Jussi Parviainen: Kohtasin pariisilaisessa kahvilassa Roman Polanskin, joka söi rasvaista makkaraa – Ajattelin syyllisyyttä, itseäni ja sovitusta
Viereisessä pöydässä istuu Roman Polanski, 90, ja syö rasvaista lihaa ja makkaraa. Elokuvan nero on syytettynä pakotetuista seksuaalisesta teoista ja USA:n etsintäkuuluttama. Miten pitkälle syyllisyys kantaa? Milloin kuvaan astuu sovitus? Sisäistä sovitustani olen sovittamassa Pariisissa minäkin, kirjoittaa Jussi Parviainen.
Sovitus on läsnä kaikkialla Parisissa.
Istuin eilen ravintolassa viistosti vastapäätä elokuvaohjaaja Roman Polanskia, joka äänettömästä yksinäisyydestään käsin vilkaisi silloin tällöin liki vieressäni istuvaa vaimoaan. He söivät erityisen rasvaista sianliha- ja makkaravadillista hapankaalilla ja Polanski joi pientä kaljaa.
Pienikokoinen Roman oli nopealiikkeinen samalla tavalla kuin pieni lapsi, hän oli erityisen tehokkaan oloinen, uskottava nopealiikkeiseksi ja valppaaksi elokuvaohjaajaksi.
”Sovitus on läsnä Pariisissa. Se tuli taas liki, kun istuin viistosti vastapäätä elokuvaohjaaja Roman Polanskia.”
Katse tulee kulmien alta, mutta sitä ei käy tulkitseminen. Ei voi ottaa kantaa asioihin, joista emme sittenkään juuri mitään tiedä. Mutta jotenkin Roman on samalla tavalla täällä kadulla, niin kuin monet muutkin…
Hän on nyt 90-vuotias henkipatto, joka ei ole saanut sovitusta elämäänsä, eikä sen vuoksi voi poistua myöskään Ranskasta ja Pariisista. Mieleen nousee hänen elokuvansa Upseeri ja vakooja, jonka vainottu päähenkilö, väärin tuomittu kapteeni Dreyfus ei pyynnöistään huolimatta saanut hyvitystä kärsimyksiinsä, vaikka hänen syyttömyytensä oli todistettu.
Perversiot hänen elokuvissaan tuntuivat äkkiä aivan luonnolliselta. Tuossa kohtalossa, jossa natsien lapsiuhria ei pysty näkemään erillään siitä, miten hän sitten aikuisena elänyt.
Jo juutalaislapsena Krakovan ghetosta selvinnyt, mutta vanhempansa keskitysleireille kadottanut Polanski on jälleen lapsi, joka jatkaa sivullisen katselua etäälle jääneeseen elämäänsä, vapaitten joukosta vankeuteen paenneena.
Ja olipa hän sitten syyllinen johonkin mistä häntä syytetään, miten tahansa… sitä hänestä ei näe.
Toivottavasti Ranska ei luovuta Romania amerikkalaisten oikeusistuinten käsiin. Hänellä olisi Chaplinin tavoin mahdollisuus kuolla jotenkin vapaana, vaikka pakosallakin. Niin on täällä elänyt fasismia paossa Picassokin, ja moni muu. Olavi Paavolainen ja Lasse Pöysti.
Kotimatkan ajan ajattelin Romania. Ja tänään kävellessäni.
Ajattelin myös itseäni ja sovitusta, ja sitä, että Pariisi sovittaa yhteen asioita ja ihmisiä, jotka ennen näitä katuja olivat vastakohtia keskenään.
Olemme Pariisin kadulla nähdäksemme parantavia unia. Siksi kävelen tätä kaupunkia – ymmärtääkseni jotain jäljellä olevasta elämästä ja elämästä, jota tähän asti olen elänyt.
Sisäistä sovitustani olen sovittamassa täällä minäkin, vaikka ihan itse itseäni pidättäen ja luovuttaen. Tässä pyhätössä.
Metron tuuletusaukkojen päällä makaavat humalaisetkin ehkä sovittavat täällä jotain. Mistä me tiedämme? Ja tyylittömästi kalliisti puetut venäläiset myös, varmaankin. Hahmot kaduilla, huumekaupan keskellä, eivät ole aivan selkeä sovitusta hakeva joukko, mutta on tuollekin kärsimykselle muukin syy kuin yhteiskunta.
Siksi yritän ajatella Camus’n tavoin, että todelliset taiteilijat eivät halveksi mitään: he pakottautuvat ymmärtämään tuomitsemisen sijaan.
Jos heidän on valittava puolensa tässä maailmassa, se ei voi olla kuin sellaisen yhteiskunnan puoli, jossa yhteiskuntaa ei enää hallitse tuomari vaan luova ihminen. Työläinen tai intellektuaali.
