Kaarina Hazardin muistokirjoitus Stockmannille: Hei vaan täältä

Jumitin tähän sinun kierreportaittes juureen. Muut meni jo, monella autolla kohti kappelia, mutta minä en vaan jotenkin saanut kipaistuksi tuonne parkkipaikalle, että olisin ehtinyt kyytiin. Ei siellä kukaan huomaa, kun ei olla edes sukulaisia. Niillä riittää tohinaa toisissaan. Että miten nämä tilukset jaetaan, kuka saa minkäkin tontin ja paljonko tähän kaikkiaan mahtuu, kun oikein tiukkaan tungetaan. Tämä pannaan kaikki lihoiks. Koko päärakennuskin. Vaikka joku kyllä puhui, että tähän tulis Lindex ja se myis pelkkiä kuukautisalushousuja, mutta se on ehkä vaan huhu.

Tässä kierreportaiden juuressa on kyllä mukava. Huomaan, että minulle kasvaa vähän niin kuin hilkka päähän tässä istuessa. Ja suusta alkaa tulla tämmöistä paskamurretta. Varmaan se siitä johtuu, etten oikein tiedä että mitä minä täällä sinun maahanpanijaisissas teen.

Otin tuolta jätelavalta yhen albumin, kattelen sen kuvia, tuskin pahastut. Hauska tämä lyypekkiläinen myyjäreiska kyllä, tämä ihan ensimmäinen Stockmann. Alkujaan oli menossa Amerikkaan, mutta päätyikin sitten tänne. Ajatteli ehkä, että ei saatana, tämähän on ihan käymätöntä korpimaata koko niemi, ne ei ole kunnon kauppaa nähneetkään, näytetään niille semmoinen! Aikansa oli katellut sitä rouvasväen tuumintaa ja siitä tajusi, että naisethan ne asiat ostaa! Ja oikeessa oli. Ja ettei ihmiset osta vain sitä mitä ne tarttee, vaan ne ostaa mitä ne haluaa! Ja oikeessa oli siinäkin. Tämä olis pannut teidät nettiin jo ysärillä. Mutta eihän jälkipolvi ikinä oo semmonen kuin ne ensimmäiset. Jälkeläiset pyöriskelee edellisten kokoomissa pehmukkeissa ja ajattelee, että tämä on hyvä näin, ja siitä se sitten alamäki alkaa. Selavii, elämä kulkee eteenpäin, uudet tuulet, sanoisi lyypekinreiska ja olisi lähtenyt tekoälybisnekseen, kun Musk oli vielä vaipoissa. Mutta eihän niitä ensimmäisiä ole kuin ne ensimmäiset. Seuraavat sitten vaan ihmettelee, että mikä on kun sata vuotta vanhat ideat ei päde.

Ikinä en oo ollut täällä töissä, mutta en kyllä oikein asiakkaanakaan. Vaellellut olen, vähän semmoisessa välitilassa, jostakin tulossa ja jonnekin menossa, ja semmoisenahan tämä just oli parhaimmillaan. Oman hyvän mielen muistoksi osti aina jotakin, kun halusi kotiin viedä sen kivan mielen, joka tuli, kun ei ollut toimittanut mitään. Semmoistahan sitä jokainen elämäänsä tahtoisi. Epämääräistä vaeltelua sinne tänne, vailla suuntaa, tallustamista lämpimässä ja välillä kahvit. Ja sitähän täältä sai. Joutenolo on liian jyrkkä sana, ei se täällä käyminen mitään lomaa ollut. Sitä oli niin kuin toimittelemassa. Jos joku olisi ottanut hihasta kiinni, olisi hätäpäissään hyvin voinut vastata, että etsin laastareita. Vaikka oikeasti odotti vain seuraavaa kulmaa ja kääntymistä, että oho, tuolla tommoista. Nykyäänhän tämmöistä välitilaa myydään erikseen, suhinaäänipodcasteina ja meditaatiosoittolistoina, mutta täällä sinun luona sitä sai ihan noin vaan. Voiskohan tämän asian jotenkin liittää niihin menkkapöksylöihin? Minusta tuli nyt tässä sinun portaides juuressa tämmöinen paskamurteinen hilkkapäinen innovoija.

Parasta sinussa oli se, etten minä kiinnostanut sinua ollenkaan. Ettet sinä kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Joskus joku sinun palkollises kysäisi, että onko kaikki hyvin ja siihen voi aina sanoa, että etsin laastareita. Ihminen jätettiin rauhaan niin kuin se itse olis tiennyt miten se tahtoo elää, ei tarvinnut tunkea liian liki tai tyrkyttää. Jos kerran miljoonikko mumisee ittekseen sukkasillaan ja toisella on unohtunut papiljotti takaraivoon niin ei sitä vähäisemmän kansan itkettyneen naaman ja hapsutukan takia heti tartte Securitasia hälyttää. Se oli laadukasta. Siitä tuli semmoista julkisen piilopaikan tunnelmaa.

Monta kertaa kävin siellä sinun siskoskin luona Itäkeskuksessa. Sekin oli kyllä kiva. Arkisempi tietenkin ja rahvaanomaisempi, roisimpi suustaan, mutta yhtä henkevä kumminkin. Ja aina täynnä! Hikinen lapsi kainalossa sai jonottaa Kuoman kenkiä ja Reiman haalareita, jouluviikolla piti ottaa juomapullo taskuun ja jättää kintaat kotiin, ettei väestä höyryävä joululämpö nujertanut koko ruokaosaston kassajonoa.

Mutta sitten sinne tuli varmaan tämä sama veijari puhumaan sen sinun siskosikin pyörryksiin, tämä joka vei sinulta sen kirjapuolen. Nopsasti pantiin koko putiikki kiinni, vaikka oli aina täynnä, mutta varmaan väärät asiakkaat. Tilalle tehtiin kioski venäläisturisteille ja nehän on nyt loppu. Siellä on kioskissa nyt yläkerta Poweria ja alakerrassa oli herrasväen Prisma, mutta nyt senkin tilalle tulee etninen ruokakauppa ja se on kyllä hyvä. Vähän niin kuin alkuperäisen Stockmannin juurille mennään, eksoottista ainesta kauempaa. Siinä välissä keikkuu vielä sinun hajuvedet, ne ehkä aina myy. Mutta tämä sinun kartanos täällä keskustassa on niin valtava, että siinä ei kyllä pelkällä kempparilla mennä.

Voiskohan niiden kuukautispöksyjen oheen panna vaikka yökerhon? Vois kyllä olla väärä kombo. Kierreportaat tänne ei ainakaan jää. Ne on ihan liian vanhanaikaiset, vievät tilaa, jyrkkyys ei täytä standardeja, eikä esteettömyydestä voi puhuakaan, koska nämähän on rappuset. Tai ehkä ne alkaa myydä kierreporraskokemusta eksklusiivisena survival-elämyksenä. Menkkapöksyissä. Suhinaluurit päässä. Minä voisin jäädä tähän alas ja ojennella pääsylippuja.

No niin, ne alkavat palailla, parkkikselta kuuluu pörinää. Kato, jo noustessaan huitovat taas, että tästä poikki ja tuo lihoiksi. Varmaan tietävät jetsulleen mitä tekevät. Niin että minäkin varmaan nyt tästä sitten. Selitän noille, että vahingossa nukahdin. Mahtavatko panna sinut siihen sukuhautaan vai onkohan semmoinenkin jo ihan liian työläs pidettäväksi. Mietin vaan, että missä minä käyn sinua muistelemassa. Tai ehkä muisteleminenkin on jo mennyt muodista.

Jotakin tekisi kyllä mieli ottaa täältä mukaansa. Joku ihan pieni, jostakin koristeesta nupinpää tai karppialtaasta laatansirpale, vanhan putken kupariliitin tai käsinojasta irronnut mahonkinen puuruuvi, jota sitten vois taskussaan hypistellä. Mutta en minä. Antaa olla vaan. Että hei nyt sitten.