Image

Jyrki Lehtolan kesänovelli: Musta mies helvetissä



Jyrki Lehtolan kesänovelli: Musta mies helvetissä

Imagen kesänovellissa Harri Miettinen tarkkailee marjapensaasta Porin juhlakansaa, kissanpentu tukehtuu kirjailijan ihraan, Juhana Vartiainen sammuu Picnic-ruokansa alle ja päälle, eikä kukaan tiedä, miltä orvosta tuntuu juosta kiväärin tulta pakoon. 
Teksti Jyrki Lehtola
Kuvat Toni Halonen

Miettisen Harri seisoo yksin porilaisessa karviaismarjapensaassa. Ympärillä, viikoksi vuokratun porilaisomakotitalon pihalla, Suomen kesä on kauneimmillaan kuin runo, jota Samuli Edelmann ei ole vielä älynnyt levyttää. 

Aivan vierestä voisi kuulla puron solinan, ellei se hukkuisi päihtyneiden helsinkiläisten ääniin. Hiljaisuus herkistäisi, ellei espoolaisdemari täyttäisi sitä laulamalla Ismo Alankoa. Laulua säestää rytmikäs ähinä terassipöydän alta, jossa viestintäyrityksen johtaja yrittää jo toista iltaa harjoittaa itsensä kanssa fellaatiota, tällä kertaa te-avustajansa auttamana, niin monia syitä, miksi yritysten nda-sopimukset ovat muuttuneet yhä barokkisimmiksi.

Harri seisoo pensaassa ja kirjaa Lyriikka-aihiot 2017 d -vihkoonsa vihaisia muistiinpanoja näkemästään.

Viikon alussa järjestäjät olivat yrittäneet nostattaa kiinnostusta Suomi-Areenaa kohtaan asettelemalla Kirjurinluodon siltojen eteen rekkoja ja vihjailemalla terrori-iskun vaarasta. Ajatushautomon vuokraamassa omakotitalossa näyttää siltä kuin pommi olisi jo räjähtänyt ja jättänyt henkiin vain ne, jotka elossa ollessaan kykenevät tuhoamaan tehokkaimmin suomalaista yhteiskuntaa. Puska värisee, kun Miettisen Harri kirjoittaa ajatuksen muistiin vihkoonsa.

Entinen kokoomusministeri on laihtunut löydettyään kauan hukassa olleen libidonsa ja riisuutuu tanssiakseen pihalla flamencoa päänsä sisällä soivan musiikin tahtiin. Vuosia oli yhdessä odotettu rauhaisaa eläkeikää, lastenlapsia hoivaten ja matkustellen, ja siksi ministerin mies itkee parinkymmenen sentin syvyisessä purossa yritettyään ensin monta kertaa hukuttautua siihen.  

Mtv3:n toimittaja hajottaa lapiolla vuokratalon kukkaruukkuja ja siteeraa Voltairea ollakseen edes kaksitasoinen.

Kissa, pentu itse asiassa vielä, on uskaltautunut viereisestä talosta vakoilemaan naapuripihan outoja tapahtumia. Paidaton ja vaarallisen ylipainoinen kirjailija nappaa yllättävän ketterästi pennun pulleilla sormillaan syliinsä ja yrittää tunkea pentua vatsamakkaroidensa alle, ha ha ha katsokaa mua, kello kolme aamuyöstä ihraan tukehtuva kissanpentu naurattaa helsinkiläisiä.

Harri kirjoittaa vihkoonsa ”MIAUUU!” antaakseen kuolevalle kissanpennulle äänen.

Jos yöllä on pienikin mahdollisuus kyyneliin, ja yöllä aina on, Porissa se käytetään. Neljä ”yhteiskunnallisista asioista jo pienestä pitäen kiinnostunutta” toimittajaa on saartanut omakotitalon keinussa Paperi T:n, joka yrittää urheana hymyillä, kun toimittajat koskettelevat Paperi T:tä, itkevät sekä huutavat toistensa päälle, että oon ollut parisuhteessani kauan pelkkä kysymys vailla vastausta, mun piti just sanoa sama, niin munkin!

Kun maailma lyö, Miettisen Harri lyö takaisin ja riimittelee vihkoonsa vihan ja lihan, kiväärin ja inkiväärin, prostituutin ja suklaatuutin, Harrilla on kova nälkä ja omituisen väkivaltaisia eroottisia haluja, joiden kohteena ovat viime vuosina olleet vanhat, pettyneet ihmiset.

Noudattaen orjanarratiivien logiikkaa Harri pakenee karviaismarjapensaasta samanaikaisesti sekä itseensä että menneeseen.

Pitkän matkan Harri on saanut kulkea. Hämeenlinnan vaarallisista ghetoista, joissa moni tumma veli kuoli pehtoorin saappaan alle, Poriin, osaksi Suomi-Areenan valkoista eliittiä. Tänä vuonna Harria vihdoin pyydettiin puhumaan jokaiseen Porin seminaariin, mutta Harri valitsi keskusteluista vain viisi kiinnostavinta, koska halusi antaa äänen myös menehtyneille syyrialaisille.

Harri on puhunut maaseutukaupunkien terveydenhuollon tilasta (ei voi edes Harri sanoin kuvata), eläkeläisenä pärjäämisestä (ditto), pakolaisen äänen kuulumisesta Suomessa (kuuluu, juuri ja juuri, ja vain Harrin kautta), Suomen historian kipukohteista (historioitsijat väärässä) sekä nuorten oikeasta ruokavaliosta (monipuolisuus = kaiken a & o).

Viikonloppu Porissa oli alkanut hyvin. Kaksi reippaan oloista romania oli Harria vastassa rautatieasemalla kantaakseen hänet hotelliin. Hotellissa Harri vaihtoi Adidas-tossunsa verisimpiin ja hoki peililleen kymmenen kertaa ”Five percent nation! Five percent nation!” niin, että loppuvaiheessa tuota tyypillistä hämeenlinnalaismantraa v- ja f-kirjaimet sekoittuivat toisiinsa koomisuudella, jota Harrin oli vaikeaa tavoittaa päänsisäisessä maailmassaan, jossa Suomi taisteli uudessa sisällissodassa, eikä sodassa ole sopivaa nauraa niille, jotka ovat hotellissa hokemassa Manhattanilta varastettua hämeenlinnalaismantraa.

Hotellista Harri kannettiin ensimmäiseen keskusteluun Pakolaisen ääni suomalaisessa yhteiskunnassa – haloo kuuleeko kukaan? J, jossa Harri antoi pakolaisuudelle kasvot ja äänen kertomalla pitkiä tarinoita vaihto-oppilasvuodestaan USA:ssa. Harri joutui useaan otteeseen keskeyttämään sekä omat monologinsa että muut keskustelijat korostaakseen kuuluvansa niihin, joiden ei nyky-Suomessa anneta puhua, ja kun Harri oli kylliksi käyttänyt itsestään sanaparia ”ruskea tyttö”, vieressä istuva Koko Hubara, jolla myöskään ei ole suomalaisessa yhteiskunnassa ääntä, löi Harria nyrkillä kasvoihin.

Lyönti kannatti, koska Hubara oli saanut Koneen säätiöltä 53 000 euron avustuksen vihkoseen, jossa kuvaa nuolenpääkirjoituksella, miltä rodullistetusta tuntuu väkivalta. Harri puolestaan oli Hubaran kevyeen läppäisyyn tyytyväinen, koska hän saattoi taas kirjoittaa lisää riimejä katutaisteluista ja institutionaalisesta väkivallasta.

Keskustelun jälkeen Harri katseli vip-alueella häpykarvoja päähänsä liimaavaa Liberan toiminnanjohtajaa, rakkausvalmentajaa huutamassa lapselleen ja Paperi T:tä juoksemassa pakoon humalaisia meteorologeja. Oli tullut aika hakeutua yläluokan degeneraatiosta kansan pariin. Rohkeasti Harri käänsi kaulassaan roikkuvan laminoidun vip-passinsa väärinpäin ja lähti sissiksi naamioituneena kesä-Porin hengenvaarallisille kaduille.

Istuessaan kahvilan terassilla Porin kävelykadulla Harri katsoo kansaa ja herkistää itsensä sen matalille tunnoille. Jos Harri olisi joskus lukenut muutakin kuin rotuvihasta ja luokkataistelusta kertovia kirjoja, Harri olisi voinut samaistua vitsiin, jossa Henry James pomppii yläluokan puutarhakutsujen korkeiden pensasaitojen takana kuullakseen edes sieltä täältä sanan, jonka voisi myöhemmin muuttaa pitkästyttäväksi ajankuvaksi, mutta siihen Harrista ei ole.

Rikun ja Tunnan kanssa eksoottisten sotien uhrien silmiä papaijakastikkeessa mutustellut Harri katselee paheksuen, kun humalainen porilaismies horjuu ulos pizzeriasta, avaa nälkäisenä pizzalaatikon, kompastuu laatikkoa avatessaan katukiveykseen ja kaatuu naamalleen pizzaan (todennäköisesti keittokinkkua, ananasta ja aurajuustoa, se on ominaista huonosti koulutetuille, ajattelee Harri). Vieressä olevat nuoret nauravat. Ohikulkeva mummo yrittää auttaa pystyyn humalaista, joka vihaisena potkaisee mummoa niin, että mummo kaatuu humalaisen päälle. Nuoret makaavat jalkakäytävällä nauramassa. Kukaan ei puutu tilanteeseen paitsi Harri, joka kirjoittaa vihkoonsa riimin Sipilän hallituksesta.

Jossain kauempana järvi on vielä puhdas, rakastavaisten sormet tapailevat toisiaan, siili nostaa kuopasta toiveikkaan päänsä ja lapsi on innoissaan puhdasmielisen enon veistämästä kaarnaveneestä, mutta kaikki tuo on kaukana Porista, jossa maassa makaavasta miehestä alkaa pizzan läpi hiljalleen valua verivana alaspäin, jotta Harri voi verrata sitä vihkossaan sekä punaiseen viivaan että mereen. 

Porilaisten rupisuus elähdyttää Harria. Karl Marx oli tässäkin oikeassa: proletariaatti koostuu normaalia tyhmemmistä ihmisistä, ja työläisten ainoa elinmahdollisuus on saada heidät tuntemaan taiteen avulla itsensä oikealla tavalla pieniksi ja yhdentekeviksi.

Ei todellakaan ensimmäistä kertaa Harri tunne itseään rasvaisiin haalareihin pukeutuneeksi, öljyt juuri ilmaiseksi (hyvää hyvyyttään) paskaan Skodaan vaihtaneeksi katujen mustaksi Marcel Proustiksi.

Harria huolestuttaa yliopisto-opetuksen taso nyky-Suomessa.

Satavuotiaan Suomen haasteet satavuotiaassa Suomessa satavuotiaan Suomen satavuotisjuhlien kynnyksellä (Suomi 100) -keskustelussa Harri joutuu toistuvasti oikomaan kolmen Suomen historian professorin tietoja.

Ei, Mannerheim oli raukka neuvostoliittolainen natsipelkurikoulukiusaaja, joka lopulta häpesi viiksiäänkin. Talvisodan torjuntavoitot olivat Hollywood-studiolla kuvattuja petoksia. Kansalaissota ei koskaan päättynyt, koska se on vasta alkamassa. Suomessa valtaa pitävät edelleen hallussaan ”usa:n tirehtöörit”.

Professorit yrittävät väittää Harrille vastaan, mutta Hämeenlinnan ghetoissa pettuleivän alla yönsä viettäneen ääntä ei niin vain hiljennetä. Ja mitä muuta historia on kuin valhe, Harri tivaa. Ennen kuin kukaan historioitsijoista ehtii vastata kysymykseen, Harri lukee muistiinpanoistaan: ”Historioitsijat tarkentavat taskulampuillaan katulamppuun näkemättä sen ympärillä olevaa pimeyttä.”

Historioitsijat katselevat vaivaantuneina puiden oksia, ruohoa, taivasta, hiekkaisia kenkiään, ja eräs professoreista huomaa ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen miettivänsä, mistä saisi pilveä. Harrilta saisi, hän on polttanut sitä inhimillisesti katsottuna liikaa vuosien varrella.

Niin on polttanut moni muukin. Viikon ajan Porin Suomi-Areena on Suomessa tapahtuva kokeilu alueesta, jossa huumeet on laillistettu, ja kun kokeen tuloksia tarkastelee, argumentit laillistamisen puolesta eivät vakuuta.

Porissa vuosittainen ongelma on ollut pitkään se, että käteinen loppuu pankkiautomaateista jo Suomi-Areenan alkupäivinä, eivätkä huumeet Suomessa vielä liiku ilman käteistä rahaa. Moni porilainen pankkivirkailija onkin tarkoituksella ajoittanut kesälomansa Suomi-Areenan ajaksi, koska ei halua enää toista kertaa kohdata univajeista, huutavaa radiotoimittajaa, joka yrittää todistaa henkilöllisyytensä laminoidulla Pori-passilla, johon on yön aikana kirjoitettu porilaisen pankkivirkailijan 14-vuotiaan tyttären kännykkänumero.

Näistä porilaisten tuntemuksista Harri ei tiedä mitään kääriessään samaan aikaan sekä salaa että mahdollisimman näkyvästi itselleen sorrettujen ainoaa nautintoa, aitoa huumetupakkaa.

Satavuotias Suomi juhlii pitkin vip-aluetta.

Juhana Vartiainen on sammunut sekä picnic-ruokansa alle että päälle. Helsinkiläispappi yrittää rakastella linnunpöntön kanssa, koska luulee sitä torilta ostamakseen puuleluksi. Ylegate-kirjan kirjoittaja kuiskii pää mutakuopassa puhelimeensa siitä, että hänet on taas myrkytetty kuoliaaksi, espoolaisdemari rakastuu Koffin hevoseen, yksin ruma tyttö tanssii, vihreiden puheenjohtaja juoksee pakoon sisiliskoa, ja Harri lisää Wikipedia-artikkeliinsa maininnan siitä, että on Ranskan tunnetuimpia rap-artisteja, minkä jälkeen hän lisää saman tiedon Ranskasta kertovaan Wikipedia-artikkeliin, kukaan ei tiedä, miltä orvosta tuntuu, kun se juoksee kiväärin tulta pakoon.

Jatkot porilaisessa omakotitalossa eivät lopu koskaan.

Harri on tullut puskasta esiin ja yrittää opettaa huorahtavalle mediajohtajalle usa:n kansalaisliikkeen historiaa, jos pääsisi vaikka television asiantuntijahaastateltavaksi aina, kun Afrikassa kuolee kylliksi ihmisiä. Varmuuden vuoksi Harri puhuu myös maitotuotteista ja gluteenista.

Mediajohtaja kuuntelee poissaolevan näköisenä ja siirtyy liioittelemaan tutun taskuliinan kanssa sitä, kummalla on koskettavampia kertomuksia edesmenneestä presidentistä Mauno Koivistosta.

Ollaan yhdessä, tutustutaan uusiin ihmisiin, itketään, lauletaan, rakastutaan, kaadutaan, nauretaan, kesääääääää! 

Kaksi naista ja yksi mies kampaa vaginoillaan kilpaa Paperi T:n hiuksia. Harrilla alkaa mitta täyttyä. Hän tuhahtaa äänekkäästi sisäänpäin! Jos Harrilla olisi vagina, hän ei hieroisi sillä Paperi T:tä, vaan salakuljettaisi sen sisällä sorretuille omia levyjään.

”Minut Mauno opetti uimaan!”

”Minut kävelemään!”

Pirkko Saisio katselee ympärilleen happamana niin kuin etsisi varasta, joka vei häneltä käsikirjoituksen siihen näytelmään, jonka joku vielä haluaisi nähdä.

Kaksi lesboa juttelee asiallisissa, beigeissä kesävaatteissaan. Harri tuhahtaa uudestaan sisäänpäin! Homot ovat pilanneet homouden. Heillä piti olla hallussaan se rakkaus, josta ei uskallettu puhua, jotain rajat ylittävää, yhteiskuntarauhaa uhkaavaa, mutta homoista tulikin kokoelma hammashoitajia ja erityisopettajia pitelemässä toisiaan kädestä Ikeasta ostetun mietelausetaulun alla.

Harri tuntee itsensä oikealla tavalla ulkopuoliseksi. Hän on kuin Rosa Parks bussissa Myllypuroon, vaikka Lauttasaareen piti matkata, Nelson Mandela vaatimassa parempaa kappaletta itsestään, Selma Alabamassa, Thurgood Marshall turkulaisessa yleisessä saunassa, Malcolm X, Martin Luther King, Tupac Shakur, Soulja Slim, Killa Keise, Notorious Big, Half A Mil, Soulja Slim, Yaki Kadafi, Bankroll Fresh, Wikipedia on hyvää seuraa, kun on yksin.

Näin ei voi jatkua. Harrin veli James Baldwin sanoi Harrille kerran: ”Valkoisia ei voi pitää mallina sille, miten elää.” Jamesin (Jim) sanat palaavat Harrin mieleen, kun hän katselee ympärillään suomalaisen yhteiskunnan eliittiä: niitä, jotka yhteiskunnallisten ongelmien varjolla tulivat Poriin päästäkseen edes hetkeksi eroon henkilökohtaisista ongelmistaan.

Ei voi kuin tuhahtaa! Ei voi! Harri palaa takaisin karviaismarjapensaaseensa, sytyttää aidon huumetupakan, Suomen kesä on ollut kuiva, muutama lehti kärähtää maassa, Harri pelästyy, nytkö hänet vaiennetaan polttamalla, nytkö vainot taas alkavat, ja kirjoittaa riimin, jossa kertoo, miltä ruumiista tuntuu, kun se juoksee tulessa pitkin Poria. ■

Julkaistu: 6.7.2017