Image

Jutta Urpilaisen leuka

3


Jutta Urpilaisen leuka

Veera Luoma-aho hätkähtää, kuinka hyvin hän on sisäistänyt naisten vihaamisen.
Teksti Veera Luoma-aho
Kuvat Anja Reponen

Joitain vuosia sitten istuin aamiaispöydässä ja inhosin Jutta Urpilaista. Join aamukahvia ja pidin puolisolleni pitkän monologin, joka huipentui siihen, että mielestäni Urpilainen nosti leukaansa puhuessaan turhan ylös.

”Katso nyt sen päätä! Miksi se pitää päätään noin? Miksi helvetissä se nostaa leukaansa noin ylös tuollaisella ylväällä ja mahtipontisella tavalla?” Puolisoni luki lehteä ja tokaisi, että on varmaan aika vaikeaa olla Jutta Urpilainen.

Kyllähän se aina hätkähdyttää, kun huomaa, kuinka hyvin sitä on sisäistänyt naisten vihaamisen. Avoimesta naisvihasta olisi kysymys, jos pitäisin naisia miehiä huonompina. Sisäistettyä naisvihaa on se, kun en itsekään huomaa, mistä on kysymys.

En silti syytä itseäni, en ainakaan paljoa. Olen aina ollut aika oppivainen tyttö. Jos maailma ympärillä on rummuttanut, että mieheen liitetyt ominaisuudet ovat naisen ominaisuuksia kiinnostavampia, relevantimpia ja kaikenlaisen menestyksen kannalta olennaisempia, alkaahan kuka tahansa alitajuisesti lopulta uskoa siihen.

Entä, jos Jutta Urpilainen olisi ollut mies, ystäväni kysyi. Mitä olisit silloin ajatellut hänen leukansa kulmasta?

Hyvä kysymys. Ehkä olisin silloinkin pitänyt sitä ärsyttävänä mutta ajatellut, että vallankahvassa nyt on kaikenlaisia miehiä erilaisine pään asentoineen.

Ainakaan en olisi kyseenalaistanut päätään tietyssä asennossa pitelevän miehen oikeutta olla maneerinsa takia valtiovarainministeri ja puolueen puheenjohtaja.

Olisin tuntenut ohimenevää ärtymystä, en suuttumusta, jossa koen, että Urpilainen on asentoineen suurin piirtein jotain minulle henkilökohtaisesti velkaa.

Jutta Urpilainen ei voi voittaa. Teki hän mitä vain, aina on olemassa kaltaisiani ihmisiä, joiden mielestä hänen päänsä asento on väärässä kulmassa hänen vartaloonsa nähden ja siksi on syytä epäillä, voiko hän toimia merkittävässä asemassa yhteiskunnassa, ja olisiko ehkä ainakin jossain määrin oikein, jos hänet pudotettaisiin asemastaan.

Sisäistetty naisvihani on sitä, jos pidän muita naisia ärsyttävinä ja kyseenalaistan jatkuvasti paitsi itseäni, myös heitä. Sisäistetty naisvihani on sitä, jos tiedän ja teen tiettäväksi, millainen oikeanlaisen naisen, äidin, puolison ja feministin pitää olla. Sisäistetty naisvihani on sitä, jos kyttään toisten naisten käytöstä ja yritän epäsuorasti kontrolloida heitä. Sisäistetystä naisvihasta on kyse, jos halveksun duckface-selfieitä tai ivaan vartaloa liikaa nuolevia legginssejä. Erityisesti vihaan naisia silloin, kun annan ymmärtää, etten ole ihan kuin muut naiset tai että tulen paremmin toimeen miesten kanssa.

Aikoinaan naiset pääsivät yliopistoon erityisluvalla, jossa he saivat ”vapautuksen sukupuolestaan”. Minkä takia minä huomaamattani yritän saada vapautusta sukupuolestani omassa arjessani?

Esiinnyin itse joitain vuosia sitten televisiossa. Eräs feministikaverini valitti selkäni takana, että hymyilin liikaa. Hän ihmetteli, ”mikä meitä naisia vaivaa”, kun meidän on ”miellytettävä miehiä hymyilemällä kuin vähämieliset”. Hän siis teki haukkumisestani rakenteellisen feministisen kysymyksen, vaikka todennäköisesti häntä vain harmitti, että olin päässyt asemaan, jossa sain patsastella miesten kanssa televisiossa hymyilemässä – toisin kuin hän.

”No niin, näetkö”, joku huutaa nyt. ”Nainen on naiselle susi!” Minä vastaan, että ehkä, silloin tällöin, joskus, mutta eikö voitonriemun sijaan kannattaisi pitää pelkästään traagisena ajatuksena sitä, että joku kuuluu sukupuoleen, jota alitajuisesti väheksyy ja siksi vihaa?

Toistelimme joskus Madeleine Albrightin lausetta siitä, että ”helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan”. En enää usko, että toisia naisia vihaaville naisille tulisi osoittaa paikkaa helvetissä. Silloinhan taas kerran huutelisimme toisillemme, millainen on oikeanlainen nainen ja hyvä feministi.

Ja mitä naisvihaan tulee, me kaikki olemme joskus olleet siellä. Silti velvollisuuteni on yrittää. Jos haluan, että naisia kohdellaan samalla tavalla kuin miehiä, myös minun pitää yrittää olla naisia kohtaan reilumpi ja huomata, jos kohtelen heitä miehiä armottomammin.

Jos muut naiset nyt vaan saisivat olla juuri sellaisia kuin haluavat ja minä kiinnittäisin huomioni omiin asioihini.

Näin äskettäin Jutta Urpilaisen televisiossa. Hän vaikutti fiksulta, hauskalta ja ihan tavalliselta naiselta. Näytti siltä, että hän piti päätään jotenkin kivemmin kuin ennen.

Päätin ajatella jotain muuta.

Julkaistu: 18.7.2018