Ollaanko nyt Kainuussa vai Kroatiassa? Tämä hämmästyttävä paikka Oulujärvellä saa turistit huokailemaan ja puhumaan paratiisista

On kolea alkukesän sää ja varhainen aamu Kajaaninjoen varressa. Suomen pohjoisin sisävesihöyrylaiva Kouta on jälleen valmiina tuomaan tuulahduksen kaukaa historiasta ja tarjoamaan Ärjänsaareen matkaaville kyydin.

Yli satavuotias höyrykone jaksaa yhä puksuttaa ja viedä valkokylkistä alusta eteenpäin maisemissa, jotka ovat innoittaneet myös Lönnrotia ja Leinoa. Suomen suurimman yhtenäisen järvenselän syleilyssä kylpee Ärjänsaari. Sen jyrkät hiekkatörmät näkyvät kauas. Eivät silti Kajaaniin asti, sillä matka keskustasta niiden luo matka kestää kaksi ja puoli tuntia. Höyrylaivamatkailuun hötkyily ja hoputtaminen eivät istu, eikä Oulujärvellä avautuvia maisemia katsellessa tee mielikään kiirehtiä.

Ollis Leppäselle Ärjänsaari on rakas paikka, jonne hän palaa aina mielellään.

Lähdön lähestyessä Ollis Leppänen astuu laivaan kuin kotiinsa. Hän on tuttu näky ruorissa, mutta nyt hän on matkustajana. Laiva on hänelle tuttu ja rakas: hän hankki sen Ari Pihlajaniemen kanssa vuonna 2011.

Molemmilla miehillä on päätyönsä toisaalla, mutta höyrylaiva on heille erittäin rakas harrastus, Leppäsen sanoin henkireikä ja harrastus.

– Olin ensimmäisen kerran höyrylaivan ruorissa yksivuotiaana. Pikkupojasta asti höyrylaivat ovat kiinnostaneet.

Leppästä kiehtoo höyrylaivoissa moni asia, esimerkiksi se, että laivan liikuttaminen vaatii kolmen ihmisen saumatonta yhteistyötä.

– Tämä on yhteispeliä koko ajan. Ruorissa pystyy vain antamaan komentoja, konehuoneessa et näe, kuuntelet vaan komentoja. Kolmantena on kansimies, joka hoitaa köydet.

Kun visseli vislaa lähdön merkiksi, lähellä olevien on peitettävä korvansa. Lähtö- komennot on vastaanotettu konehuoneessa kapeiden tikkaiden alapuolella. Sieltä ei maisemista eikä auringosta pääse nauttimaan. Aika kuluu komentoja kuunnellessa, niihin reagoidessa ja puita lisätessä.

Tunnelma konehuoneessa on muutenkin omanlaisensa. Kattilan läheisyydessä on lämmin, muttei liian kuuma. Juomaa saattaa silti kulua matkan aikana litratolkulla, sillä nestetasapainosta on pidettävä huolta.

Tila on ahdas, mutta jokainen tavara tuntuu olevan juuri siinä, missä sen kuuluukin olla. Ulkopuolinen ei oikein tiedä, mihin kätensä laskisi.

Tällä kertaa konehuone on Pihlajaniemen hallinnassa. Hän huolehtii, että höyrylaiva pääsee matkavauhtiin, ja hiljentää taas laiturin lähestyessä.

– Koko ajan täytyy olla ihan täysi tuli, hiilloksella ei kuljeta. Puita lisätään 20 minuutin välein, mutta ei enää 30 minuuttia ennen saapumista. Tämä laiva kulkee yhdellä pinokuutiolla keskimäärin kolme tuntia, Pihlajaniemi sanoo siistiä puupinoa katseellaan mittaillen.

Höyrylaiva Kouta on kesäisin tuttu näky Oulujärvellä.

Kippari-kansimiesporukkaan pääsee töihin vähemmällä koulutuksella, mutta konehuoneessa vaaditaan enemmän taitoja.

– Moni höyrylaivoista on lopettanut toiminnan, kun ei ole ollut päteviä tekijöitä.

Pihlajaniemi on energiatekniikan insinööri, joka kuuntelee komentoja ja toimii niiden mukaan vuosien rutiinilla. Yksi laivaan liittyvä vaihe sykähdyttää konkariakin joka kerta.

– Hienoimpia hetkiä on, kun laiva saadaan liikkeelle.

Koska höyrylaivan tahti on verkkainen, on aikaa miettiä sen kokemia käänteitä. Kouta saapui Kainuun vesille vuonna 1921, tuolloin nimellä Vuokatti II. Se kuljetti matkustajia Kajaanin ja Sotkamon välillä, ajoitellen ruuhkaankin asti.

Höyrylaivaliikenne hiipui 1930-luvun lopulla, kun alus siirtyi Oulujoen Uittoyhdistykselle ja sai nimekseen Oulujärvessä sijaitsevan Koutaniemen mukaisesti S/S Kouta. Se toimi hinaajana 1960-luvulle asti. Noina aikoina suuri osa vanhoista rautalaivoista joutui romutettavaksi, mutta Kouta jätettiin vara-alukseksi.

Tuuri kävi S/S Koudalle seuraavan kerran vuonna 1975, kun se sai uudet omistajat. He palauttivat laivan alkuperäiseen asuunsa ja matkustajaliikenteeseen vuonna 1986. Silloisten omistajien ikääntyessä laiva päätyi myyntiin ja kohtasi nykyiset omistajansa.

– Koko ajan täytyy olla ihan täysi tuli, hiilloksella ei kuljeta, Pihlajaniemi sanoo.

Jos on ollut käänteitä Koudalla, on niitä riittänyt Ärjänsaarellakin. Osa Ärjän mystiikkaa on, että sinne pääsyä rajoitettiin pitkään. Se oli yli sata vuotta ensin Kajaani Oy:n ja myöhemmin UPM-Kymmenen omistuksessa. Saari ilahdutti yhtiön työntekijöitä virkistysalueena ja kesänviettopaikkana.

– Ulkopuoliset eivät voineet mennä Ärjään. Sieltä on hätistelty porukkaa pois, mutta yhtiöläisen seurassa sai mennä. Viralliseen laituriin ei passannut mennä. Se ehkä on Ärjästä tehnyt salaperäisen paikan.

Vuonna 2017 saari siirtyi valtion omistukseen, ja se on ollut siitä lähtien Metsähallituksen hallinnoima retkeilyalue, jota on myös pyritty kehittämään matkailijoita ajatellen.

Kun Leppänen pukee sanoiksi ensimmäisen ja yhä vahvimman mielikuvansa Ärjästä, kuulija pystyy kuvittelemaan itsensä tilanteeseen.

– Tullaan Ärjään laituriin. Näkyy hiekkaa, ja mietin, miten voikin olla näin paljon hiekkaa.

Leppänen pääsi ruoriin jo taaperona, koska perheen ystävillä oli höyrylaiva. Muistot ovat vahvoja.

– Se oli joka kesän kohokohta, kun höyrylaiva tuli meidän mökille, ja sillä mentiin Ärjänsaareen.

Varhaislapsuuden muistoista ja silloin istutetusta höyrylaivarakkaudesta oli vielä pitkä matka siihen, että Leppäsestä tuli Pihlajaniemen kanssa höyrylaivan omistaja.

– Saunassa aloin kertoa Arin ja minun yhteiselle kaverille, että höyrylaiva on myynnissä. Heitettiin huulta laivan ostamisesta.

Laiva sai lopulta uudet omistajat ja Oulujärvi jälleen säännöllisen risteilijän. Kävijöitä on riittänyt, ja matkailu Oulujärvellä on saanut lisää suosiota.

– Viime vuonna oli useita ulkomaalaisia matkanjärjestäjäryhmiä. Sen eteen on töitä tehty. Nyt on jo myynnissä kesälle 2025 kiertomatkatuotteita, joissa Oulujärvi ja Ärjä ovat yksi pysähdyspaikka.

Leppänen kertoo, kuinka puolalaiset ovat huokailleet Ärjän olevan paratiisi. Monet muutkin ovat huomanneet yhtymäkohtia Kroatiaan.

– Puhdas vesi, raikas ja puhdas ympäristö, hiljaisuus, Leppänen luettelee kehuttuja asioita.

Ärjänsaaren hiekkarannat näkyvät kauas ja kiehtovat vierailijoita.

Kun höyrylaiva lähestyy Ärjää, hiekka näkyy jo kaukaa. Vertaus Kroatiaan tuntuu nyt ihan osuvalta. Kuten Kroatia, myös Ärjä on paljon muutakin kuin rantaa. Moni yllättyy monipuolisuudesta. On metsää, saarta kiertäviä kävelyreittejä vaihtelevin näkymin, lampaita ja eri kunnossa olevia mökkejä.

Laiturin ja hiekkarannan tuntumassa on kioski, jossa palvelevaa Tuomo Korhosta voi kutsua melkein ärjäläiseksi, sillä hän on pyörinyt saarella ”koko ikänsä”. Hän on töissä yhtiössä, joka on tehnyt venekuljetuksia Ärjään vuodesta 2006 ja toiminut vuodesta 2017 saarioperaattorina.

– Ensimmäisen kerran olin Ärjässä töissä vuonna 1997, muistelee Korhonen ja kertoo olleensa täällä vahtimestarina ja venetaksikuskina. Nykyään ”kioskitädiksi” itseään kutsuva mies muistaa hyvin ajat, jolloin Ärjä oli virallisesti harvojen käytössä ollut saari.

– Silloin oli vähän rajoittuneempaa, koska tämä oli yhtiöllä. Jo silloin muut tulijat hyväksyttiin. Edustuspaikka oli Herrojenniemessä, ja sinne ei rahvas saanut mennä, Korhonen kertoo ja viittoo saaren toiseen päähän.

Toisessa päässä saarta oli myös ravintola.

– Sitä porukkaa kaipaan. Silloin oli saariperhe, kaikki tunsivat toisensa.

Ennen sotia rakennetuista Ärjänsaaren mökeistä neljä on remontoitu ja vuokrattavissa. Kesäviikot varataan loppuun jo hyvissä ajoin.

Korhonen on nähnyt Ärjän suosion kasvavan. Haastattelupäivänä ihmisiä on ehkä parikymmentä, mutta se ei anna kuvaa koko kesästä.

– On ilmoista kiinni. Parhaana hellepäivänä laskin, että tässä hiekalla oli 96 venettä. Silloinhan täällä on vilkasta. Paljon on päiväkävijöitä.

Kun Korhonen puhuu Ärjästä, äänestä kuulee, että paikka on erityinen. Kauas loistavat hiekkarannat sykähdyttävät edelleen.

– Lentohiekka on minun Ärjäni. Pienestä asti olen katsonut, milloin pääsisin taas Ärjään.