Kaiken voittanut huippuvalmentaja Toni Koskela teki yllättävän päätöksen – valmentaa 13-vuotiaiden juniorijoukkuetta: "Merkittävä asia"
Suomen 2020-luvun menestyneimmän jalkapallovalmentajan Toni Koskelan päätyminen valmentamaan HJK:n 13-vuotiaita junioreita osoittaa, että valmentaminen on jatkuvaa kehittymistä ja uuden oppimista – ympäristöstä riippumatta. Koskelan esimerkki edistää juniorityön arvostusta enemmän kuin teennäiset kampanjat, Erkko Meri väittää.
Kolme peräkkäistä Suomen mestaruutta vuosina 2020–2022. Suomen Cupin voitto syksyllä 2020. HJK:n johdattaminen sekä Eurooppa-liigan että Konferenssiliigan lohkovaiheisiin.
41-vuotias Toni Koskela on 2020-luvun menestynein suomalainen jalkapallovalmentaja. Hänen nimensä on pyörinyt myös spekulaatioissa Huuhkajat-käskyttäjä Markku Kanervan seuraajaksi.
Syksyllä 2024 Koskela valmentaa HJK:n 13-vuotiaita junioreita. Se on monella tavalla mielenkiintoinen, jopa merkittävä asia, joka ansaitsee tulla huomioiduksi.
Suomalaisessa valmennusperinteessä on yleistä, että valmentaja kipuaa junioreista askel kerrallaan kohti aikuisten valmennusta. Ensin 15-vuotiaat, sitten B-junioreiden kautta reservijoukkueeseen ja lopulta edustusryhmään. Junioreissa hankitaan kannukset, aikuisten tasolla tehdään nimeä ja luodaan ura.
Näin tapahtui myös Koskelan kohdalla, joka aloitti valmentamisen Pihlajamäessä vaikuttavan PK-35:n junioreissa, jatkoi sieltä HJK:hon ja nousi lopulta Klubi 04:n päävalmentajaksi sekä edustusjoukkueen valmennustiimiin. Samanlaista logiikkaa on noudattanut myös toisen suomalaisen menestysvalmentajan, Latviassa työskentelevän Simo Valakarin, nousu kotimaiseen valmentajaeliittiin.
Harvinaisempaa sen sijaan on, että valmentaja palaisi, edes hetkeksi, aikuisten ammattilaismaailmasta junioritasolle, ikään kuin lähtöpisteeseen. Vielä harvinaisempaa tämä on sellaisten valmentajien kohdalla, jotka ovat voittaneet suomalaisessa jalkapallossa käytännössä kaiken mahdollisen.
Lapset ja nuoret ovat pelaajina vasta kypsymässä, eikä pikavoittoja ole tarjolla. Junioreiden valmentaminen tuskin nostaa Koskelan ansioluettelon arvoa ulkomaisten seurajohtajien silmissä. Ei Koskelalla olisi mitään ”syytä” valmentaa Klubin teini-ikäisiä poikia. Hän voisi odottaa rauhassa seuraavaa valmennuspestiä, keskittyä television asiantuntijatehtäviin, luoda verkostoja ja viettää perhe-elämää.
Silti hän on Töölössä valmentamassa nuoria pelaajanalkuja.
”Se, että 2020-luvun menestynein suomalainen jalkapallovalmentaja on valmis toimimaan apuvalmentajana 13-vuotiaille pojille, osoittaa, että juniorijalkapallo on merkityksellinen asia.”
Todennäköisesti Koskela valmentaa HJK:n junioreissa vain loppukauden ajan. Siksi hänen muutaman kuukauden juniorivalmennuspestistään ei kannata painaa liian suurta jälkeä sankarikuvastoon.
Pelaajakehityksen kannalta huomattavasti tärkeämpiä tekijöitä ovat ne valmentajat, jotka paiskivat töitä junioreiden parissa vuodesta toiseen, poissa parrasvaloista. Sanotusta huolimatta pidän Koskelan päätöstä laittaa kädet saveen hyvinkin merkittävänä. Olisivatko kaikki menestyneet valmentajat siihen valmiita?
Suomalaisessa urheilussa höpötellään välillä jopa kyllästymiseen saakka juniorivalmentamisen arvostuksesta. On pinnallisia kampanjoita tai usein teennäisiltä tuntuvia teemaviikkoja. Puhutaan, puhutaan ja puhutaan. Arvostus ei kuitenkaan synny päälle liimatuilla sanoilla vaan konkreettisilla teoilla.
Se, että 2020-luvun menestynein suomalainen jalkapallovalmentaja on valmis toimimaan apuvalmentajana 13-vuotiaille pojille, osoittaa, että juniorijalkapallo on merkityksellinen asia. Se myös kuvastaa sitä, että lasten ja nuorten kanssa toimiminen voi antaa paljon lisäarvoa myös meritoituneille valmentajille.
Lasten ja nuorten valmentaminen ei ole yhtään sen vähäpätöisempää kuin ammattilaispelaajien valmentaminen – päinvastoin! Vaikka myös Veikkausliiga-pelaajat voivat kehittyä merkittävästi, junioripelaajat ovat selvästi korostuneemmin vasta matkalla kohti täyttä potentiaaliaan. Juniorivalmennus on myös leimallisemmin eräänlaista näkymätöntä aherrusta, jossa ulkoisten palkintojen ohjaava vaikutus on varsin mitätön.
Moni asia tiivistyy lopulta siihen, että valmentaminen on valmentamista – oli sarjataso tai pelaajien ikä mikä tahansa. Ympäristö ja toiminnan konteksti tietysti vaihtelevat, mutta lainalaisuudet, tekemisen peruspilarit, pysyvät. Ne valmentamisen haasteet ja avainkysymykset, joita Koskela ja vaikkapa Kajaanin Palloilijoiden 11-vuotiaiden lasten isävalmentaja pähkäilevät, saattavat olla hyvinkin lähellä toisiaan.
On täysin mahdollista, että teini-ikäisiä poikia koutsatessaan Koskela kehittyy valmentajana enemmän kuin katsoessaan huipputason otteluita kotisohvallaan. Hän saattaa oivaltaa aikaisemmin utuisena olleita näkökulmia, saada toisenlaista perspektiiviä. Tällainen oppiminen vaatii kuitenkin nöyryyttä, tietynlaista alastomuutta pelin edessä.
Eurooppa-liigan lohkovaihepaikka tai Vuoden valmentaja -tittelit eivät paljoa paina, kun suoraan koulusta kentälle talsivalle väsyneelle 13-vuotiaalle lapselle täytyy opettaa sateisena syysiltana pelattavaksi liikkumista tai erilaisia kosketuspituuksia palloa kuljetettaessa. Mutta eipä ole Koskelan kollega Simo Valakari syyttä kuvaillut juniorivalmennusta valmentamisen korkeakouluksi.
Vaikka Koskela on tuonut Bolt Arenan vitriineihin täytettä, hänen valmentajakollegansa HJK:n junioreissa tietävät lasten ja nuorten valmentamisesta todennäköisesti enemmän kuin Koskela itse. Mutta sitähän valmentajuus on: muilta ammentamista ja uusien ajatusten omaksumista.
Se, että Koskela on halunnut palata hetkeksi juniorivalmentajaksi, on jo yksi osoitus oikeanlaisesta nöyryydestä. Samalla päätös ilmentää osaltaan sitä, kuinka korkean tason valmentajien julkinen profiili on aina jossain määrin vaillinainen, usein median värittämä. Kuinka paljon me oikeasti tiedämme valmentajien sielunmaisemasta?
Mitä ihmettä, onko se ylimieliseltä vaikuttava ja lyhyitä vastauksia lehdistötilaisuuksissa töksäyttelevä valmentaja päättänyt lähteä nöyrästi apuvalmentajaksi junioreihin?
”Jalkapallossa ja urheilussa laajemminkin on lopulta kysymys siitä, että henkilö on valmis antamaan urheilulle enemmän kuin ottamaan siltä.”
En epäile hetkeäkään, etteivätkö HJK:n juniorit ja juniorivalmentajat ammentaisi vastaavasti Koskelalta. Parhaassa tapauksessa moninkertainen mestarivalmentaja voi välittää innokkaille nuorille oppia huippufutiksen vaatimustasosta ja toimia samalla tärkeänä sparraajana läheisimmille valmentajakollegoilleen. Siitä tuskin on haittaa, että Koskela on nähnyt läheltä esimerkiksi sen, millaisia haasteita nuorilla pelaajilla voi olla liigatasolle noustessa.
Joku Klubin 13-vuotias vesseli voi saada jopa ratkaisevan sysäyksen usein kriittisessä murrosikävaiheessa. Mahdollisuutta ei varmasti heikennä se, että juniorit tietävät, millä tasolla heidän tämänhetkinen apuvalmentajansa on toiminut. Korvat saattavat olla tavallistakin enemmän auki. Sanat, vinkit ja esimerkit voivat kiihdyttää vauhtia.
Jalkapallossa ja urheilussa laajemminkin on lopulta kysymys siitä, että henkilö on valmis antamaan urheilulle enemmän kuin ottamaan siltä. Luovuttamaan yhteisölle oman panoksensa tietäen tai vähintäänkin aavistaen, että oma hyöty tuskin tulee olemaan lähelläkään samaa tasoa.
Olen varma, että HJK:n junioripuoli saa Koskelasta enemmän kuin mitä Koskela HJK:sta – siitä riippumatta, kestääkö juniorivalmennusvaihe lopulta kaksi, kolme vai neljä kuukautta.
Koskelan päätös on myös symbolisesti hieno, siinä on eräänlaista yhteisöllisyyden kaikua. HJK:n junioreissa sekä pelaajana että valmentajana kasvanut helsinkiläinen palaa ainakin hetkeksi juurilleen. Nyt hän siirtää tietotaitoaan nuoremmille klubilaisille samalla tavoin kuin mitä hänelle itselleen on välitetty aikaisemmin.
Ja lopulta kaiken keskellä on hyvä muistaa, että Koskelaa ei pyydetty juniorivalmentajaksi HJK:hon. Hän ehdotti sitä itse, kysyi, voisiko jotenkin auttaa.
Siihen tiivistyy jotakin valmennuksesta ja valmentajan sielunmaisemasta: halusta kehittyä ja kehittää.
