Apu

Jutta Zilliacus: Elämässä ei pidä katua mitään


Helsinkiläinen kirjoittaja Jutta Zilliacus, 93, sai puolisoltaan tärkeän elämänohjeen.
Kuvat Mikko Stig / Lehtikuva

Olen aina ollut nopea. Harkitsen asian tarkkaan, Kalevalaa mukaillen ennen kuin sanat kielen päältä karkaavat ja sen jälkeen panen toimeksi. En siedä viivyttelyä ja asioiden vatkaamista. Kun asia on päätetty, on toimittava heti.

Olen myös rehellinen. Olin aikoinani kolme kautta eduskunnassa ja kerran totesin, etten ole koskaan valehdellut tässä talossa. Minulle naurettiin. Rehellisyydestä on ollut myös harmia, sillä ihmiset loukkaantuvat tai ymmärtävät väärin. En tosin ­häpeä mitään, olen itsevarma.

Luonteeni on Pikku Myy -tyyppiä. Jos koen vääryyttä tai tiedän olevani oikeassa, sanon suorat sanat ja poljen jalkaa, kuvaannollisesti. Suutun tyhmistä ajatuksista ja ihmisistä. Suuttumukseni saattaa kestää pitkään. Hyväksyn silti erilaisuuden. Jos poikani olisi aikoinaan tullut kertomaan, että olen homoseksuaali, olisin vastannut, että olet minulle aina ­yhtä rakas. En tuomitse ihmisiä ihonvärin, sukupuolen tai taipumusten mukaan, jos he eivät tee kenellekään pahaa.

Sanoin aikoinani Eeva-lehden haastattelussa, että inhoan vanhenemista ja ryppyjä. Nyt suhtaudun kuin Marlene Dietrich, joka sanoi, että jokaisella rypyllä on tarinansa. Minun ryppyni ovat ilon ryppyjä.

Pelkään, että Viro kulkee Unkarin tietä

Olen estofiili, sillä olin kymmenvuotiaaksi asti Viron kansalainen. Viro on äidin­kieleni ja harmittelen, etten opettanut sitä pojalleni. Olen iloinnut Viron toisesta itsenäistymistä, mutta harmittelen sitä, että populistit ovat sielläkin nousseet valtaan. Pelkään, että Viro kulkee samaa tietä kuin Puola tai Unkari.

Henkinen olotilani on virolainen, suomalainen ja eurooppalainen. Meidän on pidettävä ikkunat auki Eurooppaan, oltava avaramielisiä ja avoimia. Emme voi käpertyä itseemme. Meidän on tehtävä työtä ­saadaksemme kaikki EU-maat järkiinsä.

Talvisodan ensimmäinen päivä oli elämäni karmein kokemus. Olin koulussa, kun pommikoneista varoittava sireeni alkoi soida. Juoksimme pommisuojaan kauhuissamme. Kun sireeni ilmoitti vaaran olevan ohi, koulutoverini Kyllikki Forssell sanoi, että mennään Albertinkadulle, siellä on Neuvostoliiton suurlähetystö, ­eivät ne sitä pommita. Pian kuulimme pommiko­neiden äänen ja perään kamalan räjähdyksen. Olin 14-vuotias ja hoin: en halua kuolla, en halua kuolla. Se oli traumatisoiva kokemus.

En pelkää kuolemaa

Mieheni Benedict eli Bendi opetti minulle, että elämässä ei pidä katua mitään. Mennyt on mennyttä ja se pitää jättää taakse. Olen noudattanut hänen neuvoaan. ­Mieheni oli mietiskelijä, minä olen taas ­aina ollut vilkkaampi. Meillä oli hyvin ­tasa-arvoinen avioliitto.

En pelkää kuolemaa. En usko kuoleman jälkeiseen elämään. Elämä on tässä ja nyt. Elämän tarkoitus on elämä itse. Kuulun kirkkoon ja ajattelen, että kirkko on tehnyt enemmän hyvää kuin pahaa.

Olen saanut elämässäni paljon kauniita asioita. ­Minulla oli hyvä mies, minulla on yhä hyviä ystäviä ja perhe. On ihana poika ja miniä, kolme ­l­apsenlasta ja kaksi lapsenlastenlasta. He ovat parasta, mitä olen saanut aikaan.

Julkaistu: 21.6.2019