Image

Jyrki Lehtolan essee: Parhaat sotakirjat ovat usein satiireja kaikesta mahdollisesta, mutta nykyään taide on vain geneeristä paheksuntaa

Jyrki Lehtolan essee: Parhaat sotakirjat ovat usein satiireja kaikesta mahdollisesta, mutta nykyään taide on vain geneeristä paheksuntaa
Taiteen järki on sen järjettömyydessä ja lähtökohtaisessa hyödyttömyydessä. Siksi yritykset liittää taiteeseen sen ulkopuolisia voimia ja kantaaottavuutta tekevät siitä entistäkin epärelevantimpaa, kirjoittaa Jyrki Lehtola esseessään.
Julkaistu: 17.6.2022

Kun lentokoneet syöksyivät New Yorkin WTC-torneihin, oli vakavoiduttava. Nyt ei naureskella, vaihdeta puheenaihetta, olla kevytmielisiä. Tv-kanavat siirsivät komediasarjoja, talk show’t jäivät tauolle, stand up -koomikot eivät astuneet lavoille.

Ennen terrori-iskuja oli New Yorkiin jo sovittu Comedy Centralin perinteinen roast, johon pilkan kohteeksi oli lupautunut Playboy-kustantaja Hugh Hefner. Mutta onko sopivaa nauraa ja naurattaa, kun 3 000 ihmisen kuolemasta on kulunut vasta parisen viikkoa?

Toisaalta on otettava huomioon omakin kärsimys: naurattajanarsistille viikko hiljaisuutta on Anne Frankin päiväkirja, kaksi viikkoa Solženitsynin vankileiri.

Roast järjestettiin, kun päätettiin vedota naurun parantavaan voimaan ja siihen, että roastin tulot menisivät WTC-uhrien omaisille.

Hefner-illan tunnelma oli jäykkä ja varovainen, mistä nyt saa vitsailla, ei Kaksoistorneista ainakaan, ja moni koomikko epäonnistui. Viimeinen roastaaja oli tämän vuoden huhtikuussa edesmennyt Gilbert Gottfried. Riipivä-ääninen Gottfried aloitti osuutensa kertomalla, kuinka ei saanut suoraa paluulentoa New Yorkista Los Angelesiin, koska kaikki lennot olisivat tehneet välilaskun Empire State Buildingiin. Yleisö hiljeni kauhusta, joku huusi: ”Too soon, too soon!”

Gottfried kokosi itseään parin sekunnin ajan ja aloitti sitten oman versionsa koomikoiden sisäisestä Aristokraatit-vitsistä, jossa nelihenkinen perhe ja koira esittelevät kykyjenetsijälle taitojaan. Vitsin avulla koomikot ovat yli sadan vuoden ajan kilpailleet toistensa kanssa, kuka pääsee syvimmälle skatologian, insestin ja zoofilian syövereihin.

Gottfriedin versiossa poika tunkeutuu äitiin, tytär työntää sormeaan isän peräaukkoon, isä ottaa koiralta suihin, ja muut mahdolliset variaatiot käydään huolella läpi. Esitys oli Aristokraatit vietynä äärimmilleen, ja naurava yleisö tipahteli tuoleiltaan. Gottfried oli saanut yleisön ajatukset hetkeksi muualle esittämällä suurelle yleisölle mahdollisimman törkeän muunnelman sisäpiirivitsistä.

Slavoj Žižekin mukaan parhaat keskitysleirielokuvat ovat komedioita. Todellisen katastrofin edessä olemme tragedian tuolla puolen, ja vain komedia voi toimia, koska se ei sovi tilanteeseen.

"Etsikää meille lisää kärsineitä!”

Huuto kaikui pitkin Venetsian biennaalin sisäpiirejä helmikuun lopulla.

Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan taiteen relevanssin kannalta varsin huonolla hetkellä. Vuoden 2022 biennaalin teemat, taiteilijat ja paviljongit oli ajat sitten lukittu.

Kulttuurisotien tuottaman vaikutusvaltaharhan seurauksena taiteessa elettiin taas yhteiskunnallisen kantaaottavuuden vaihetta. Saamelaisiin ja monenvärisiin naisiin oli panostettu, mutta Venäjän toiminta pakotti biennaalin nopeisiin reaktioihin sodan lopettamiseksi globaalin taide-eliitin paheksunnalla.

Venäjän paviljonkia ei avattaisi, Ukrainalla oli onneksi jo oma paviljonki. Mutta korostettiinko ukrainalaislapsen hätää tarpeeksi, elikö taide kylliksi hetkessä? Jotain oli vielä tehtävä biennaalin ja Ukrainan eteen.

Marimekonkin plagioiman maailmankuulun ukrainalaistaiteilijan Maria Primatšenkon Variksenpelätin-maalaus sijoitettiin paikkaan, jossa biennaalin vieraan oli mahdotonta välttyä ajatukselta ”Ukraina”. Lesia Khomenko oli aiemmin maalannut kumaraisia ja oudosti seisoskelevia tyyppejä vailla selkeää sanomaa, mutta biennaaliin saatiin sopivan kokoisia eli liian suuria maalauksia miehistä lähtemässä sotimaan.

Ukrainan hädälle asetteli kruunun Ison-Britannian rikkain taiteilija Damien Hirst. Ukraina oli paitsi geopoliittinen haaste, myös henkilökohtainen mahdollisuus Hirstille muokata ajanmukaisemmaksi hedonistiseksi jämähtänyttä omakuvaansa. Hirstin biennaaliteos oli Ukrainan lippu. Lipussa oli Hirstin jo 1980-luvulla hyötykäyttämiä perhosia, joiden symboliarvoa ei voi kylliksi alleviivata, vaikka Hirst toki yrittää.

Suomessa Ukrainan avulla itseään on tarmokkaimmin auttanut Kaj Stenvall, joka on siirtynyt surumielisistä Aku Ankoista surumielistä Vladimir Putinia esittävään julistetaiteeseen, jossa piinaavalla tavalla tuodaan esille taiteilijan kyky seurata tv-uutisia.

Vihollisen edessä osoitettu rohkeus on sankarillista, tragediaan osallistuminen ateljeesta käsin voi näyttää hyväksikäytöltä. Onneksi turkulaistaiteilija hallitsee ammattinsa ja asettautuu ryhmäkuvaan venäläisten toisinajattelijoiden eteen: ”Tämä on vaarallista hommaa. Jokainen tietää, mitä Putinin vastustajille voi käydä.”

Eräs kuuluisimpia sodanvastaisia taideteoksia on John Lennonin köyhille naureskelevan Imagine-rallin ohella Pablo Picasson Guernica. Yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan Guernica kuvaa natsi-Saksan keväällä 1937 tuhoaman Guernican kaupungin kaaosta ja kärsimystä.

Toisen näkemyksen mukaan Picasso oli tuttuun taiteilijamiestapaan taas vähän piehtaroinut oman sisäisen kaaoksen ja ahdistuksen teemoissa. Picasso maalasi Guernicassa itseään, eikä maalauksen Minotaurus edusta natseja vaan Picassoa niin kuin aiemminkin. Antamalla osittaiselle omakuvalleen tuhotun kaupungin nimen Picasso mahdollisti, että maalaus sai jalompia ulottuvuuksia kuin ”kas, Picassolla taas paha mieli”.

”Picasso ei taida pitää natseista” -tulkinta teki Guernicasta merkittävän taideteoksen. Siitä tuli nopeasti rauhan symboli ja taiteen voimasta todistava muistutus (”sota, paha”) niille, jotka ennen Guernicaa olivat mieltäneet sodan uhrien ottamana rohkeana askeleena arjen ulkopuolelle.

Kantaaottavaksi tulkitun teoksen vaikutuksesta yksinkertaisiin sieluihin kertoo maailmanlaajuisen tunnettuuden lisäksi se, kuinka moni haluaa peijaisiin mukaan. Muun muassa Stone Roses, Brand New, Manic Street Preachers ja Joan Baez ovat nimenneet Guernican mukaan popkappaleitaan, joissa Guernica edustaa joko sodan kaaosta tai aihepulaa. Taide on vapaudessaan rajatonta, ja siinä voi Katie Meluan tavoin asetella itsensä lapseksi, jonka isä kuolee pommituksissa, ikävää, koska Now there’s no way to let him know/ How much I loved and miss him so/ I watched as he was blown away/ In Guernica on market day/ Away/Away/All blown away.

Itsesäälisen pop-kappaleen sanoitukseen ei voi inhimillisesti ajateltuna montaa tuntia kulua. Kaj Stenvall on kertonut maalaavansa päivässä Putinin. Guernica valmistui kolmessa viikossa.

Klassisessa eli taidemusiikissa ja kirjallisuudessa on yhteiskunnallisen kantaaottavuuden kannalta harmillista se, että moniosaisen teoksen säveltäminen tai kirjoittaminen vie aikaa. Sen seurauksena taiteilijan tuohtunut reaktio maailman pahuuteen ei pysty ylläpitämään kiinnostavuuttaan edes taiteilijalle itselleen, jolloin teokseen pääsee livahtamaan muutakin kuin ilmoitus rakastumisesta omaan selkärankaisuuteen.

Taidemusiikissa kantaaottavuuteen sisäänrakennettu yksinkertaisuus hämärtyy orkestraatiolla, moniäänisyydellä ja -rytmisyydellä, ja usein tuloksena on kokonaisuus, jonka kokeminen ei vaadi tietoa vuoden 1941 Leningradin tapahtumista, kun kuuntelijan elämässäkin on ollut kaikenlaista. Musiikki ei aja huomiota yhteen suuntaan vaan kaikkialle, sinne tänne, ja sen sijaan, että vastaanottaja jumittuisi pohtimaan itseään pohtimassa sotaa, musiikki tarjoaa mahdollisuuden Schopenhauerin sanoin ”irtautua ihmisyyttä piinaavien halujen ja kärsimyksen vääjäämättömyyden kehikosta”.

Kirjailijoiden ensimmäisistä geopoliittisista ajatuksista kertovat kiitettävän ekonomisesti kirjailijoiden Ukraina-kolumnit.

Ylen kolumnissa kirjailija totesi, että ”tarvitsemme nyt lempeyttä, enemmän kuin koskaan”, ja harvoin on nähty noin ahdistuneeseen tilaan ajettua pilkkua. Suomen Kuvalehdessä kirjailija kehotti pitämään kiinni empatiasta, koska empatia on empatiaa. Hesarissa kirjailija oli vihainen, ettei Saksa ollut vielä sulkenut kaasuhanoja, vaikka suomalaiskirjailija oli sitä vaatinut.

Jos tuollaiset ajatukset olisivat kaunokirjallisuutta, se olisi amerikkalaisnäyttelijä Anna Lynne McCordin runo, jossa McCord pahoittelee, ettei ole Putinin äiti, sillä äitinä McCord olisi halannut enemmän poikaansa, ja Venäjän hyökkäykseltä olisi vältytty.

Onneksi kolumnia vaativampaan kirjoittamiseen kuluu aikaa niin, että oma­hyväisinkin kirjailija ehtii häivyttää ihastumisensa siihen, että ajatteli tovin muitakin kuin itseään. Vaikka yhteiskunnallinen, kantaaottava romaani alkaa usein vihasta, pitkä kirjoitusprosessi antaa mahdollisuuden etäännyttämiselle muun muassa naurun avulla niin, että parhaat sotakirjat ovat usein satiireja kaikesta mahdollisesta.

Primo Levi onnistui häivyttämään Auschwitz-muistelmissaan itsensä tyynellä, täsmällisellä kielellä ja pikimustalla komedialla, mutta nauruun ei enää ole autofiktioksi ja minä-esseistiikaksi muuttuneessa kirjallisuudessakaan aikaa saati kompetenssia, kun on kiire muokata omasta elämästä Auschwitz-selfie.

Mikä on ikääntymisen tila vuonna 2060? Sitä pohti eduskunnan tulevaisuusvaliokunta huhtikuussa. Miten ikä­rakenne muuttuu, miten syntyvyys, maasta- ja maahanmuutto?

Pohdinta alkoi vuonna 2019, minkä jälkeen asiantuntijat antoivat lausuntoja. Lopuksi Taiken asiantuntija, läänintaiteilija Aura Seikkula tilasi eri taiteilijoilta teoksia kommentoimaan asiantuntijalausuntoja.

Taiteilija Artor Jesus Inkerön teos oli kymmenminuuttinen performanssi, jossa Inkerön Jesus tunki suuhunsa lateksihanskoja. Inkerön mukaan teoksessa pohdittiin, mitä ikääntyminen merkitsee asiantuntijalausunnoissa vaietuille queer-ihmisille (ne vanhenevat?).

Vaikka taiteilija oli juuri tunkenut hanskoja kurkkuunsa queer-vanhuksia koskevana asiantuntijalausuntona, uhkaili Aura Seikkula Helsingin Sanomissa: ”Haluamme asettaa taiteilijan asiantuntevampaan rooliin. Eli että pystyisimme näkemään, että taiteilijan näkemys on asiantuntijuutta ja että sillä on laajempaa merkitystä myös taiteen ulkopuolella.”

Inkerön Jesuksen hanska kuuluu maatuneeseen traditioon taiteesta onnittelemassa itseään ahdasmielisen porvarin hämmentämisestä. Tradition alussa teoksilla oli taiteellisiakin arvoja, kun yläluokan moralismilla, hyvällä maulla sekä muodoilla ja rakenteilla leikiteltiin. Viimeistään 70-luvulla arvoista katosi viimeisinkin, eikä television ansiosta porvarikaan jaksanut saada kohtauksia taiteesta.

Koska maailma muuttui joskus taiteenkin sysäisemänä, jäi taiteeseen paitsi väärinkäsitys yhteiskunnallisesta sanomasta (”sota ei hyvä, sota paha”) taiteellisena saavutuksena, myös haave taideteoksesta typistettynä mielipiteeksi, jolla Seikkulan sanoin on ”laajempaa merkitystä myös taiteen ulkopuolella”.

Viime vuosina taideinstituutiot ovat korostaneet yhä enemmän taiteen yhteiskunnallista potentiaalia, kaikkien alojen asiantuntevuutta, sekä taiteen että oman tarpeellisuutensa oikeutuksena.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan tuli instituutioille ja monelle taiteilijalle pelastuksena. Ne taiteilijat, jotka olivat jo hyväksyneet epärelevanttiutensa nykyisessä taidemaailmassa, jatkoivat kuten ennenkin, epärelevantteina. Ne, joille yhteiskunnallisuus oli jotain, jonka taakse piilottaa taiteellisen kompetenssin taso, saivat syyn tunkea lisää hanskoja suuhunsa.

Oli oikeaa sotaa odotettukin, kun kulttuurisodissa yhä useamman ulkopuolisuuden tunne vain kasvoi.

Taide oli muuttunut teoslähtöisestä tekijälähtöiseksi, kun pelokkaissa instituutioissa oli päätetty, että taiteeksi riittää tekijän vähemmistöidentiteetti sekä siitä kumpuava, historian oikeuttama marttyyriys. Vaikea siihen oli valkoisen heteromiehen tunkeutua, yrittää aikaa lipoen olla kiinnostunut siitä, mistä ei ole, minkä Jari Tervo osoitti taitavasti kurditytöstä kertovalla Oleanna-romaanillaan.

Olisi maailmasta löytynyt muutakin kuin identiteettisidonnaista sortoa, ja ennen Ukrainaakin kuoltiin sodissa, mutta kun kukaan muukaan ei niistä välittänyt, miksi taiteilijan pitäisi uhrautua?

Ilmastokatastrofiakin pukkasi, mutta Kimmo Kaivanto piirsi ne vitun lumpeet jo 50 vuotta sitten. Niin läpikalutusta aiheesta ei saisi revittyä taiteellisia arvoja. Vähän draamaa tarvittaisiin, äänen nopeudella sulavia jäätiköitä, 10 miljoonaa intialaista syttyneinä tuleen, pensseli ja tekstinkäsittelyohjelma ovat valmiina.

Korona hiukan helpotti. Rajoitusten aikana taide oppi korostamaan omaa merkityksellisyyttään nostamalla itsensä turhuudesta välttämättömyydeksi hapen ja puhtaan veden väliin.

Liikaa oli taidemaailmassa hiljaisia, joiden ansaintalogiikan korona hajotti, mutta paljon oli myös kovaäänisiä, joiden tuloihin korona ei vaikuttanut. Yhteiskunta kuitenkin lopulta kuunteli huutavaa taiteilijaa ja tuli siihen tulokseen, että ole vittu hetki hiljaa. Sen seuraksena Taiteen edistämiskeskuksen korona-apurahoja saivat lopulta nekin, jotka liittyivät taiteeseen korkeintaan sen satunnaisina vastaanottajina ja apurahahakijoina.

Mutta sota! Suomi ja maailma uhattuina! Eihän tappaminen ole inhimillistä, vaan…venaa… epäinhimillistä! Onneksi taiteilijoilla on välineet ja paskat metaforat, joilla kertoa, että näin todellakin on!

Kun kaikki makaavat maassa, kukaan ei näe niitä, jotka lentävät. Kun henkilökohtainen on poliittista, joka on taidetta, joka on poliittista, mitään niistä ei erota toisistaan tai parodioistaan, ja taidetta on enää vain hanska suussa esitetty asiantuntijalausunto tai yritysten arvopohjailmoituksia matkiva tyhjien sanojen luettelo.

Kun Ukrainan sotaa oli kulunut kuukausi, Suomen kansallis­ooppera ja -baletti, Music Finland ja Huoltovarmuuskeskus järjestivät paneelikeskustelun kulttuurin roolista Suomen huoltovarmuudessa.

Keskustelussa todettiin yksimielisesti, että kansallinen kulttuuri on voimavara kriiseistä selviytymiseen ja kulttuurinen pääoma on ”osa kriittistä infrastruktuuria”.

Taiteen historiassa taide on saanut välillä sekoilla vapaana, etsiä, kokeilla, leikkiä ja kehittyä, kunnes on taas tullut aika esittää sisällön avulla aikuista niin kuin laiska lukiolainen tekeytyneenä hikariksi isän silmälasien avulla.

Suomessa järjestöt ja sidosryhmät ovat levittäneet sanaa taiteen elinkelpoisuudelle välttämättömästä tarpeesta sukeltaa syvemmälle banaalin potentiaaliin. Taide ei voi olla kasa autonomisia kokeiluja, itsekäs, sääntövapaa leikki, vaan jotain, joka on laastarin lailla kiinni kansan hyvinvoinnissa. (Ja koska ”taiteella” on elitistinen kaiku, siitä käytetään sanaa ”kulttuuri”, jolla vielä on kyky saada aikaan pari huonoa kansalaisomatuntoa.)

Tuore kulttuuriministeri, jonka nimeä ei kannata opetella, on ilmoittanut, että Suomessa on ”henkistä korjausvelkaa”, johon kulttuuri on ratkaisu.

Suomen kirjailijaliitot esittivät sodan syttymisen jälkeen vetoomuksen, jonka otsikko oli ”Lukeminen vaatii rauhaa”, sinänsä hauska sattuma, koska se on myös amputoidun lapsen ensimmäinen ajatus heräämisen jälkeen.

Taiteen kattojärjestö Kulta ry:n puheenjohtaja Rosa Meriläinen on korostanut kulttuurin merkitystä muun muassa yksinäisyyden ehkäisijänä ja empatiakyvyn kehittäjänä asemoiden taiteen paikan jonnekin internetistä tilattavan varamummon ja idealistisen, vääjäämättömästi alkoholisoituvan vankilapsykiatrin väliin.

Taiteen järki on sen järjettömyydessä, sen lähtökohtaisessa hyödyttömyydessä, ja siksi yritykset sisällyttää taiteeseen sille ulkopuolisia merkityksiä ja voimia tekevät siitä entistäkin epärelevantimman. Jos estetismin profeetaksi kutsutun Walter Paterin mukaan kaiken taiteen päämäärä oli kohottautua musiikin tasolle, uusi päämäärä on laskeutua ranskalaiseksi viivaksi Maaret Kallion muistiinpanoihin.

Näytelmäkirjailija-ohjaaja David Mamet on kuvannut yhteiskunnallisuutensa perässä juoksevaa taiteilijaa: ”Hän on siitä ryhmästä ja palkittu siitä, että on siitä ryhmästä, jossa tiedetään, että orjien omistaminen on väärin. Mutta kaikki tietävät, että orjien omistaminen on väärin. Sekä orjien omistajat että orjat tiesivät sen. Asian toistamisessa ei ole mitään laajempaa hyötyä tai ansiota, toistaminen on hyödyllistä vain tunnistautumisen merkkinä, joka antaa lausujalleen pääsyn niiden luo, joiden ajatteluprosessit ovat samalla tasolla rajoittuneita.”

Viime vuodet taide on ollut yhä enemmän rajoittuneiden tunnistautumista ajatteluprosessiensa avulla. Vahvana tunnistautujana on jo vuodesta 2012 toiminut #StopHatredNow. Kyseessä on ”interkulttuurinen ja antirasistinen tapahtuma-alusta, joka luo uutta diskurssia moninaisuudesta. Usean taide- ja kulttuuriorganisaation yhteistyönä toteuttama tapahtuma rakentaa positiivisessa hengessä keskustelua diversiteetistä, inklusiivisuudesta, valtarakenteista, toiseudesta, sekä intersektionaalisista feministisistä strategioista”.

Kun kaikki makaavat maassa, kukaan ei näe niitä, jotka lentävät. Kun henkilökohtainen on poliittista, joka on taidetta, joka on poliittista, mitään niistä ei erota toisistaan tai parodioistaan, ja taidetta on enää vain hanska suussa esitetty asiantuntijalausunto tai yritysten arvopohjailmoituksia matkiva tyhjien sanojen luettelo.

Venäjän hyökkäyksen alkupäivinä uhmakas ukrainalaismummo lahjoitti venäläis­sotilaalle auringonkukan siemeniä, jotta tämä laittaisi ne taskuunsa niin, että siellä, minne sotilas ammutaan, kasvaisi joskus auringonkukkia.

Koska parhaimmillaan toisten joukkomurha on oman tuotannon pièce de résistance, tuli mummouutiseen törmänneelle taiteilijalle kiire. Jani Leinonen, ”eräs maailman halutuimmista taiteilijoista”, alkoi ukrainalaismummon esimerkin innoittamana rakennuttaa nopeasti 12 000–40 000 (juksaustensa perässä ei aina pysy lapsi itsekään) kukasta koostuvaa jättiläiskokoista Fabergé-pääsiäismunaa. Munassa lukisi Leinosen ystävän Jeesuksen innoittamana Forgive kukkasin kirjoitettuna.

#Slavaukraini ja maukasta pääsiäistä! Jotta ukrainalaisten ahdinko helpottuisi, Leinosen pääsiäismuna asetettiin näkyvälle paikalle viiden tähden zürichiläishotelli Dolder Grandiin, jonne ukrainalaisetkin ovat tervetulleita, jos heiltä liikenee 1 000–14 000 euroa vuorokaudessa huoneeseen (näköala on todellakin hintansa arvoinen!).

Leinonen on uuttera pitkän linjan kapitalismikriitikko, joka on teoksissaan kritisoinut McDonald’sia siitä, että se tarjoaa köyhille epäeettisesti tuotettua ruokaa. Eettisyys on kuitenkin kuin kauneus, katsojan silmissä, maksajan lompakossa, missä lie. Dolder Grandin Michelin-ravintola tarjoaa muun muassa Wagyu-härkää, jonka pehmeän mehuisuuden aikaansaamiseksi härät joutuvat elämään liikkumatta pienissä karsinoissa, jotta rasva kerääntyisi mahdollisimman ihanasti härän lihasten sisään makua mehustamaan.

Kun ”Too soon!” -huuto oli muuttunut automaattireaktioksi, kahdeksi tavuksi, joilla julistaa moralisminsa valppautta, Gilbert Gottfried ylpeili, kuinka huuto kuultiin ensimmäisen kerran hänen esiintyessään.

Aika hiljaista on nyt. Taiteilijat riensivät ratsastamaan kuolleilla, joukkoraiskatuilla, typistivät taiteen sähkösanomaksi, tunkivat itsensä teoksen eteen, piilottivat moralisointiin moraalittomuutensa, identiteettiin osaamattomuutensa ja palauttivat taiteen geneeriseksi paheksunnaksi, jossa mikä milloinkin on melkein yhtä väärin kuin köyhien epäterve ruokavalio.

Eikä kukaan huuda: ”Too soon, too stupid!” Dolder Grandin nettisivuilla Leinonen halaa tekemäänsä munaa, Kaj Stenvall kokee olevansa sissi, Arturo Jesus Inkerön ikääntymisen asiantuntijan, ensimmäinen autofiktiivinen sotaromaani ilmestyy syksyllä, ja hiljaista on.

Ehkä taiteesta ei enää välitetä. Ehkä se ei nykyisessä inkarnaatiossaan herätä edes kiusaantumista, vain resignaation, ”soitelkaa, kun olette keksineet taas jotain kiinnostavampaa kuin itsenne”.

Kirjailija McCarthy kiteytti 72-vuotiaana yhteiskunnallisen taiteen merkityksen sekä taiteellisen asenteen näin:

”Ihmisenä ja kirjailijana minulla näyttää olevan hyvin vähän mahdollisuuksia vaikuttaa maailmaan, johon olen syntynyt. Miksi välittäisin, että olen elänyt ihmisenä ja kirjoittajana turhaan? Me kaikki elämme enemmän tai vähemmän turhaan. Se on normaali kohtalo, ja se, että olemme saaneet vähän nimeä, ei tarkoita, että meidän kannattaisi luulla itseämme poik­keuksiksi, jotka ovat vaikuttaneet yhtään mihinkään.”

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »