Apu

Kaksi todellisuutta: Kaamasesta Helsinkiin lähtenyt Erja palasi juurilleen – Miten muuttaja ja kylä ovat muuttuneet?


Erja Morottaja lähti 30 vuotta sitten Inarin Kaamasesta 1 200 kilometrin päähän Helsingin mediamaailmaan, menestyi ja omaksui täysin toisenlaisen elämäntavan kuin kotikylään jääneet. Nyt Morottaja piipahtaa synnyinkylällään.
Kuvat Juha Kauppinen

Poron koipinahasta, gámas, nimensä saanut Kaamanen on parinsadan asukkaan kylä nelostien varressa 1 200 kilometriä Helsingistä pohjoiseen. Sen kievarissa syödään poronkäristystä ja inarinsiikaa A-oikeuksin, ja kerran vuodessa siellä soi haikea Gámas Blues. Ikkunasta avautuu Kaamasjoki ja lännessä leviää Muotkatunturien erämaa.

Juuri nyt raitilla on hiljaista. Miesväki on hirvenpyynnissä tai muuten vain mettällä, mitä nyt jokunen melskaa omia peijaisiaan kievarin biljardihuoneessa.

Ollaan suomalaisen ja kolmen eri saamelaisen kulttuurin vaihettumisvyöhykkeellä – ja juuri nyt sinne laskeutuu urbanisoitunut saamelainen hipsteri, joka kerran karkasi täältä maailman tuuliin.

Erja Morottaja lähti 30 vuotta sitten reppu selässä reissaamaan, kunnes päätyi Helsinkiin. Hän on tehnyt töitä Katso-lehdelle, Neloselle, musiikkikanava MTV:lle ja tv-yhtiö Foxille. Nyt hän toimii digimarkkinoinnin asiantuntijana Suomen Setlementtiliitossa.

Morottajalla on mukanaan kaksi pientä saamelais-kuubalaista hämähäkkimiestä, kaksoset Aslak ja Iisak, eikä hän ole tullut jäädäkseen. Kaamanen ei ole lähtenyt hänestä, mutta hän on lähtenyt Kaamasesta – forever, jos nyt nykymaailmassa jotain ikuista on olemassa.

Neljän tuulen kyläksi mainittu Kaamanen on sopiva paikka puhua maailmojen jakautumisesta, pohjoisesta ja etelästä, ruuhka-Suomesta ja haja-asutuksesta.

– Ihmisillä on sellainen asenne Suomessa, että tällä korkeudella ei ole mitään, Kirsti Portti tuhahtaa astuessaan sisään.

Erja Morottaja (oik.), Jarmo Kuuva, Iisakki Mattus ja Morottajan kaksospojat Aslak ja Iisak tapasivat Inarin Kaamasessa.

Kaamanen oli Inarin kunnan keskuspaikkoja 1900-luvun alkupuolella. Täällä viljelttiin Suomen pohjoisinta ohraa ja Thulen majatalo tunnettiin Etelä-Suomea myöten. Vielä 1950-luvulla kylään matkattiin pororaidoissa, vaikka saksalaiset jo sotavuosina rakensivat tien Karigasniemen kautta Norjaan. Utsjoelle linja-autot alkoivat kulkea vuonna 1959.

– Täällä oli 1950-luvulla kaksi kauppaa ja posti, Syysjärvelle asti autotie. Postimiehet kuljettivat postia Utsjoelle, kesällä polkupyörillä, talvella poroilla. Luontaiselinkeinoilla elettiin. Riekkoja kyllä olikin siihen aikaan, kalastusta ja pienimuotoista poronhoitoa. Joka mökissä oli muutama lehmä ja lampaita. Tämmöistä elämää se oli, muistaa 81-vuotias Iisakki Mattus.

Kaamasella on monet kasvot. Mattus muistaa sen vireänä, sodasta toipuneena kylänä 1950-luvulta. Erja Morottajalle se on onnellisia lapsuusmuistoja, mutta myös 1980-luvun hiljaista hiipumista. 1990-luvulla kylään muuttanut Kaija Anttonen taas kokee sen voimiaan keränneenä, toki jo ikääntyneenä yhteisönä.

– Synnytin tyttäreni 1995. Kun hän lähti kouluun, täällä olisi tarvittu bussi. Lapsia meni Inariin usealla taksilla. Oli paljon nuoria perheitä, Anttonen sanoo.

Kaamasessa on kaksi ravintolaa, kauppa, bensatankki, asiamiesposti ja laulusta tuttu Nuorgamin Jounin matkamuistomyymälä, josta Junnu Vainio osti ”kuulua potenssiainetta”.

Kaamasen postinumeroalue on kymmenen kertaa Helsinkiä suurempi, mutta väkeä noin 650 000 ihmistä vähemmän. Helsinkiläisen keskitulo (35 000 euroa) on kaksinkertainen kaamaslaisiin, ja Morottajan nykyisestä kotikaupungista löytyvät Suomen 30 kalleinta asuinaluetta.

Tutkimusten mukaan pääkaupunkiseudun talouksilla on 80 prosenttia enemmän nettovarallisuutta kuin pohjois- ja itäsuomalaisilla. Ero on tuplaantunut 30 vuodessa.

Eivät kaamaslaisetkaan silti kuplassa elä. Iisakki Mattuskin on pitkän ikänsä aikana ehtinyt pistäytyä Euroopassa asti, mutta tuli takaisin, kun epäilivät hänen pistelevän omiaan.

– Pääsin Saksassa puhumaan kouluun, ja kerroin, että Lapissa lapsia kuljetetaan taksilla kouluun 50 kilometrin päästä. Olivat sanoneet opettajalle, että muuten mukava mies se Iisakki, mutta kauhia valehtelemaan.

Yhtä oudoltahan Lapin arki helsinkiläisen korvaan kuulostaa, olivatpa synnytysmatkoja, Kela-kyytejä tai koulunkäyntiä.

– Tyttäreni joutui lähtemään kouluun reittibussilla 35 kilometrin päähän Inariin. Ei kukaan helsinkiläinen lähettäisi kuusivuotiasta vuorobussilla Järvenpäähän päivittäin, Anttonen naurahtaa.

Helsingistä tulleet Aslak ja Iisak tekevät tuttavuutta äidin synnyinkylän asukkaiden kanssa.

Kaamasen vanha koulu, jossa Erja Morottaja kerran pänttäsi, on enää harmaa luuranko kylän laidalla.

Mattus muistaa, että parhaina vuosina 1950-luvulla oppilaita oli yli 80. Morottajan aikaan heitä oli enää neljännes, luokkakoot pieniä.

– Kylä oli vielä elävä, ne kaksi kauppaa ja posti. Lapsia kulki Toivoniemestä, oli nuorisoseuraa ja lentopalloa, pihapiirissä jatkuva peli, Morottaja muistaa.

Sitten tuli 1980-luku, suomalaisen kerskakulutuksen loppuröyhtäys. Morottaja muutti pois. Myöhemmin posti ja toinen kaupoista katosivat, koulu suljettiin.

– Kun olin vielä Kaamasen postissa kesät töissä, huomasin, että kaikki pikkuhiljaa kuihtuu. Oli kiva nähdä perheenjäsenet, mutta kotiin palattuani olin monta päivää surumielinen. Sitä kylää, jonka itse muistin olevan elinvoimainen, ei enää ollut, hän sanoo.

Morottajan lähdettyä koko maa muuttui.

Hyvinvointivaltio karahti karille ja sai 1990-luvun pankkikriisin myötä tuta sen, mitä maaseutu jo 1960-luvulla: raivokkaan rakennemuutoksen. Plussan tilalle tuli miinus, kasvun tilalle karsinta, töiden tilalle työttömyys ja automatisaatio.

Suomi nousi tuhkasta muuttuneena. Maaseutupalveluiden pudotuspeli ja keskuksien imu kiihtyi, vaikka samaan aikaan tietotekniikan kehitys teki maantieteestä sivuseikan. Puhelin kulki mukana, internet yhdisti.

Suuntaus on ollut selkeä pitkään. Hajaseutujen kaupat ja postit ovat sulkeneet oviaan, kansa siirtyy taajamiin ja kaupunkeihin. Postitoimipaikkoja, joita kerran oli lähes viisi tuhatta, on jäljellä parikymmentä ja erilaisina palvelupisteinä 1 500.

Kaupattomilla haja-asutusalueilla asuu yli 220 000 ihmistä. Kaamasessa kauppa saatiin pelastettua, koulua ei.

Kaamasen kievarissa Erja Morottaja (kesk.) tapaa koko joukon vanhoja tuttujaan velipojasta enoon ja koulubestikseen.

Morottajan tie Helsinkiin kulki kouluasuntolajärjestelmän kautta, jossa hän eli ”hassussa kierteessä”.

– Kaamaseen liittyy hyviä muistoja, mutta kun siirryin yläasteelle Inariin, olin syrjäkylästä. Ivalon lukiossa ja Rovaniemellä olin inarilainen, ulkopuolinen ja kiusattu. Aina oli se nokkimisjärjestys. Kun muutin Helsinkiin, olin maalainen.

Ratkaisevaksi Morottajalle muodostui lukion kirjoitusten jälkeinen interrail-matka.

– Siellä tajusin, että maailmaa on muuallakin. Matkustelin nelisen vuotta, kunnes jäin Helsinkiin. Mielikuva helsinkiläisistä ei ollut maailman mairittelevin, kun se yhdistyi Kaamasessa käyneisiin turisteihin. Helsinki on silti ainut paikka, jossa voisin asua. Sekään ei ole iso, mutta siellä on lentokenttä, jos alkaa ahdistaa.

Iisakki-eno vähän toppuuttaa.

– Kun täältä sinne menee, niin kyllä se on iso. Miekin olen joskus ajanut sinne omalla autolla. Se oli aivan kauhia. Kyllä täytyy sanoa, että mie en pystyisi elämään siellä. Minulle olisi ollut työpaikka ja asunto ja kaikki, mutta sanoin, että jos mie olen täällä vuoden, niin mie olen henkisesti aivan loppu. Se on niin erilainen se rytmi.

Morottaja päätyi töihin, joissa yhdistyivät kansainvälinen musiikki ja tv-ohjelmat, juuri ne asiat, jotka olivat varjelleet häntä kouluaikojen tukalina hetkinä.

Hän oli musiikkikanava MTV:n Suomen maajohtajana – ”hauska vaihe maailman suurimmassa mediajätissä” – ja hankki Neloselle Pelkokertoimen, Unelmien poikamiehen ja monta muuta tosi-tv:tä maailmalta.

– Minulta kysyttiin, että milloin se reality kuolee. Minä sanoin, ettei se kuole mihinkään, se vain muuttaa muotoaan, Morottaja nauraa.

Maassa, joka selkeästi jakautuu vauraisiin ja köyhiin alueisiin, Kaamanen on Pohjois-Suomen tapaan varjon puolella. Ja Itä-Suomen. Niiden takamatka juontuu jo 1800-luvulta, kiitos syrjäisen sijainnin. Taakkaa kannetaan yhä terveyseroissa ja työpaikkojen jakautumisessa.

Tilastollinen päätoimisto laski vuonna 1925, että Inari on pääkaupungin jälkeen elinkustannuksiin nähden kallein paikkakunta Suomessa. Jakavana tekijänä olivat kehnot liikenneyhteydet, joiden takia inarilaisten tarvikkeet haettiin Jäämeren rannasta, ei etelästä.

Nykyään tiet ovat kunnossa, mutta välimatka jälleen venymässä. Lentokoneetkin lentävät Ivaloon enää muutaman kerran viikossa – paitsi turistisesonkina.

Muutama peninkulma Kaamasesta alkaa ”Utsjoen tasavalta”, jossa on aika ajoin uhattu liittyä Norjaan, koska Suomi tuntuu ajautuvan yhä kauemmas tuntureiden taa.

Mennyttä ei saa takaisin. Kaukana ovat 1970-luvun kultavuodet, jolloin 420 oranssia postiautoa kolisteli yli 220 linjaa eri puolilla maata, 42 000 kilometriä joka päivä. Se liike päättyi suureen muuttoon, joka hiljensi pohjoisen, mutta vilkasti etelän suuret taajamat.

Pääkaupunkiseutu on korjannut sitä satoa. Helsingin liikenteessä ei ole pelkoa matkustajakadosta, vaikka autoistuminen, kaupungin hajautuminen kehyskuntiin ja kuntatalouden säästöt koettelevat. Koko ajan tulee uutta porukkaa.

”Muu Suomi” on toki Helsinkiä laajempi alue. Riittää, kun piirtää 20 kilometriä leveän rannun Torniosta pitkin länsirannikkoa Helsingin kautta itärajalle: puolet Suomen työpaikoista ja yli 40 prosenttia väestöstä on siellä. Siitä sisämaahan leviää kuin jonkinlainen pohjoiseen päin harveneva erämaa.

Suomi on Länsi-Euroopan pisimpiä maita, maanteitse 1 400 kilometriä Hangosta Nuorgamiin, ja se näkyy väestön painopisteen valuessa yhä alemmas etelään. Väestöllinen keskipiste on Hämeenlinnan Hauholla, jos enää sielläkään.

Kievarin pöydässä kiertää vahva tunne, että Lapista on tulossa Ruuhka-Suomen siirtomaa, joka tuntuu sopivan lähinnä hiihtomatkailuun ja kaivostoimintaan.

– Suunnitelmissa on jo aikoja ollut, että tämä koko Lappi pannaan virkistysalueeksi ja resurssiksi. Keskitetään ihmiset yksiin paikkoihin, niin on helpompi paimentaa, Iisakki Mattus kopauttaa.

Väestö Lapissa on vähentynyt koko 2000-luvun, ja ennusteet kertovat suunnan jatkuvan. Lappi ikääntyy. Vahvasti lisääntynyt matkailukaan ei työllistä nuorempia ympäri vuoden. Kaivoksia on kolme, harkinnassa puolen tusinaa – lähes kaikki ulkomaalaisten nimissä.

Helsinki sen sijaan on kasvanut läpi historiansa, 1970-luku ja kriisiajat pois lukien. Yli rajojensa se alkoi levitä 1950-luvulla. Kaupunki kasvaa yhä runsaan prosentin vuosivauhtia ja rakentaa kiivaasti.

Helsinki on armoton imuri. Sen metropolialueella on yli neljännes suomalaisista, liki kolmannes työpaikoista. Sen elämäntavat ja arvot ovat kasvava normaali.

Jos Kaamanen on hajaseutua, niin Helsingin seutu on hajautunutta suurkaupunkialuetta, vieläpä yksi Euroopan nopeimmin kasvaneista 1980-luvulta alkaen. Kehyskuntineen se vetää jo 1,4 miljoonaa ihmistä.

Helsinki ei ole kuuloetäisyydellä, se on pohjoisessa viime vuosina huomattu. Tenon kalastussopimus runtattiin paikallisia kuulematta, metsähallituslaista poistettiin saamelaispykälä ja paikallisten kalastusoikeuksia Inarissa rajoitettiin, pistettiin heidät samaan jonoon turistien kanssa.

Ja nyt suunnitellaan jo Jäämeren rataa – tuosta se Kaamasen kulmalta kurvaisi paliskunnan halki Kirkkoniemen satamaan Norjaan, vaikka harva täällä sen ideaa ymmärtää, saati puoltaa.

– Henkilöliikenne ei täällä kannata. Mitä täältä viedään? Tästä tulee pelkkä läpikulkupaikka, kun pitää päästä Jäämerelle, metsätyömies Jarmo Kuuva arvaa.

– Ainoa idea on se, että saadaan ne tavarat Suomen läpi ja tunnelin kautta Tallinnaan ja Keski-Eurooppaan, siinä on se koko juju. Jäämerellehän pääsee jo nyt rataa myöten, Kaija Anttonen sanoo.

– Laittaisivat ensin tiet kuntoon täällä. Menin Lismaan töihin vähän aikaa sitten, eikä ole kovin hyvä se Kittilän tie. Tai Sevetin tie, Kuuva jatkaa.

Raha viihtyy etelässä ymmärrettävistä syistä. Tietilastojen mukaan Kaamasen ohi kulkee alle tuhat autoa vuorokaudessa, Helsingin laskentalinjoilla noin 300 000. Siihen väliin mahtuvat Ruuhka-Suomen muut suuret valtaväylät – ja jokunen kiireellisempi väli jossain muualla.

– Välillä ihmettelee, että etelässä pitää päästä autolla sataakahtakymppiä Helsingistä Tampereelle tai tunnissa junalla Turkuun. Minne on niin hirveä kiire? Ne ovat ihan järjettömän kalliita systeemejä. Sillä rahalla, millä tehdään pari kilometriä moottoritietä, tekisi vaikka mitä, Anttonen sanoo.

Kaija Anttonen tietää, että ”etelässä kehitetään itseohjautuvia autoja ja älyteitä ja jääkaappeja, jotka ilmoittavat kaupassa, että pitää ostaa maitoa”.

– Jotenkin ihmiset täällä ovat enemmän todellisuudentajuisia siinä, että meidän talojemme lämmittäminen ja ruoanhankinta edellyttää työntekoa. Helsinki on täynnä ihmisiä, jotka eivät tajua, että Helsingin kaikki talot lämmitetään kivihiilellä, vaikka kuinka söisit kasvisruokaa.

Turismi on Ylä-Lapissakin lisääntynyt valtavasti. Katukuvassa näkee jo aasialaisia. Työpaikat ovat kausiluontoisia.

– Minulle turismi on vähän bittersweet. Se tuo tuloja ja elinkeinoa, mutta lapsuudesta muistan, että kyllä turistit käyttäytyivät myös sikamaisesti paikallisia ihmisiä kohtaan, tultiin rellestämään ja ryyppäämään. Tulojahan se tuo, mutta tuntuu, että se menee aina kaiken muun ohi, Morottaja sanoo.

Kunnan suurin palvelukeskittymä on Saariselän tunturikylässä – lukuisia hotelleja, ravintoloita, Alko, huoltoasema, liikekeskus, kirkko, 11 rinnettä ja 180 kilometriä huollettua latua. Asukkaat ovat pääosin sesonkituristeja, satoja tuhansia joka vuosi.

Yksi asia, joka luontoherkkää kaamaslaista nyppii, on ”muotiriekostus”. Että kellä on kalleimmat aseet ja muodinmukaiset vaatteet, kun metsälle mennään.

– Kolme vuotta riekonpoikueet ovat hurjasti vähentyneet. Syksyllä ampuvat aivan rääpäleitä. Mie olen siitä niin vihainen. Mutta ei muuta kuin lisää lupien myyntiä ja propagandalla kehutaan, miten paljon on kanalintuja. Se minua kyllä ihmetyttää, Mattus sanoo.

Epäluulo Metsähallitusta ja muita ”asiantuntijoita” kohtaan on syvä.

– Jossakin laskennassa on todettu, että niitä riekkoja on paljon. Mie olen koko kesän ja syksyn kulkenut raivaamassa noita metsiä, enkä ole nähnyt kuin yhden parven koko sulan maan aikana, Kuuva sanoo.

– Ja se kolmiolaskenta nykyään… nehän saattaa nähdä yhden parven kymmenen kertaa. Ne ei pidä paikkaansa, Mattus jatkaa.

Etelän viisaus ei täällä ota tulta. Tenollakin ikänsä kalastaneet paikalliset epäilevät avoimesti Luonnon-varakeskuksen lohimittauksia.

– Siinä on se rahanahneus niin monessa asiassa takana. Se liittyy näihin metsiin ja niiden käyttöön laajemminkin. Metsänhakkuu katsotaan biotaloudeksi, ja metsät viedään vessapaperiksi etelään. Just nyt, kun ilmasto lämpenee ja eletään kriittistä aikaa, Suomi haluaa hakata metsät pois ja pienentää hiilinielua, jonka pitäisi pitää luontoa tasapainossa, Anttonen sanoo.

Suomesta on kadonnut tuhat kylää sitten 1990-luvun, viitisen tuhatta on jäljellä.

Kaamanen ei ole ihan tyyppiesimerkki hiipuvasta taajamasta – niitäkin aikoja on ollut –, sillä sen kylkeä lämmittää Inarin kirkonkylä, yllättävä kasvukeskus, jonka kasvu näkyy huutavana asuntopulana.

– Kaamasessa melkein kaikilla on auto. Täältä on 20 minuuttia kirkonkylään, joka on hirveän vireä paikka. Koko ajan tulee työpaikkoja koulutetuille ihmisille. Ainoa, mikä estää kehitystä, on se, että ei ole asuntoja, Anttonen sanoo.

Asuntoja kaipaa kasvava Helsinkikin. Viime vuonna niitä valmistui lähes 5 000. Tavoitteena on 6 000 joka vuosi. Asuntosijoittajat vievät edullisimmat asunnot tavallisten ostajien hyppysistä. Edullisuus tarkoittaa alle 200 000 euroa, jolla Kaamasessa rakentaisi jo melkoisen pytingin.

Kaamasen näkökulmasta kulttuurin jakautuminen ei ole pelkkää etelää ja pohjoista. Se on väistämättä myös suomalaisen ja saamelaisen kulttuurin hiertymiä.

Morottaja kuuluu kielensä menettäneeseen sukupolveen. Suomalaispuristukseen joutunut kulttuuri yritti suojella jälkikasvunsa. Oli puhuttava suomea, että ”itsekin ymmärsi”.

– Äidin päätös olla opettamatta meille saamea ei ollut häpeään perustuva, vaan ajateltiin, että siten saadaan helpompi elämä ja työpaikka. Se oli realismia, Morottaja sanoo.

Mattus muistaa, että moni häpesi saamen kieltään.

– Mie en osannut hävetä, vaikka tunsin itseni pikkurikolliseksi, kun menin Ivalon kouluihin opettamaan inarinsaamea, Mattus naurahtaa.

– Saamen kielen tunneilla muutamat tulivat ulkopuolelle väijymään ja pilkkaamaan. Se oli kovaa pioneerityötä, mitä sekä vanhemmat että opettajat tekivät, Morottaja tunnustaa.

Tänään Morottaja asuu Suomen suurimmassa saamelaistaajamassa: kymmenesosa saamelaisista asuu pääkaupunkiseudulla. Valtaosan on tuonut työ, opinnot tai perhe, mutta on niitäkin, jotka häpeän synkimpinä vuosina tietoisesti sulkivat oven takanaan.

Tämäkin on osa suomalaista todellisuutta.

Hämähäkkimies luo viimeisen silmäyksen äitinsä synnyinseutuun. Helsinki on kahden tunnin päässä – niin kauan kuin koneet pohjoisesta sinne lentävät.

Liikennettä tapahtuu myös toiseen suuntaan. Kielenkääntäjä Kaija Anttonen tuli aikoinaan Vantaalta pohjoiseen tapaamaan ystäviään – ja jäi.

– Elämä täällä oli niin sosiaalista. Oli kunnollinen talvi ja rauhaa, vähän hitaampi elämäntyyli ja hiljaisuus. Ehkä se johtuu siitä, että erilaiset ihmiset elävät täällä sikin sokin. Elämä ei ole niin lokeroitunutta kuin Helsingissä, jossa on pienempiä viiteryhmiä.

Anttonen on osoitus siitä, että nykyajan tietoyhteiskunnassa fyysisellä sijainnilla ei aina ole väliä. Hänen Kielettärensä, EU:n pohjoisin kaunokirjallinen kustantamo, on verkossa kaikkialla missä pitääkin.

– Kun muutin Lappiin 1986, käännettävät kirjat tulivat postilaatikkoon. Tänään päätyövälineeni on internet. Pystyn istumaan omassa nojatuolissani Kaamasessa ja seuraamaan striimattuna seminaaria eli webinaaria ja keskustelemaan muiden kääntäjien kanssa hän-sanasta tai sanajärjestyksestä.

Toisaalta, poroja on vaikea hoitaa Sipoosta, vaikka olisi millainen laajakaista. Se työ on tehtävä täällä.

Tosin, kuten Mattus huomauttaa:

– Poronhoitokin on kokonaisuudessa niin muuttunut, että ne joutuvat nyt markkinoimaan ite ja pittää tietää niin paljon byrokratiaa.

Etelässä helposti ajatellaan, ettei ole järkeä pitää koko maata asuttuna, tulee enemmistölle kalliiksi.

Kaamanenkin ikääntyy, ”nuori väki on vähänä jo”, kuten Kirsti Portti sanoo.

– On tietenkin. Kun saavat ammatin tai opiskelupaikan, niin lähtevät. Moni jäi sille matkalle, kun ei täällä ollut mitään ansiomahdollisuuksia. Rahaahan ihmiset nykyään tarvitsevat, Mattus sanoo.

Olennainen kysymys on, onko pakko, jos ei tahdo.

Maassa, jossa väki vääjäämättä keskittyy taajamiin, Kaamanen on oiva esimerkki siitä, miten tiukasti haja-asutusalueilla taistellaan, ettei tarvitsisi lähteä synnyinseudulta.

– 1990-luvulla sanottiin, että Kaamanen on kuoleva kylä, loppuvat kaikki valtion laitoksetkin. Porotutkimusasema on jo loppunut, mutta Saamelaisalueen koulutuskeskus on täällä lisännyt koulutusta. Koko ajan tulee uutta porukkaa. Täällä on teatteriryhmä, jalkapallo-otteluita, taiteiden yötä, Gámas Blues ja EU:n pohjoisin kirjankustantamo, Anttonen laskee.

– Kun kylätoimikunta piti tansseja, paras saavutus oli 120 lippua, Kirsti Portti sanoo.

Joskus vaihtoehdot ovat vähissä.

– Täällä pitäisi olla matkailu- tai hoiva-alan ihminen. Rakennushommia on satunnaisesti. Itse olen metsäalalla, ja niitä töitä ei ole ympäri vuoden. Viimeksi raivattiin 75 kilometriä sähkölinjaa, Jarmo Kuuva sanoo.

Kuuva on tehnyt metsähommia Mäntsälää myöten. Pysyvä muuttokaan ei ole pois suljettu, jos työ siihen pakottaa. Muu perhe on jo hajallaan ympäri maata.

– Veli asuu Oulussa, sisko Vantaalla ja äiti Torniossa. Itse asun Ivalossa.

Hämähäkkimiehet ovat syöneet käristyksensä, koulu nähty ja autojen keulat käännetty. Seurue hajaantuu.

Morottaja lähtee takaisin Helsinkiin, jonne hän sanoo joutuneensa vahingossa. Äidin kuoltua oli mietittävä elämää. Hän meni ravintolakouluun, tutustui ihmisiin ja löysi paikkansa.

– Täällä oleville lapsille ja nuorille olen sanonut, että älkää antako lannistaa, kun tulette kouluun ja teitä katsotaan nenänvartta pitkin. Pikkusieluisia ihmisiä löytyy New Yorkista ja mistä tahansa. Olkaa ylpeitä, että tulette sellaisista taustoista. Jos tuntuu, että täältä ei löydä paikkaa, on oltava rohkea ja lähdettävä pois. Harva haluaa tuntea itsensä ulkopuoliseksi.

Julkaistu: 6.10.2018