Tänä kesänä Ruotsi on kylpenyt kuninkaallisessa lumossa. Kaiken keskipisteenä on kuningas Kaarle XVI Kustaa, kun juhlittavana on puoli vuosisataa: kuningas nousi valtaistuimelle 15. syyskuuta 1973.

Juhlinnan keskipiste Kaarle Kustaa, 77, on erikoinen mies, jolla on erityinen kohtalo, jota hän ei voinut väistää.

Hänen persoonassaan näkyy kolme piirrettä, jotka ovat määrittäneet hänen tietään kuninkaana.

Häntä näyttää vaivaavan pullisteleva ylimielisyys ja suuri itsetunto, joiden taustalla kuitenkin on energisyys ja syvä patriotismi, rakkaus Ruotsiin ja oman aseman hahmottaminen perintöketjun eteenpäin siirtäjänä. Kaarle Kustaan harkintakyky ja tilannetaju saattavat myös pettää, hän on ajautunut erilaisiin skandaaleihin – ehkä kuvitellen olevansa rajoitusten ja säännösten yläpuolella.

Kolmannen Kaarle Kustaan elämään vaikuttaneen asian hän peri: se on Bernadotten suvussa kulkeva dysleksia. Hänen lapsuudessaan ja kouluaikoinaan luki- ja kirjoitushäiriötä potevia ei juuri osattu auttaa. Poika piti itseään tyhmänä ja hitaana, oppiminen oli työlästä, häntä kiusattiin koulussa, julkisuudessa asiasta vaiettiin.

Poika oli isätön. 40-vuotias perintöprinssi Kustaa Aadolf oli ollut seurueineen palaamassa metsästysretkeltä Hollannista, kun pienkone rysähti myrkyssä nokalleen Kastrupin lentokentällä tammikuussa 1947, kaikki matkustajat menehtyivät. Kustaalta kuoli isä, kun poika oli vain yhdeksän kuukauden ikäinen.

Kaarle Kustaan Sibylla-äidin suhtautuminen miehensä kuolemaan oli, jos ei sairaalloinen, niin ainakin outo. Kaarle Kustaan neljälle vanhemmalle siskolle, iältään silloin kolmen ja kahdentoista vuoden välillä, äiti sanoi, että isänne on kuollut. Pojalle hän ei asiasta koskaan puhunut.

Kaarle Kustaa ei pikkulapsena edes tiennyt, että hänellä oli ollut isä. Vasta koulussa hän tajusi, että kai hänelläkin on ollut, koska luokkakavereilla on. Hän liimautui ja leimautui parin kaverin isään kuin koditon koiranpentu. Naisten valtakunnassa varttuneella pojalla ei ollut miehen mallia: oli äiti, neljä isosiskoa ja kaksi ylihuolehtivaa lastenhoitajaa.

Hän oli paapottu, hemmoteltu, silmäterä. Toivottu ja kaivattu, kuningassuvun pelastaja. Kun hän syntyi 1946, isä pyörtyi, äiti itki onnesta, ja vanha kuningas, isoisän isä, pillahti itkuun: ”Monarkian tulevaisuus on taattu!”

Pikkupojasta lähtien Kaarle Kustaa tiesi, että jonain päivänä – ja aika nuorena – hänestä tulee kuningas, koska perimysjärjestyksessä oli nyt sukupolven aukko. Lapsena hän sanoi, ettei halua kuninkaaksi, koska ne ovat vanhoja, haisevat naftaliinilta, ja jalat ovat pelkkää luuta ja nahkaa peiton alla, kun poikaa nostettiin isoisän isän syliin.

Mutta nuorena hän otti ilon irti elämästä. Hän pörräsi Tukholman yössä, bailasi Björn Borgin ja Ingemar Stenmarkin kanssa, kaunottaria riitti. Lempinimet kertoivat kaiken: turbo, diskoteekkiprinssi, raikuliprinssi.

Hän rakasti vauhtia, nopeita autoja ja veneitä, flickoja, matkustamista, eläinten jahtaamista, partioaatetta ja diggasi Tomas Lediniä. Piti ahnehtia ja sulloa nuoruus pakettiin, koska se tulisi loppumaan etuajassa.

Sitten kuningas Kustaa VI Aadolf, Kaarle Kustaan isoisä, kuoli 90-vuotiaana 15.9.1973. Ruotsalaiset, jotka olivat tottuneet siihen, että kuningas on vanha ja viisas, sanoivat että 27-vuotias uusi hallitsija kyllä yrittää parhaansa, on ahkera ja tosissaan, meidän täytyy tottua tilanteeseen.

Valtavaan elämänmuutokseen totutteleva Kaarle XVI Kustaa valitsi motokseen: För Sverige i tiden, Ruotsin puolesta – tässä ajassa. Tärkein ohjenuora tuli vanhalta kuninkaalta, joka toisteli perilliselle: ”Ole luonnollinen, kuuntele ihmisiä tarkkaavaisesti ja yritä suhtautua elämään huumorilla, muuten tätä ei jaksa.”

Vanha kuningas suositteli Kaarle Kustaalle huumoria selviämiskeinoksi. Huumoria Kaarle Kustaa viljeleekin mieluusti. Murjaisee vitsin ja kohta toisen, aloittaa vastauksensa usein että ”oj oj” ja sanoo kohta että ”skämt åsida”, leikki sikseen, nyt puhutaan asiaa. Muutamaa murjaisua hän toistaa usein, kuten sitä, että onnistuneen avioliiton takaa yhteinen makuuhuone ja erilliset kylpyhuoneet.

Vallassaolon tasavuosina tai omien syntymäpäiviensä yhteydessä antamissaan haastatteluissa, joita tämänkin kirjoittaja on ollut tekemässä vuodesta 1973 lähtien, hänellä on hyvin selkeä kuva roolistaan ja tehtävästään, siitä miten ajankulu ja kokemuspankin karttuminen auttavat.

Tällaisia hän on lausunut: ”Jokainen vuosi on hauskempi ja jännittävämpi. Valmiiksi ei tule koskaan ja koko ajan oppii lisää. Perspektiivi syvenee, asioita osaa ehkä tarkastella useammalta kantilta kuin parikymmentä vuotta sitten. Kaikki on koko ajan uskomattoman mielenkiintoista. Omasta motostani Ruotsin puolesta – tässä ajassa ajattelen, että pitää olla myös etunojassa, ennakoida tulevaa, tajuta minne olemme menossa. Tällä tarkoitan erityisesti teknologian ja ympäristön muutosten haasteita.”

”Monen mielestä monarkia on aikansa elänyt ja vanhentunut valtiomuoto. Siksi pitää todistaa elävänsä samaa aikaa kuin muu maailma ja kyetä itse muuttumaan hyväksi sovitettavassa määrin. Joskus tulee puhuneeksi sivu suunsa, ei malta olla sanomatta, mutta se on inhimillistä.”

Brittihovi puhuu Firmasta, Kaarle Kustaa Ruotsin Brändistä. Hän mieltää itsensä ruotsalaisen teollisuuden pr-päälliköksi, vienninedistäjäksi. Hän kertoo, että maailmalla puheenaiheiksi nousevat useimmiten nimekkäät ruotsalaiset tuotteet, hyvinvointi, Nobel-palkinnot ja varsinkin kehittyvissä maissa yhä Olof Palme.

Ahvenenmaan Kökarissa oli piilopirtti, kalastajamaja, jossa Silvia Sommerlath ja Kaarle Kustaa tapasivat vuosina 1972–1975 kun seurustelu oli vielä salaista. Oli ulkomeri, ulkohuussi, maailman parasta kalaa syötäväksi, oli nuoruus. Sitten mentiin 19. kesäkuuta 1976 naimisiin ja ryhdyttiin Ruotsin kuninkaaksi ja kuningattareksi.

Vuosikymmenien ajan Ruotsissa on ollut tapana hokea, että Silvia on parasta mitä Kaarle Kustaan taipaleelle on osunut: ikilojaali, ahkera, temperamenttisen puolisonsa tulistumisia ja harkitsemattomuuksia tasoittava, viisas, kaunis ja humaani kuningatar, rakastava äiti ja isoäiti.

Vuoden 2010 jälkeen saattoi ihmetellä, että kuningas tuskin oli parasta, mitä Silvian kohdalle oli mahdollista osua. Silloin ilmestyi kohukirja Den motvillige monarken, Vastahakoinen monarkki. Siinä kerrottiin 1990-luvun puolivälissä tapahtuneista Kaarle Kustaan yhteyksistä Balkanin rikollisjärjestöihin, vierailuista Mille Markovicin pornoklubilla alastomien tyttöjen viihdytettävänä, syrjähypyistä ja kenties pidemmästäkin suhteesta Army of Lovers -yhtyeen laulusolistin Camilla Hennemarkin kanssa.

Silvia oli ilmeisesti ollut strippariluolan tapahtumista ja suhteesta tietoinen. Sietämättömäksi tilanne muuttui, kun asiasta tuli julkinen: kuningatarta nöyryytettiin julkisesti.

Sietämättömäksi tilanne muuttui, kun asiasta tuli julkinen: kuningatarta nöyryy­tettiin julkisesti.

Silviasta paistoi syvä pettymys, hän ei pitkään aikaan kulkenut miehensä rinnalla kuten ennen, vaan piti etäisyyttä, oli apea ja hymytön. Hän ei halunnut teeskennellä, että kaikki on ennallaan, vaan osoitti mieltään ja tiesi ettei avioero tule kysymykseenkään.

Kuningas hoiti julkisuuden ja median asiallisetkin kysymykset kerrassaan tökerösti. Lopulta hän antoi oudon julkilausuman: ”Olen puhunut perheeni ja kuningattaren kanssa. Me käännämme sivua ja jatkamme eteenpäin. Olen ymmärtänyt näiden asioiden tapahtuneen kauan sitten.”

Tuoreessa dokumenttiohjelmassa kuningas myönsi, että vuonna 2010 oli jonkin aikaa raskasta, mutta että hän ei todellakaan mene makailemaan psykologin sohvalle: johtaja ei voi näyttää heikkoutta, pitää seisoa pystypäin ja olla vahva.

Kuningashuoneesta Kaarle Kustaa puhuu aika lailla samaan tapaan kuin eurooppalaiset kollegansa. ”Tilanne on sama kuin maatilan tai perheyrityksen perijällä: yrittää hoitaa osuutensa, sen jakson, joka on omissa käsissä, ikään kuin lainassa, ja siirtää perinnön ainakin samassa kunnossa seuraavalle sukupolvelle. Me olemme osa ketjua kukin vuorollaan.”

Haastattelutilanteissa kuningas haluaa kunnioitusta asemalleen, Ruotsille ja itselleen. Jos hän kokee, ettei näitä kyseenalaisteta, hän on hauska ja leppoisa.

Tämä näkyi myös, kun kärkitrio kuningas, kuningatar ja kruununprinsessa Victoria olivat valtiovierailulla Suomessa 2009. Porvoossa väkeä oli kadut ja kujat tulvillaan, vastaanotto kuin poptähdillä: ihmiset kirkuivat, huusivat vieraiden nimiä ja vispasivat pikkuisia Ruotsin-lippuja. J. L. Runebergin patsaan kupeessa pidettiin lyhyt pressi­tilaisuus.

Kun kysyin kuninkaalta, miltä tuntuu tulla vastaanotetuksi kuin poptähti, hän hermostui: ”Kuninkaan työ on vakavaa ja merkittävää, ei mitään julkisuustähteyttä.”

Silvia vierellä sanoi sovittelevasti, että ehkä toimittaja tarkoittaa vastaanoton riemukasta hurmoksellisuutta. Kuningas tuhahteli että javisst, onhan se mukavaa jos ihmiset ovat kiinnostuneita ja innoissaan.

Suomeen Kaarle Kustaalla on erityissuhde, joka virisi jo Urho Kekkosen aikaan. UKK otti nuoren ja kömpelön kuninkaan suojiinsa, opasti ja auttoi. Kuninkaalle hän oli Onkel Kekki, hyvä neuvonantaja.

Suomessa hän vieraillut jo viiden presidentin aikaan, millä hän mieluusti leuhkii. Juhlapuheissa hän korostaa yhteistä, vuosisatojen mittaista historiaa, suomalaisten ahkerien maahanmuuttajien määrää ja merkitystä Ruotsissa ja yhteistä kieltä. Ja harmittelee, ettei ruotsilla enää pärjää Suomen maaseudulla, sen hän on ikäväkseen huomannut.

Siitä, miten usein kuningaspari on käynyt Suomessa, ei ole kuulemma pidetty lukua, monen monta kymmentä kertaa joka tapauksessa. Usein, mutta ei kylliksi, he sanovat.

Metsällä, kalassa, purjehtimassa, seminaareissa, juhlimassa tasavuosia täyttäviä kaupunkeja tai yhteisiä hankkeita. Aatos Erkon rapujuhlien vakiovieras kuningas oli lukuisia kertoja.

Kaarle Kustaan hallitsijakaudella ruotsalaisten käsitys siitä, että heidän elonsa on vakaata ja että pahat asiat eivät lintukotoa kosketa, on järkkynyt moneen kertaan.

Olof Palmen murhan tai Estonian onnettomuudessa kuolleiden satojen ruotsalaisten kohdalla kuningas oli vielä sanaton, mutta tsunamissa jouluna 2004 menehtyneistä 543 ruotsalaisesta puhuessaan kuningas löysi vihdoin oikeat sanat, oikeanlaisen henkilökohtaisuuden.

Hän puhui kansalle omasta isättömänä kasvamisestaan, aukosta joka ei täyty, vaikka hänellä asiat olivat tietenkin muuten hyvin:

”Uskaltakaamme näyttää heikkouttamme, lämpöä ja tunteita. Uskaltakaamme auttaa, uskaltakaamme laskea naamiot ja olla vain ihmisiä”, kuningas sanoi muistojumalanpalveluksessa.

Ruotsin kansallispäivä 6.6.2023 tarkoitti länsinaapurissa puolen vuosituhannen ylistystä, sillä Ruotsi oli tuolloin valtakuntana ollut virallisesti olemassa 500 vuotta. Kuningas ja kuningatar Silvia vetivät 12 tunnin siksakia pitkin valtakuntaa, sinikeltaiset liput hulmusivat ja kuningas piti kolme puhetta täynnä suurta ylpeyttä ja uhoa, tärkeimmän 8000 kuulijalle. Tähän tapaan:

”Tämä on suuri päivä: Ruotsi täyttää 500 vuotta itsenäisenä kansana. Ruotsin lippu edustaa kaikkea sitä, minkä olemme saavuttaneet ja minkä säilymisen puolesta taistelemme: demokratia ja oikeudenmukaisuus, sanan- ja julkaisunvapaus, rauha ja vapaus. Lippumme viestittää ennen kaikkea yhtenäisyyttä. Skool Ruotsille, kansallisvaltiomme perustajalle Gustav Eriksson Vaasalle, ja seuraaville viidelle- sadalle vapauden ja riippumattomuuden vuodelle!”

Juhlapuheet ovat tietenkin pöyhistelyä. Muistiko Kaarle Kustaa, että Ruotsi pyrkii parhaillaan vimmatusti irti sitoutumattomuudesta ja Naton jäseneksi, Ruotsin yhtenäisyyttä kyseenalaistavat jokapäiväiset jengisodat ja rikollisjärjestöjen valta, ja sananvapaudesta Koraanin polttamisineen maa maksaa kovaa hintaa? Ruotsin turvallisuustilanteen sanotaan hovijuhlien alla olevan heikoimmillaan sitten viime sotien.

Yhtä kaikki, juhlan aattona Ruotsi katsoo taas kuningastaan: Skool hänelle ja Ruotsille, pidetään sinikeltaista lippua korkealla! Suomessa moni yhtyy sanoihin viimeistään silloin, kun televisiossa näytetään, kuinka 50 vuotta sitten raikuliprinssistä kuninkaaksi muuttunut Kaarle Kustaa ottaa vastaan kansansa suosionosoituksia ja hurra-huutoja.