänen silloinen avopuolisonsa jätti hänet. Hän muuttui erityisen levottomaksi ja lähti reissuun kadun kulmassa tapaamiensa ihmisten kanssa. Pyörittyään aikansa Ruotsissa ja Tanskassa hän palasi Suomeen, jossa hän liftasi ympäri maata festarilta toiselle.

– Aina löytyi joku, joka antoi ruokaa ja juomaa. Muistan myös pummanneeni rahaa.

Syksyllä Irmeli koki heräävänsä pahasta unesta. Mikä ihme häntä oli oikein riivannut?

– Minua hävetti hirvittävästi. Siinä sitä oltiin, ilman työtä ja asuntoa.

Irmeli alkoi rakentaa elämäänsä uudestaan. Hän kävi aikuislukion ja löysi poikaystävän, jonka kanssa perusti perheen. Esikoinen syntyi vuonna 1992 ja kuopus kahta vuotta myöhemmin. Pikkulapsi­arjesta johtuva stressi nosti omat lapsuuden muistot pintaan. Irmeli muuttui hermostuneeksi ja itkuiseksi.

– Hain apua ahdistukseen ja kävin ajoittain terapiassa. Välillä olin kuitenkin niin ahdistunut, etten voinut puhua kipeistä asioista. Ne olivat möykkyinä sisälläni.

Sitten iski jälleen hypomania, ja Irmeli päätti tehdä suuria muutoksia. Hän jätti aloittamansa kirjastoalan opinnot kesken, erosi puolisostaan ja muutti lapsineen toiselle paikkakunnalle. Hän ei kuitenkaan pärjännyt lasten kanssa yksin. Pinna paloi niin helposti, että hän huolestui itsekin. Seuraavaksi mieli notkahti masennuksen puolelle.

– Yritimme uudestaan puolisoni kanssa, mutta siitä ei tullut mitään. Päädyimme siihen, että toinen lapsista asui minun ja toinen isänsä kanssa.

Irmeli alkoi opiskella lähihoitajaksi. Hoitoala tuntui sopivan hänen eloisalle ja ideoita pursuavalle luonteelleen. Tosin hän oli koko opiskeluajan jossain määrin masentunut. Irmeli kuitenkin valmistui ja kykeni sen jälkeen täyspäiväiseen työntekoon.

– Parempi ja rauhallisempi vaihe antoi tilaisuuden tutkistella sisintäni: miksi kaikki oli aina ollut niin vaikeaa? Jokin alkoi alusta, päättyi ja alkoi uudestaan.

Irmeli epäili ADHD:tä, mutta diagnoosina oli kaksisuuntainen mielialahäiriö. Ensijärkytyksestä toivuttuaan hän oivalsi, että asiat voisivat olla huonomminkin.

– Aluksi mietin vain, miten olen sairauden vuoksi mokaillut ja ollut ihmissuhteissakin ikävä. Sitten oivalsin, ettei ole koskaan liian myöhäistä luoda omaa historiaansa uusiksi. Ajatus lohdutti suuresti.

Irmeli olisi voinut myös periä skitsofrenian äidiltään tai sairastua kaksisuuntaisen tyyppiin 1, joka on sen vaikeampi muoto. Lisäksi hän olisi voinut joutua kokeilemaan eri lääkkeitä vuosikausia, mutta sopiva lääkitys löytyi hänelle nopeasti.

– Olen alusta asti ollut sitoutunut lääkehoitoon enkä aio lopettaa sitä koskaan. Nautin siitä, että mielialani eivät poukkoile laidasta laitaan. Lääkityksen ansiosta olen myös edelleen työkykyinen. Pidän sitä lottovoittona.

Nykyään Irmeli asuu Helsingissä ja työskentelee varhaiskasvatuksen opettajana päiväkodissa. Rinnalla on pitkäaikainen puoliso. Välit aikuisiin lapsiin ovat läheiset ja lämpimät. Hän on käynyt heidän kanssaan läpi omaa taustaansa.

– Menneisyyden kohtaaminen ei ole ollut helppoa, mutta siinä on auttanut terapia. Olen onnekas, koska Kela myönsi minulle terapian. Niin ei olisi tapahtunut, jos en olisi työelämässä. Vallalla on ajatus, että muita ei kannata kuntouttaa. Mielen sairauksiin liittyvä stigma on yhä vahva.

Juuri siksi Irmeli tahtoo kertoa tarinansa julkisesti. Hän on oivaltanut, että avoimuus on tie kohti terveempää elämää. Hän toimii aktiivisesti kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavien tukiyhdistyksessä, Kaksisuuntaiset ry:ssä, tavoitteenaan tehdä sairauttaan tunnetuksi ja vähentää stigmaa.

– Yhdistyksen kautta saamani vertaistuki on ollut kullanarvoista. Sairaus on alkanut tuntua normaalilta, koska meitä on niin paljon. Olen nykyisin sitä mieltä, että kaksisuuntainen itsessään ei ole pahin asia, vaan pahinta on, jos tauti jää tunnistamatta ja hoitamatta.