Apu

Jutta Urpilaisen intohimo politiikkaan sykkii yhä – "Sain kokea vallan katoavaisuuden hyvin kirjaimellisesti"



Jutta Urpilaisen intohimo politiikkaan sykkii yhä – "Sain kokea vallan katoavaisuuden hyvin kirjaimellisesti"

Parhaillaan Jutta Urpilainen pohtii, pyrkiäkö eduskuntaan vai Euroopan parlamenttiin. Urpilainen ei kanna kaunaa menneille – ei myöskään Antti Rinteelle. Nyt elämää säätelee kolmivuotias Johannes-poika, jonka vanhemmuus on ollut Urpilaiselle monella tapaa järisyttävä kokemus.
Teksti Leeni Peltonen
Kuvat Milka Alanen

Vauhti ei yllätä: Jutta Urpilainen on totuttu näkemään tekevänä ja topakkana naisena. Menopeli yllättää, sillä potkulaudalla häntä on harvemmin nähty. Sellaisella hän kuitenkin saapuu haastatteluun – ei sentään kadulla, vaan eduskunnan ja sen viereisen Pikkuparlamentin välisellä käytävällä.

– Kiireessä se on hyvä peli! Mutta aina vähän jännittää, toimivatko jarrut, Jutta Urpilainen sanoo ja nauraa.

Kiirettä riittää, mutta, kuten hän itse sanoo, kiireisempiäkin aikoja on toki koettu. Nykyinen työ kansanedustajana, kaupunginvaltuutettuna ja ulkoministerin rauhanvälityksen erityisedustajana panee suhaamaan Helsingin ja Kokkolan välillä viikoittain, ja usein myös maailmalle.

Viisitoista vuotta valtakunnanpolitiikassa

Elämässä on kaksi tukevaa kiintopistettä: lainsäädäntötyö ja Johanneksen päiväkoti sijaitsevat Helsingissä. Kaupunginvaltuusto, vaalipiiri ja Johanneksen hoidossa paljon auttavat isovanhemmat taas Kokkolassa.

Näiden napojen varaan rakentuu viikko, josta tiistaista perjantaihin asutaan Helsingin Kruununhaassa, perjantaista maanantai-iltaan Kokkolassa. Koko perhe – Jutta Urpilainen, puoliso Juha Mustonen ja Johannes-poika – reissaa junalla tai lentokoneella. Kaksi täysin varusteltua kotia varmistavat, että arki sujuu. Kurahousuja ei tarvitse muistaa pakata, sillä niitä on kaksin kappalein.

– Lapsen kanssa matkustaminen vaatii luovuutta, suunnitelmallisuutta ja pitkää pinnaa, mutta onhan tätä kulkemista harrastettu jo vuosia ennen sitäkin, Urpilainen toteaa.

Viisitoista vuotta on valtakunnanpolitiikassa pitkä aika. Sellainen merkkipaalu tuli täyteen tänä keväänä.

Vaikka pidempiäkin poliittisia uria on tehty ja tehdään yhä, Urpilaisen kohdalla noihin vuosiin on mahtunut sekä nopeita nousuja että dramaattisia laskuja.

Valtiovarainministerinä hän luotsasi Suomea eurokriisin karikkojen läpi. Aluksi nuorta puheenjohtajaa ja ministeriä vähäteltiin ja tytöteltiin sekä politiikan piireissä että mediassa. Kritiikki jätti jälkensä, mutta kokemuksen myötä nahka paksuuntui.

Noita vuosia muistellessaan Urpilainen puistelee hetken päätään kuin epäuskoisena.

– Oli se kova koulu. Mutta ei siinä voi jäädä suremaan, että ”voi kun noi on mulle ilkeitä”. Ajat olivat vaikeat ja vastuullani oli niin isoja asioita, että omat tunteet oli pakko työntää sivuun, Jutta Urpilainen sanoo.

Urpilainen ei lannistunut vaan teki työtään sitkeästi ja ahkerasti. Väheksynnän sijasta alkoi kuulua laajalti arvostuksen ääniä. Tuli myös arvostelua: puolueen sisällä rivit rakoilivat. Kirvelevimmän tappionsa hän koki toukokuussa 2014 hävitessään Seinäjoella SDP:n puheenjohtajakisassa Antti Rinteelle vain 14 äänellä.

Hän myöntää, että tappiosta toipuminen vei aikansa. Ei niinkään se, että joutui luopumaan vallasta, vaan se, että hänen edustamansa linja puolueen johtamisessa hävisi. Niukasti, mutta kuitenkin.

– Ollessani ministeri muistutin usein itselleni, että tehtävä on väliaikainen ja että siihen ei kannata ihastua. Sain kokea vallan katoavaisuuden hyvin kirjaimellisesti. Johtajan vallasta ja vastuusta ja niihin liittyvästä yksinäisyydestä luopuminen oli kuitenkin myös vapauttavaa, hän sanoo.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen

Nöyryytykset jatkuivat, kun Rinne torppasi Urpilaisen pyrkimykset eduskuntaryhmän johtoon. Niin ikään häneltä evättiin tuolloin jatko Suomen Pankin pankkivaltuustossa.

Näiden tapahtumien jälkeen Urpilainen oli pitkään hiljaa. Pettymys oli kova.

Nyt asioihin on jo etäisyyttä. Riittävästi, voisi kai sanoa.

– Koen menneeni elämässä eteenpäin. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Meillä on Antti Rinteen kanssa ihan hyvät välit, Jutta Urpilainen sanoo.

Ulkoasiainvaliokunnassa he istuvat nyt molemmat, ja Urpilainen palasi myös pankkivaltuustoon.

Tukijat eivät unohtaneet tappionkaan hetkellä. Kaikkien näiden vuosien aikana Jutta Urpilaista on pyydetty ja kannustettu jatkamaan. Tukea on tullut yli puoluerajojen.

– On liikuttavaa, että saan edelleen viestejä tuntemattomilta ihmisiltä, miten he ovat myötäeläneet kanssani, Jutta Urpilainen sanoo.

Rennosti poninhännässä ja tunikassa haastattelussa esiintyvä Urpilainen on hyvin toisen näköinen ja oloinen ihminen kuin mustan auton takapenkillä housupuvussa ja suu tiukkana viivana istuva ministeri.

– On ihanaa olla enemmän oman elämänsä herra – tai siis rouva, Urpilainen huokaisee.

Se merkitsee, että elämässä on enemmän liikkumatilaa. Kalenteriinsa voi taas vaikuttaa.

– Olen oppinut, ettei koko ajan tarvitse olla tavoitettavissa.

Puhelin napsahtaa kiinni tai ainakin äänettömälle iltaisin, kun on perheen vuoro.

Silti työ nielee kaiken perheeltä liikenevän ajan; omaa aikaa ovat lähinnä muutamat viikoittaiset sisäpyöräily- ja jumppatunnit – nekin Eduskunnassa.

– Olen hyvin motivoitunut kansanedustajan työhöni, ja se sopii loistavasti tähän hetkeen. Tulevaisuuden suhteen en ole tehnyt päätöksiä; en edes siitä, asetunko vaaleissa ehdolle eduskuntaan vai europarlamenttiin, Jutta Urpilainen sanoo.

Kansainvälinen vaikuttaminen kiinnostaa häntä kovasti. Silti hän ei ota minkäänlaista kantaa spekulaatioihin, voisiko hän olla Jyrki Kataisen jälkeen seuraava EU-komissaari, eikä siihen, ajatteleeko hän olevansa ehdokkaana seuraavissa presidentinvaaleissa. Puhumattakaan ministerinpestistä, jos SDP on seuraavassa hallituksessa.

– Poliitikon työ on pätkätyötä. Sen hyvä puoli on, että aina tasaisin välein voi – ja on pakkokin – pohtia, mitä elämältään haluaa. En ole koskaan tehnyt tarkkoja urasuunnitelmia, mutta olen ollut välillä rohkea tarttumaan eteen tarjoutuviin mahdollisuuksiin, Urpilainen sanoo.

Jutta Urpilainen asuu miehensä ja poikansa kanssa kahta täysin varusteltua kohtia Helsingissä ja Kokkolassa. Kuva: Milka Alanen.

SDP:n työ jatkuu

Nopeat käänteet leimaavat nykypolitiikkaa, ja kannatusluvut voivat keikahtaa yhtäkkiä toisin päin. SDP:n kannatus näyttää juuri nyt hyvältä, mutta vaaleihin on vielä vuosi aikaa. Urpilainen puhuu nöyryydestä: töitä on tehtävä ja luottamusta rakennettava.

– SDP on hyötynyt siitä, että hallitus on nyt niin kovin epäsuosittu. Puolueessa on myös osattu nostaa esiin omia tulevaisuuden visioita, mitä pidän hyvänä, hän sanoo.

Antti Rinne lupaili vappupuheessaan korotuksia pienimpiin eläkkeisiin. Epämääräinen lupaus, joka myöhemmin tarkentui vähän vähemmän anteliaaksi, on laajalti tulkittu tyypilliseksi vaalipuheeksi.

Jutta Urpilainen tukee kuitenkin puolueensa puheenjohtajaa, vaikkei tarkenna lupauksen yksityiskohtia.

– Ei se ollut mitään unelmahöttöä, hän sanoo käyttäen samaa sanaa, jolla häntä itseään aikanaan arvosteltiin.

– On oikein, että pienituloisten eläkeläisten asemaa parannetaan, Urpilainen sanoo.

Hänen mielestään kaikkien puolueiden pitäisi lyödä korttinsa avoimemmin pöytään ennen vaaleja. Ympäripyöreiden vaalilupausten sijasta puolueiden tulisi esittää konkreettinen suunnitelma siitä, miten he ratkaisevat vaikkapa viisi isoa, ajankohtaista kysymystä. Esimerkkinä hän mainitsee sote-uudistuksen.

– Tulisi oikeasti vastata kysymykseen, mihin rahat riittävät ja mihin eivät. Tietyt haasteet, kuten väestön ikääntyminen, eivät muutu, olivatpa hallituksessa mitkä puolueet tahansa.

Urpilainen sanoo pohtineensa paljon politiikan ja edustuksellisen demokratian tilaa. Äänestäminen neljän vuoden välein ei enää riitä, sillä kansalaiset haluavat vaikuttaa entistä suoremmin – ne jotka haluavat.

Kokoomuksesta eronneen Hjallis Harkimon ja SDP:n entisen puoluesihteerin Mikael Jungnerin perustama Liike Nyt ei saa Urpilaiselta täystyrmäystä.

– Ymmärrän kyllä ajatuksen sen taustalla: kansalaisten mielipiteitä on kuunneltava paremmin, mutta johtopäätöksistä olen eri mieltä. On vaikeaa nähdä tällä liikkeellä aitoja mahdollisuuksia vaikuttaa – yhdellä kansanedustajalla ei pitkälle pötkitä, Urpilainen napauttaa.

Hän toivoo silti, että uudenlainen liikehdintä toimisi perinteisten puolueiden kirittäjänä.

– Kaikilla puolueilla on meneillään iso murros, ja niiden profiilit ovat epäselviä äänestäjälle. Meidän kaikkien elämää määrittää niin moni muukin asia kuin työ, ettei puolueen valinta enää tapahdu työelämästä lähtien vaan enemmän arvojen mukaan. Ammatin lisäksi olemme paljon muuta, isiä ja äitejä ja naisia ja…

Äitiys herkistää

Siinä se taas tuli, äitiys. Uusi elämäntilanne on herkistänyt Jutta Urpilaisen näkemään äitien ja lasten hädän entistäkin selvemmin. Kun ulkoministeri Timo Soini pyysi häntä rauhanvälitystehtävään Pekka Haaviston seuraajaksi, Urpilainen sai itse tarkentaa tehtävänkuvansa.

Hän valitsi naiset ja nuoret. Tehtävässään hän etsii kansainvälisiä aloitteita ja toimintatapoja, joilla saataisiin rauhanneuvottelupöytiin muitakin osallistujia kuin ikääntyneitä miehiä. Työhön kuuluu jonkin verran matkustamista, ja se on pitkälti diplomaattista vaikuttamista niin järjestöissä kuin konfliktialueilla.

– Helmikuussa vierailin Etiopiassa leirillä, jossa asui yli 90 000 pakolaista, suurin osa naisia ja lapsia. Lasten hätä oli raskasta katsottavaa, Urpilainen huokaa.

– Seuraava kenttämatka suuntautuu syksyllä Lähi-itään, jossa on tarkoitus vierailla myös pakolaisleirillä.

Kansainväliset jännitteet ja niiden vaikutukset ovat arkea myös ulkoasiainvaliokunnan työssä. Urpilainen on huolissaan sotaretoriikan lisääntymisestä ja asepullistelusta.

– Luulin ja toivoin, että sellaisen puheen aika olisi jo ohi, mutta niin ei näytä olevan.

Vihapuheen ja rasismin laineet loiskuvat lähelläkin. Urpilainen kertoo järkyttyneensä, kun raitiovaunussa ruotsia puhuvat matkustajat saivat osakseen ”hurri”-huutelua.

– Ja ne huutelijat olivat aikuisia!

Johannes on syntynyt Kolumbiassa. Pelottaako rasismin kohtaaminen tuoreita vanhempia?

– Emme ole kohdanneet ennakkoluuloja. Uskon ja toivon, että erilaisuus osataan nähdä nyky-Suomessa rikkautena, Urpilainen sanoo.

Äidin huoli lapsensa puolesta on kuitenkin jatkuva seuralainen.

– Huoli lapsesta on niin monitahoinen ja -tasoinen, etten osannut etukäteen kuvitella sitä. Voin yhtä aikaa olla huolissani siitä, onko hänellä tarpeeksi päällä ja toisaalta siitä, millaiset ympäristöongelmat hänen aikuisuuttaan varjostavat, Jutta Urpilainen sanoo ja kiirehtii etsimään potkulautaansa.

Ulkoasiainvaliokunnan kokous alkaa pian.

Julkaistu: 24.6.2018