Kun kaivosvaraus tuli omalle tontille, Miisa Minkista tuli aktivisti – ”Suomesta on tulossa EU:n kaivannaisalue, sitäkö haluamme?”
Miisa Mink heräsi taistelemaan kaivoksia vastaan, kun hanke tuli omalle tontille. Hän uskoo, että kestävämmässä maailmassa kaivoksia tarvittaisiin vähemmän.
Toukokuun alussa vuonna 2020 Miisa Mink tyrmistyi. Suomen Malmitutkimus Oy -niminen yhtiö oli varannut yli 90 neliökilometrin suuruisen alueen Juvan kunnasta Koikkalasta Saimaan vesistön ääreltä.
Varaus tarkoitti sitä, että yritys saisi tutkia alueen malmiesiintymiä.
Sittemmin Saimaan alueella on tehty useita muitakin varauksia. Kaivosyhtiöt ympäri Suomen havittelevat paljon puhuttuun vihreään siirtymään tarvittavia metalleja, kuten kuparia, kobolttia ja nikkeliä.
Vihreä siirtymä tarkoittaa suurin piirtein sitä, että energiaa ei tehdä enää fossiilisilla polttoaineilla, vaan aurinkovoimalla, tuulella, biokaasulla ja hukkalämmöllä. Kaivoksista tarvitaan mineraaleja tuuliturbiineihin, aurinkopaneeleihin ja akkuihin.
Minkin yllättänyt varaus Juvalla ulottui myös hänen omistamalleen tontille. Miisa Minkin isän suvun maat sijaitsevat Luonterin järven osassa ja siellä Pihlajasalon saaressa.
Pihlajasalon selkävesi kuuluu suojeltuihin Natura 2000-alueisiin, joihin tutkimusalue rajautui. Erittäin uhanalainen saimaannorppa pesii alueella, samoin liito-orava ja rauhoitettu saukko.
Mink ei ymmärtänyt, miten suojelulle ja luontoarvoiltaan korvaamattomille alueelle saatettiin myöntää edes varaus, vaikka siitä onkin pitkä matka kaivoksen avaamiseen. Jos Saimaa pilataan kaivoksilla, sitä ei korvaa mikään taloudellinen hyöty, Mink ajatteli.
Luonterin kalliorannat ovat pääosin rakentamattomia. Kun Mink katsoo talonsa isoista ikkunoista ulos, hän näkee auringonlaskun aikaan tyynen veden pinnasta heijastuvan huikean värikirjon.
Veden äärellä tasaantuu ja saa voimansa takaisin, jos elämä väsyttää.
– Pihlajasalossa oleminen palauttaa minut tehtävän äärelle, Mink sanoo.
Valitus hylättiin, mutta kiinnostus heräsi
Tehtävä ei ole pieni, sillä se on Saimaan suojelu. Ja se on osa vielä suurempaa tehtävää: Minkin mielestä on uskallettava puhua siitä, että ilmastokriisiä ja luontokatoa ei ratkota muuttamalla nykyinen kulutuskeskeinen elämäntapa sähköiseksi.
– Sähköautohuumaan ajautumisen sijaan meidän pitäisi muuttaa ajatusmaailmaamme ja elintapojamme niin paljon, ettei uusia kaivoksia enää tarvitsisi avata nykyiseen tahtiin.
Alkujärkytyksestä päästyään Mink palkkasi yhdessä muiden maanomistajien kanssa ympäristöjuristin, joka teki valituksen varauksesta Itä-Suomen hallinto-oikeuteen. Valitus hylättiin sillä perusteella, että maanomistajat eivät ole asianosaisia.
Saimaan suojelu sai kuitenkin sosiaalisessa mediassa vastakaikua. Mink perusti Facebookissa Saimaa ilman kaivoksia-ryhmän, johon kertyi nopeasti tuhansia ihmisiä. Nykyään ryhmässä on noin 30 000 jäsentä ja Saimaa ilman kaivoksia toimii yhdistyksenä. Mink on yhdistyksen puheenjohtaja.
Joillekin ympäristöaktivismi on sitä, että kiinnitetään banderolleja eduskuntatalon katolta tai istutaan kolmijalan nokassa, kunnes poliisit ottavat kiinni. Mink ei istu tähän mielikuvaan.
Hän asuu Lontoossa keskiluokkaisella omakotitaloalueella ja on työskennellyt markkinoinnin ja designin parissa. Mink on myös perustanut Driven Woman -verkoston, joka kannustaa naisia pääsemään tavoitteisiinsa ja toteuttamaan unelmiaan.
Mink ei istu perinteiseen mielikuvaan aktivistista.
Mink uskaltaa avata suunsa, oli paikka sitten kaivoslakiin liittyvä yleisötilaisuus tai asiantuntijaroolissa keskustelu A-studiossa. Hän puhuu suorasanaisesti kaivosteollisuuden aiheuttamista ongelmista, esimerkiksi kaivosjätteen kertymisestä, vesien saastuttamisesta ja siitä, että kaivokset eivät sovi kaikille alueille.
Kolmessa vuodessa Mink on noussut esiin Saimaan suojelijana, joka on vaikuttanut kaikilla mahdollisilla tavoilla: kirjoittanut eri verkkosivuilla, ollut haastateltavana lehtiin, lähettänyt avoimia kirjeitä kansanedustajille, muotoillut lausuntoja lakiesityksiin, järjestänyt kaivoskriittisiä asiantuntijaseminaareja, emännöinyt kansainvälistä kuvausryhmää Enonkosken Laukunkankaan pilaantuneella kaivosalueella ja perustanut Kaivotoiminnalle rajat -kansalaisaloitteen.
Tuleeko Suomesta EU:n kaivannaisalue?
Nyt Mink on erityisen huolissaan EU:n kriittisiä raaka-aineita koskevasta aloitteesta, joka nopeuttaisi kaivosten luvitusta alle vuodesta kahteen vuoteen nykyisen 5–10 vuoden asemesta.
Aloitteella halutaan turvata EU-maiden nopea muutos hiilineutraaleiksi ja vähentää riippuvuutta muista maanosista tuotavista raaka-aineista. Mink kuvaa aloitetta pikakaistaksi, jolla voisi ajaa kansallisen ja jopa EU:n oman ympäristönsuojelulain ylitse.
– Suomesta on tulossa EU:n kaivannaisalue, jotta ranskalaiset ja saksalaiset voisivat ajaa sähköautoilla. Sitäkö haluamme?
Kuitenkaan Geologian tutkimuskeskuksen mukaan maailmanlaajuisissa mineraalivaroissa ei ole riittävästi litiumia, kobolttia tai nikkeliä edes yhteen akkusukupolveen, jolla voitaisiin vaiheittain korvata nykyinen polttomoottorikuljetuskalusto.
Mineraalien kulutusta pitäisi vähentää
Nyky-yhteiskunta on monin tavoin riippuvainen kaivoksista. Ruoantuotantoon, rakentamiseen ja teknologiaan tarvitaan mineraaleja. Elämä ilman kaivoksia olisi vaikeaa, luonnonvarojen hallintaan perehtynyt väitöskirjatutkija Juha Kotilainen Itä-Suomen yliopistosta huomauttaa.
Kotilaisen mukaan kaivostoiminnan maailmanlaajuinen vähentäminen vaatisi kahta asiaa: elämiseen tarvittavat mineraalit olisi hankittava toista kautta ja mineraalien kulutusta olisi vähennettävä.
Miten mineraalit saataisiin muuten kuin kaivamalla maaperästä? Kiertotalous perustuu siihen, että esimerkiksi metallit pystyttäisiin pitämään suljetussa kierrossa lähes loputtomiin. Ongelma on se, että kiertotalouden alulle saattamiseen tarvitaan valtava määrä mineraaleja, jotta saataisiin uusiutuviin raaka-aineisiin perustuva energiantuotantojärjestelmä pystytettyä.
Silloinkin tarvittaisiin jonkin verran täydentävää kaivostoimintaa.
Kulta, alumiini ja nikkeli kiertävät jo hyvin, mutta sähköakkuihin tarvittava litium ei.
Entä tehokkaampi kierrättäminen? Kulta, alumiini ja nikkeli kiertävät jo hyvin, mutta esimerkiksi sähköakkuihin tarvittava litium ei. Tämä johtuu siitä, että sitä on ollut taloudellisesti kannattavampaa ja teknisesti helpompaa kaivaa kuin kierrättää.
Tässä kohtaa yksi lääke voisi olla tiukempi sääntely: esimerkiksi EU:n akkuasetus velvoittaa tulevaisuudessa, että tulevista sähköautojen akuista tietyn prosentin tulee olla peräisin kierrätetyistä materiaaleista.
Kotilaisen mukaan joitain kaivannaisia voitaisiin mahdollisesti tulevaisuudessa korvata biopohjaisilla raaka-aineilla. On tutkittu, voisiko sähköautojen akussa käytettävän grafeenin korvata puusta valmistettavalla kovahiilellä.
Sikäli kun kaivoksia halutaan avata vähemmän, ratkaisu olisi todennäköisesti yhdistelmä erilaisia keinoja. Kuluttamisen vähentäminen on iso kysymys, joka vaatisi perustavaa muutosta asenteisiin. Maailmassa on menneisyydessä onnistuttu vähentämään kulutusta, joskin pakon edessä.
Kotilainen kertoo, että toisen maailmansodan aikaan Iso-Britannia vähensi materiaalin ja energian kulutusta 50 prosenttia kuudessa vuodessa. Tuotteiden laatuun panostettiin – ne tehtiin kestämään. Tiettyjen tuotteiden ostaminen vaati luvan ja niitä sai vain tarpeen perusteella.
Vihreä siirtymä ei ole oikotie onneen
Miisa Minkin mielestä ihmiset eivät ole ymmärtäneet, että aivan kaikella energian kulutuksella on ympäristövaikutus, oli kyseessä fossiilinen tai uusiutuva energia.
Fossiilisia polttoaineita käyttämällä kiihdytetään ilmastonmuutosta, vihreän siirtymän mineraaleja kaivamalla taas luontokatoa. Siksi vihreäksi kutsutut investoinnit, tuulimyllyt, aurinkopaneelit ja sähköautot eivät ole oikotie onneen.
Mink haluaakin maalata kuvaa uudesta maailmasta, jossa elettäisiin niin, ettei luonnonvarojen oleteta riittävän ikuisesti. Se, että perustetaan lisää suojelualueita, on ihan mukava juttu, muttei riitä luonnon pelastamiseksi.
Ratkaisu olisi ajatella talouden rakenne uusiksi. Minkin mielestä kaikki tuotteet pitäisi suunnitella niin, että ne kestävät ja voidaan korjata ja kierrättää.
Kuluttamista pitäisi miettiä uudestaan. Onko tavaroiden kuluttaminen ylipäätään jalustalle nostettava asia, entä pitääkö saada uusi auto tai älypuhelin muutaman vuoden välein? Materian sijaan pitäisi suosia kulttuurin ja palvelujen kuluttamista, Pattayalle lentämisen sijaan lähimatkailua.
Suurta ajattelutavan muutosta kaivataan myös siinä, mistä ihminen saa tulonsa, mitä verotetaan ja mitä kannustetaan. Syyllistämisen sijaan valtio jakelisi porkkanat ja kepit.
Suomessa on alueita, joissa auton tarve on välttämätön, mutta kasvukeskuksissa Mink haluaisi saada ihmiset käyttämään enemmän joukkoliikennettä.
”Se, ettei olisi keinoja, on ihan höpöhöpöä.”
– Se, etteikö olisi keinoja, on ihan höpöhöpöä. Esimerkiksi Saksassa junalla voi matkustaa koko maassa 49 euron hintaisella kuukausilipulla.
Kaikki tämä vaatii keskustelua ja rohkeutta ottaa esille vaikeitakin ratkaisuja. Miisa Mink aikoo itse palata 25 vuoden jälkeen Lontoosta Suomeen täysipäiväiseksi aktivistiksi.
Koko perhe, mies ja kaksospojat, muuttaa nyt Suomeen. Se on Minkin mielestä hieman hulluakin, mutta hän ei näe muuta vaihtoehtoa. Saimaan arvokkaat vedet ovat täällä, ja ne tarvitsevat suojelijaa.
– Puhdas vesi on tulevaisuuden kulta.
Oikaisu 11.8.2023: Korjattu yrityksen Suomen Malmitutkimus Oy virheellisen Suomen Malminetsintä Oy:n tilalle. Täydennetty virkettä loppulauseella: Pihlajasalon selkävesi kuuluu suojeltuihin Natura 2000-alueisiin, joihin tutkimusalue rajautui.
