Jussi Rainion äiti jätti perheen, kun Jussi oli pieni: ”Se oli niin ylivoimainen isku, ettei haava ole vieläkään kasvanut umpeen”
Neon 2 -yhtyeessä suosioon noussut Jussi Rainio on avannut Vain elämää -ohjelmassa erittäin vaikeaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan, ja mitä jälkiä se häneen jätti. Haavat ovat monin tavoin yhä arpeutumatta.
Lapsuuteni sitkein haave oli saada taikakeppi ja rutosti karkkia. Niin lukee isosiskoni ikivanhassa ystäväkirjassa. Tai luki, kunnes isoveljeni Timo teki siitä vitsikirjan. Hän pyyhki valmiit vastaukset ja pisti tilalle omiaan.
Teini-iässä ihailin isoveljeni levyhyllyä ja aivan erityisesti sen progeosastoa. Varsinainen kaiho kohdistui kuitenkin kavereiden mopoihin, noihin uljaisiin rautahepoihin, jotka tekivät pojasta miehen – luonnollisesti myös tyttöjen silmissä.
Teini-iässä inhosin lähinnä itseäni. Hyvänä kakkosena tuli eroperheen leima sekä alituinen persaukisuus, jonka takia tunsin kuuluvani alempaan kastiin kuin muut. Eikä siinä kastissa ajeltu mopoilla.
Minuun jäi pysyvät jäljet, kun mutsi jätti lapsena. Äidin lähtö oli erityisherkän pikku-Jussin psyykelle niin ylivoimainen isku, ettei se haava ole vieläkään kasvanut umpeen. Jokin sisälläni kuoli ennen kuin kerkesi kunnolla kehittymään. Kykyni rakastaa itseäni on edelleen olematon.
Viimeksi nauroin makeasti, kun rakas ystävä ja kollega kertoi eräästä takavuosien naisseikkailusta, joka – kuten arvanette – ei mennyt varsinaisesti putkeen.
Liikutun yleensä kyyneliin, kun… en yleensä liikutu kyyneliin. Sisälläni on jokin lukko, joka estää itkemästä. Pienessä pierussa pystyin vielä hieman itkeä pillittämään, mutta lopetettuani viinan käytön, en ole parkunut kertaakaan. Asia harmittaa ihan helvetisti. Olen kateellinen heille, jotka pystyvät huuhtelemaan sydäntään kyynelillä.
Vihaan sydämeni pohjasta... Vanhempana ja ehkä hieman viisaampanakin ymmärtää jo olla vihaamatta mitään tai ketään. Viha on tyhmyyden työkalu! On kuitenkin asioita, joista en tykkää pätkääkään. Esimerkiksi ylimielisyys, kaikenlaiset kilpailutilanteet, kirkas auringon paiste sekä ruuanlaitto ja syöminen herättävät inhon tunteita.
Viimeksi rakastuin varmaankin lapsiini. Se lienee syvintä, aidointa ja pyyteettömintä rakkautta, ja siihen yltää jopa kaltaiseni tunnevammainen mörkö.
Kateellisena katson, kun ihmiset innostuvat asioista, näkevät ympärillään toivoa ja pystyvät tuntemaan tekemisistään mielihyvää. Ja ennen kaikkea rakastamaan itseään. Itse olen kykenemätön kaikkeen sellaiseen. Se on helvetin iso lovi ihmisyydessä.
Kadun yhä lähes kaikkia pitkiä viikonloppuja, kun olin itseäni vielä etsivä nuorimies, mutta samaan aikaan jo pienen tytön isä. Eihän sieltä radalta oikeasti mitään löytynyt. Nuoruus oli kaiken kaikkiaan omituista aikaa: kuvitteli saavuttavansa asioita lyömällä päätään seinään.
Tulin lyöneeksi erästä henkilöä, koska sitä saa mitä tilaa. Kyse oli itsepuolustuksesta. Näin on tapahtunut kaksi kertaa koko elämäni aikana. Jollei mukaan lasketa sitä kertaa, kun esipuberteetti-iässä taistelimme isosiskon kanssa kynsin ja nyrkein arvottomasta muovihelystä. Systeri oli harvinaisen kovalyöntinen mimmi.
Join pääni täyteen aina, kun oli mahdollisuus. Kännissä tulin toimeen itseni kanssa huomattavasti paremmin. Armoton marinointi johti kuitenkin itseinhoon. Sen jälkeen olin täysin pitelemätön ja vahvasti vaaraksi itselleni. Muiden viinanottoa en silti vastusta. On pelkästään kiva katsoa, kun kavereilla on hauskaa.
Sukurasitteeni on oletettu musikaalisuus, karvaiset raajat ja kirjainyhdistelmät kuten ADHD. Myös isoveljelläni on diagnosoitu tarkkaavaisuushäiriö, ja epäilen edesmenneen isänikin kärsineen siitä. Myös hänelle viina toimi sedatiivina.
Hermoni menevät, kun joku ajelee edessäni alle nopeusrajoitusten, mutta tuikkaa lämän tiskiin aina ohituskaistan kohdalla.
Ennen olivat paremmin ainakin hiukset ja kampaus. Nykyäänhän olen kaulasta ylöspäin yhtä karvainen kuin kananmuna.
Minun jumalassani mukavinta on epätäydellisyys. Sartren mukaan olemassaolo on yhtä kuin epätäydellisyys, ja näin ollen jumalankin on oltava epätäydellinen, jotta se olisi olemassa. Ja se tekee siitä jollain tapaa inhimillisen.
Jos olisin nainen, ymmärtäisin paremmin muutamaa mysteeriä, jotka kaltaiselleni miehelle eivät aukene sitten millään. Mikä esimerkiksi saa kauniin ja ihanan olennon hakeutumaan kaltaisemme, kömpelön, karvaisen, hölmön ja haisevan otuksen seuraan?
Luulin itsestäni liikoja, kun nuorena miehenä antauduin tyttöystäväni painostuksesta kilpatanssikurssille. Viikkojen kuluessa askellus sujuvoitui, ja alkoi tuntua, että tässähän ollaan jo melkoisia tekijöitä. Sitten näin ensimmäisten karsintojen videoinnin. Kuvitelkaa raajarikko, pakkasen kangistama hirvi peilijäällä, niin ollaan aika lähellä meitsin liikehdintää.
Aion vielä opetella sanomaan ei.
