Toivakassa se iski, yhtenä kesänä kymmenisen vuotta sitten, siellä missä mökkimatkan maisema alkaa yhtäkkiä muistuttaa lapsuuteni kesien Pohjois-Karjalasta. Tiedättehän vaikutelman, rauhoittavan kuin kirjan sivu: oranssikylkisiä mäntyvanhuksia seisoskelemassa juurirykelmien, kanervien ja havunneulasten koristelemalla hiekkakankaalla.

Aloin himoita, että liitelisin kangasmaiseman yllä, juurten ja käpykasojen yli tyylitellen, kuin soittaisin pianosonaattia, jonka olen harjoitellut niin puhki, että voin rentoutua ja antaa vaiston ohjata liikkeitäni. Minusta – lukutoukasta, jolla oli tapana vitsailla, että hänen ylevä sielunsa oli tuomittu elämään ruumiiksi kutsutun, älyttömän, piereskelevän kaksoisveljen kanssa – oli tullut juoksija.

Jossain vaiheessa olin alkanut hämärien kehollisten vihjeiden perusteella ymmärtää, että minunkin olisi lopulta alistuttava neuvotteluihin rahvaanomaisen kaksoisveljeni kanssa. Tiesin kyllä, teoriassa, että aivan kuten kirjoittajaksi tullaan kirjoittamalla, juoksijaksi tullaan juoksemalla (muuta lajia en osannut itselleni edes kuvitella). Mutta silloin harvoin, kun sain itseni kammettua pihalle, ajattelin, että kropassani täytyi olla jotain rakenteellista vikaa, niin vaivalloiselta juokseminen tuntui. Jos joku olisi sanonut, että olin vain surkeassa kunnossa, olisin loukkaantunut verisesti.

Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin rakentaa uskonto juoksukirjoista. Niissä kaikissa sanotaan suunnilleen samat asiat, joten parin teoksen jälkeen lukemisessa on kyse enimmäkseen tunteen vahvistamisesta. Lukemani kaanonin tiivistää oivasti professori Vybarr Cregan-Reidin teos Footnotes, jossa hän kirjoittaa juoksemisen muistuttavan meitä siitä, että kehomme ja maailma on tehty samasta aineesta; että juokseminen tarjoaa mahdollisuuden virittäytyä kineettiseen empatiaan ympäröivän maailman kanssa. Cregan-Reidin mukaan juokseminen auttaa kokemaan pehmeää lumoutumista luonnonilmiöiden edessä ja solmimaan paikkoihin syviä tunnesiteitä tavoilla, joista ei kuulemma ollut helppoa tehdä selkoa.

Kun ylevöittämispyrkimyksistäni huolimatta niin lenkille lähtö kuin juokseminenkin tuntuivat tuskallisen vaikeilta, avukseni riensi Haruki Murakami, joka kertoi teoksessaan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta kysyneensä vanhalta olympiajuoksijalta, tuntuiko hänestä koskaan, ettei huvittaisi juosta. ”Tietenkin, koko ajan”, mies oli vastannut.

Aika kului, minä juoksin, ja jossain vaiheessa kirkkaus hiipi salakavalasti päiviini. Löysin paratiiseja, joiden keskellä olin tietämättäni elänyt: Seurasaaren rannat, Laajalahden ja Vanhankaupunginlahden pitkospuut, koivukujat ja ruovikot.

Intoilin lenkkareista, kanta- ja päkiäaskelluksista, energiageeleistä ja intervalliharjoituksista. Ja kyllä, aloin päästä osalliseksi Cregan-Reidin evankeliumista: kehon liike, korviini virtaavien äänikirjojen sanat ja ympärilläni vilistävät paikat kutoutuivat yhä useammin tietoisuudessani vyyhdiksi, joka viimeistään lenkin jälkeen suihkussa aiheutti niin sensaatiomaista ja ihmeellisen pitkäkestoista euforiaa, että siitä tosiaan oli ja on vaikea tehdä ainakaan sanallista selkoa. (Tietenkin kokemuksen voisi banalisoida puhumalla runner’s high’sta tai aerobisen kynnyksen paikkeilla ja erityisesti vihreän värin keskellä tapahtuvan liikunnan aikaansaamasta endokannabinoidijärjestelmän aktivoitumisesta, mutta se olisi suunnilleen sama kuin viittaisi Titaniciin kokoelmana noin tuuman paksuisia teräslevyjä, jotka on yhdistetty toisiinsa parilla miljoonalla rautaniitillä.)

Tietysti kaikki tuo johti siihen syyskuun 2018 päivään, jona löysin itseni asettelemassa itseäni Espoon rantamaratonin lähtöviivalle. Monen päivän hermostunut (lue: neuroottinen) valmistautuminen oli takana, juontaja laski viimeiset sekunnit, ase paukahti, massa liikkui. Alkushokin jälkeen tuntui juuri siltä kuin juoksukirjoissa toisteltiin: oli kuin minua olisi juostu. Noin 25 kilometrin kohdalla Elviksen Always on my mind sai minut liikuttumaan. Neljä tuntia ja rajusti egon päälle käyneet 27 sekuntia lähdön jälkeen olin samassa paikassa josta lähdinkin, kai jotain saavuttaneena.

Nykyään, koska juokseminen on kai herättänyt minussa empatian lintuja kohtaan, harrastan pitkiä ja rauhallisia ”lintujuoksuja” kamerareppu selässä ja kiikarit kaulassa. Tai sitten vain juoksen ja keskityn ympäristöön ja hengitykseeni, olenhan alkanut meditoida, mikä juoksemisen porttiteoriat tuntevalle on pelkästään loogista.

Joskus näen itseni ulkopuolelta ja minua naurattaa. Siinä menee karikatyyri nykyajan kaupunkilaisesta, ajattelen, ja jatkan juoksemista. Jos joku kysyisi, mihin olen menossa, vastaisin kuten lapsuudenystäväni juoksuhullu isä minulle aikanaan lähtiessään yhdelle lukemattomista lenkeistään: ”Kotiin tietenkin!”