Tärkeä opetus Suomi-futikselle: Miksi yhdestä Käpylän Pallon juniorijoukkueesta pelaajat nousivat ammattilaispelaajiksi poikkeuksellisella prosentilla?
Kokenut lasten ja nuorten valmentaja Abdi Mohamed, 41, luotsasi vuosien ajan helsinkiläisen Käpylän Pallon junioripelaajia. Yhdestä ikäluokasta, 2005 syntyneistä, poikkeuksellisen moni pelaaja on ponnistanut myöhemmin nuorehkolla iällä Veikkausliigaan. Nyt Mohamed kertoo, millaiset eväät pelaajat saivat jalkapalloilijan polulleen kriittisen tärkeinä lapsuusvuosina.
Käpylässä sijaitsevassa kuplahallissa otetussa joukkuekuvassa kameraan katsoo neljätoista 9–10-vuotiasta jalkapalloilijaa. Poikien ryhti on suora, eturivissä istuvien kädet lepäävät polvilla. Joillakin on vieno hymy, osa katsoo kuvaajaa tuimemmin. Valmentajat, lyhyempi ja pidempi, seisovat takarivissä.
Kuvassa on Käpylän Pallon vuonna 2005 syntyneiden poikien juniorijoukkue. Nyt, kymmenen vuotta otoksesta, pelaajat ovat 19- ja 20-vuotiaita. Neljästätoista pikkupojasta kymmenen on kasvanut ammattilaispelaajaksi tai ammattilaiskenttien kynnykselle.
Gabriel Europaeus (IF Gnistan), Joonas Kekarainen (FC Inter), Vincent Ulundu (Ilves), Aaro Soiniemi (HJK) ja Niklas Schulz (AC Oulu) ovat Veikkausliiga-pelaajia. Dario Naamo siirtyi syyskuussa 2024 Seinäjoen Jalkapallokerhosta Itävaltaan. KäPan Pekka Hietalahti, Aleksi Piispa ja Aaron Sivonen sekä Klubi 04:n Marlo Hyvönen puolestaan pelaavat Ykkösliigassa tähtäimenään liigakentät.
Kun lähes puolet alakouluikäisten pelaajanalkujen joukkueesta nousee myöhemmin kotimaiseen pääsarjaan, on selvää, että tarinassa on ollut jotain tavanomaisesta poikkeavaa.
Tuota tarinaa sai seurata aitiopaikalta vuosien ajan joukkueen vastuuvalmentaja Abdi Mohamed.
”Pojat osasivat olla, vanhempiensa tavoin, vaativia. Mutta en koskaan halunnut hillitä sitä, koska vaatimisesta seurasi, että pojat oppivat myös ottamaan palautetta vastaan.”
Syksystä 2007 junioripelaajia luotsannut Mohamed valmensi vuonna 2005 syntyneitä pelaajia KäPassa noin kolmen vuoden ajan kausina 2014–2017. Joidenkin pelaajien kanssa yhteistyö jatkui myöhemmin myös espoolaisessa FC Hongassa sekä yksilövalmennuksen merkeissä. Yhteydenpito osaan pelaajista on jatkunut näihin päiviin saakka.
– Halu kilpailla on ehkä tärkein yhdistävä tekijä pisimmälle päässeiden pelaajien kohdalla, Mohamed sanoo suoraan.
– Suurin osa pojista ei yhtään tykännyt hävitä. Se paistoi tosi vahvasti. Myös vanhemmat olivat terveellä tavalla kilpailuhenkisiä ja halusivat mennä esimerkiksi kansainvälisiin tapahtumiin.
Kilpailullisuuden vastinparina oli vaatiminen. Mohamedin mukaan se näkyi siinä, että myös lapset osasivat asettaa kovia odotuksia valmentajiaan kohtaan. Hän muistaa yhä yksittäisiä pelejä, joiden lopputuloksen 10-vuotiaat vesselit saattoivat laittaa valmennuksen viaksi.
– Pojat osasivat olla, vanhempiensa tavoin, vaativia. Mutta en koskaan halunnut hillitä sitä, koska vaatimisesta seurasi, että pojat oppivat myös ottamaan palautetta vastaan. He eivät menneet lukkoon, vaan halusivat kehittyä lisää.
Osallistuessaan joukkueensa kanssa Sami Hyypiä Akatemian tapahtumiin Eerikkilän urheiluopistolla Mohamedin käsitys pelaajien vahvasta kilpailuorientaatiosta vahvistui. Kyselytulosten perusteella lasten kilpailusuuntautuneisuus oli lähempänä ulkomaalaisia kuin suomalaisia ikätovereita.
– Poikien kilpailumentaliteetti näkyi siinä, että kovat pelit eivät jännittäneet heitä samalla tavalla kuin monia muita KäPan joukkueita. Aina he eivät edes miettineet, kuka oli vastassa. Pelasivat vain, Mohamed naurahtaa.
”Isot ikäluokkamallit eivät tue kilpaurheilua. Ne perustuvat usein taloudellisiin syihin ja palvelevat pelaajia väärällä tavalla.”
Lähes 20 vuotta junioripelaajia valmentanut helsinkiläinen uskoo, että pelaajien kupliva kilpailutahto oli lähtöisin kotoa, mutta myös joukkueen toimintakulttuuri tuki sitä. Pienen ryhmäkoon etuna oli, että pelaajat olivat taidollisesti lähellä toisiaan ja yhteenkuuluvuuden tunne oli vahva. Joukkueeseen ei ollut helppo tulla ulkopuolelta.
Kaikki harjoittelivat samaan aikaan ja pelasivat yhtenä ryhmänä. Tuttujen pelikavereiden ympärillä oli helppo antaa kaikkensa, myönteinen vertailu sai kukoistaa.
Kun pelaajia oli vain noin 15, Mohamed ja apuvalmentaja Kari Soiniemi pystyivät helposti käymään esimerkiksi kolme kehityskeskustelua vuodessa. Lisäksi vuorovaikutus ennen harjoituksia ja niiden jälkeen oli jatkuvaa. Henkilökohtaisissa keskusteluissa oli helppo keskittyä kunkin pelaajan tilanteeseen ja tavoitteisiin.
– Eikä siinä tarvinnut miettiä, että ”tuo pelaa viikonloppuna tuolla ja tuo tuolla”. Pitää muistaa, että jo kymmenen pelaajaa on yhdelle valmentajalle iso määrä. Meneekö hyvä pelaaja valmennukselta ohi, jos ryhmässä on liikaa lapsia? Mohamed kysyy osittain jopa huolestuneena.
– Mielestäni isot ikäluokkamallit eivät tue kilpaurheilua. Ne perustuvat usein taloudellisiin syihin ja palvelevat pelaajia väärällä tavalla. Jos isoja ryhmiä käytetään, niissä pitäisi sitten olla laaja porukka valmentajia.
Osaltaan lasten kilpailullisuutta vahvisti Mohamedin mukaan myös se, että pelaaminen oli merkittävä osa jokaista treenitapahtumaa. Harjoitukset oli tapana aloittaa vähintään kymmenen minuutin pelillä. Myös loppupelit olivat monesti elämän ja kuoleman kysymys.
– Ylilyöntejä tuli todella usein. Mutta en muista, että pojilla olisi juuri koskaan tullut sellaista fiilistä, ”että nyt mä lopetan tän futiksen, koska tää on niin totista”. Pitää muistaa, että suurin osa pojista on edelleen jalkapallossa mukana – myös he, jotka eivät pelaa korkeimmilla tasoilla.
”Jokaisen kenttäpelaajan piti saada aina vähintään 500 pallokosketusta per harjoitus.”
Joulukuussa 2020 Vuoden nuorten valmentajana Suomessa palkittu Mohamed sanoo, että KäPan 2005 syntyneiden joukkueen harjoittelussa painottui ennen muuta neljä asiaa.
Ensimmäinen kulmakivi oli, että lapsille piti tulla mahdollisimman paljon yksi vastaan yksi -tilanteita, joissa pelaajan piti keksiä keino voittaa vastustaja. Miten harhautan, miten kiihdytän, miten liikun pallollista pelaajaa vastaan. Milloin on oikea hetki riistää, milloin puolustajan tasapaino on horjunut.
Toiseksi harjoituksissa korostettiin kaksi vastaan yksi - ja kaksi vastaan kaksi -tilanteita, joissa lapset pääsivät oppimaan myös yhteistyön periaatteita.
Kolmas tärkeä teema oli potkutekniikka: harjoitukset päättyivät loppupelin jälkeen säännönmukaisesti maalintekoon.
– Uskon, että tietyssä vaiheessa pojilla tuli enemmän potkusuorituksia kuin yhdelläkään toisella jengillä Suomessa, Mohamed arvioi.
Neljäs ja kenties olennaisin kokonaisuus oli Mohamedin jo edellä mainitsema vahva pelaamisen eetos. Harjoituksissa pelattiin paljon, ottelutapahtumia oli useita viikossa. Ulkomaille haluttiin päästä useita kertoja vuodessa mittaamaan tasoa suhteessa kansainvälisiin joukkueisiin. Turnauksiin osallistuttiin viikosta toiseen.
Mainittujen neljän ylätason teeman vaalimisen lisäksi Mohamed ja muu valmennus olivat tarkkoja myös yhdestä määrällisestä tavoitteesta: jokaisen kenttäpelaajan piti saada aina vähintään 500 pallokosketusta per puolentoista tunnin harjoitus.
Usein tavoitetta mitattiin yhden tai useamman pelaajan nappulakengän sisään asennetulla sensorilla.
– Halusimme, että pelaajille tulee paljon toistoja. Koko ajan piti tapahtua. Meillä oli paljon palloja kentän reunalla ja laitoimme uuden pallon aina nopeasti peliin. Välillä saatoimme myös vaihtaa harjoitteita, jos näytti siltä, ettei 500 kosketusta tule täyteen.
– Lasten jalkapallossa on ihan ratkaisevaa, että pelaajalle tulee paljon pallokosketuksia erilaisissa tilanteissa. Sitä ei voi korvata millään muulla.
”Vahva rakenne ei välttämättä sovi kaikille pelaajille. Lasten jalkapallossa ei pitäisi nähdä ongelmana sitä, että pelaajat käyttävät erilaisia tapoja ratkaista tilanteita.”
Vaikka kokenut juniorivalmentaja puhuu ennen muuta KäPa-aikaisista kokemuksistaan, hänen havaintonsa linkittyvät laajemmin koko suomalaiseen juniorijalkapalloon. Varsinkin yksi aihe on kytenyt Mohamedin mielessä jo pitkään.
– On hyvä, että pienpeleissä on opetettavia teemoja ja sisällöllisiä painotuksia. Mutta se ei saisi johtaa siihen, että valmentajat ovat tyytyväisiä vain siihen, että opetettavat asiat näkyvät kentällä. Siinä voi käydä niin, että pelaamisen ja kilpailemisen merkitys itsessään häviää.
Tätä nykyä Helsingin Jalkapalloklubissa talenttivalmentajana ja 14-vuotiaiden joukkueen vastuuluotsina toimiva Mohamed arvioi, että liian vahva joukkuetaktisten periaatteiden kautta valmentaminen voi tappaa ainakin joidenkin pelaajien oma-aloitteisuuden.
– Vahva rakenne ei välttämättä sovi kaikille pelaajille. Lasten jalkapallossa ei pitäisi nähdä ongelmana sitä, että pelaajat käyttävät erilaisia tapoja ratkaista tilanteita. Meidän pitäisi varoa kahlitsemasta pelaajia yhteen muottiin.
41-vuotias valmentaja lähestyy aihealuetta jälkeen konkreettisen esimerkin kautta.
– Jos vertaan KäPan 2005-poikia esimerkiksi vuotta vanhempien jengiin, 2004-ikäryhmä kykeni pelaamaan paljon kontrolloidumpaa pallonhallintapeliä ja etenemään johdonmukaisemmin linja kerrallaan. Mutta nuoremmat pojat olivat mielestäni parempia toimimaan kaaostilanteissa ja ratkaisemaan pelitilanteita ilman lähellä olevan kanssapelaajan tukea.
– En osaa sanoa, kumpi tapa on parempi, mutta molempia tarvitaan. Valmentajana halusin sallia myös pelaajien omia ratkaisuja. Lasten futikseen kuuluu vapaus kokeilla. Muistan vieläkin erään ottelun, jossa annoin yhdelle pojista vinkin juosta linjan taakse. No, hän liikkuikin sitten palloa vastaan, harhautti kolme ja teki maaliin, Mohamed jatkaa ja nauraa perään.
Sitten Mohamed vakavoituu. Hän myöntää olevansa silloin tällöin huolissaan siitä, kuinka helposti lapsia saatetaan luonnehtia vaikeiksi tapauksiksi. Mutta onko ongelma pelaaja vai se, ettei valmentaja huomioi riittävästi erilaisia persoonia, Mohamed kysyy.
– Pienten ryhmien selvä etu on se, että valmentaja pystyy helpommin huomioimaan jokaisen persoonan. Yksi oppii kuuntelemalla, toinen katsomalla ja kolmas kokeilemalla. Sitten voi olla myös pelaaja, jolla on keskittymishaasteita ja joka kaipaa harjoitukseen variaatiota esimerkiksi viiden minuutin välein.
– KäPan ”nollavitoset” nauttivat kilpailemisesta ilman tarkkoja rajoituksia tai sääntöjä, joten en halunnut kahlita tätä vapautta. Annoimme pienpeleille merkitystä peleinä ilman sen kummempia opetusosioita. Uskon, että se voi olla yksi pieni syy siihen, miksi niin moni on päässyt liigaan.
”Olen aika varma, että eivät he hirveästi hetkahtaneet oman äidin tai isän yksittäisestä kommentista.”
Nykypäivän juniorijalkapallossa on sidosryhmä, jonka kanssa toimimiselta yksikään valmentaja ei voi enää välttyä: vanhemmat.
Miten Abdi Mohamed muistelee yhteistyötä KäPan 2005 syntyneiden pelaajien vanhempien kanssa?
– Jollekin nuoremmalle valmentajalle joukkueeseen hyppääminen olisi voinut olla liian kova paikka. Luulen monen vanhemman ajatelleen, että omasta lapsesta tulee ammattilainen. Sitä ei niinkään tuotu esille, mutta kyllä sen näki naamasta ja eleistä.
Vanhempien odotukset omaa jälkikasvua kohtaan voivat mennä helposti yli. Myös Mohamed tunnistaa haasteen, mutta haluaa siitä huolimatta nostaa esiin myös ilmiön toisen puolen. Ulottuvuuden, joka ei aina välity ulkopuolisille.
Kyse on Mohamedin mukaan siitä, että vanhemman aktiivisuus, jopa eräänlainen jääräpäisyys, pitää suhteuttaa kunkin omaan lapseen.
– Mielestäni vanhempien aktiivisuus ei näkynyt haittana. Joukkueessa oli paljon lapsia, jotka osasivat tietyllä tavalla sanoa vastaan. Moni pelaaja oli hyvällä tavalla itsekin jääräpäinen. Olen aika varma, että eivät he hirveästi hetkahtaneet oman äidin tai isän yksittäisestä kommentista. Joitakin se saattoi vain vahvistaa. Aina pitää tunnistaa konteksti.
– Ja pitää muistaa, että vanhemmat, erityisesti joukkueen taustat, mahdollistavat paljon. Minun ei pitänyt valmentajana huolehtia oikein mistään muusta kuin valmentamisesta. Oli kertoja, kun treenit peruttiin esimerkiksi lumen takia, niin sitten vanhemmat etsivät oma-aloitteisesti korvaavan kentän tai hallin.
”Pelaajien liikkumistaidot olivat jo pienestä pitäen niin hyvällä tasolla, että heidän oli helppo oppia jalkapallossa uusia asioita.”
Siitä Mohamed on lähes varma, että ilman vanhempiensa tukea monet entiset KäPa-juniorit eivät olisi yltäneet Veikkausliigaan. Omaa rooliaan Mohamed ei halua korostaa saati arvioida sen enempää. Jokaisen pelaajan matkaan vaikuttavat useammat ihmiset yhdessä, sattumaa unohtamatta.
Vanhempien valtava merkitys kävi Mohamedille selväksi jo ensimmäisinä viikkoina joukkueen kanssa: monen pelaajan liikunnallinen pohja oli niin monipuolinen, ettei pääasiallinen syy siihen voinut olla mikään muu kuin kodin kulttuuri ja vanhempien esimerkki.
– Pelaajien liikkumistaidot olivat jo pienestä pitäen niin hyvällä tasolla, että heidän oli helppo oppia jalkapallossa uusia asioita. Askeltiheys, liikkuvuus, kehonhallinta, ketteryys – suurella osalla nämä olivat kunnossa.
– Pystyin jatkuvasti vaikeuttamaan treenejä – ja myös pelaajat itse halusivat koko ajan vaativampia haasteita. Ilman liikunnallista pohjaa se ei olisi ollut mitenkään mahdollista.
Kuten pääsarjaan nousseilla pelaajilla lähes järjestään, myös ex-KäPa-junioreiden viikoittaiset harjoittelu- ja liikuntamäärät olivat korkeita – sekä ohjatusti että ei-ohjatusti. Mohamedin mukaan kahden lajin harrastajia oli hyvin vähän, mutta monet liikkuivat vapaa-ajalla muutoin aktiivisesti, pääasiassa kuitenkin jalkapallon merkeissä.
Kun jalkapallo oli suurimmalle osalle lapsista intohimo, Mohamed pitää luonnollisena, että merkittävin osa vapaa-ajasta pyöri nimenomaan pallon ympärillä.
– Pelasimme paljon ja kävimme jatkuvasti turnauksissa. Se täytti monella viikoittaisia määriä. Mutta silti suurimmalla osalla liikkuminen oli sellaista tiedostamatonta tekemistä. Eivät he ajatelleet, että liikun nyt 20 tuntia viikossa, kun Palloliiton ohjeet sitä suosittavat.
– Pelit ja pelaaminen olivat pojille se juttu, joten halusimme tarjota näitä mahdollisuuksia. Pelaaminen oli lapsille tapa ilmaista itseään. Se oli myös vanhemmille tärkeää. He jakoivat saman innon lastensa kanssa.
”Toivoisin, että joukkueen opetus suomalaiselle futikselle olisi se, että pelaamiselle ja kilpailemiselle annetaan merkitystä.”
Kaksi vuosikymmentä valmennuksen parissa ahertanut Mohamed tulee seuraamaan pian käynnistyvää Veikkausliiga-kautta suurella mielenkiinnolla.
Monet entiset valmennettavat ovat tärkeässä uravaiheessa, läpimurron kynnyksellä. Jos hyvin käy, Mohamed uskoo, että SJK:sta Itävaltaan siirtynyt Pikkuhuuhkajien laitapuolustaja Dario Naamo, 19, ei jää ainoaksi ulkomaille ponnistaneeksi pelaajaksi. Naamon lisäksi myös muutamalla muulla voi olla sauma tunkea itsensä alle 21-vuotiaiden maajoukkueen kesäkuun EM-kisakoneeseen.
– ”Gabilla” [Europaeus] on nyt parempi vaihe menossa ja hän on saanut nopeusominaisuuksiaan takaisin. Jos ”Vinski” [Ulundu] pysyy terveenä, hän voi lähteä Ilveksestä ulkomaille nopeastikin. Lisäksi uskon, että ”Jopo” [Kekarainen] lyö tällä kaudella liigassa läpi. ”Apikin” [Soiniemi] voi yllättää HJK:ssa.
– Marlosta [Hyvönen] minulla tulee vähän mieleen Oliver Antman. Hän pelaa edelleen katufutista. Jos Marlo saa siirrettyä taitonsa aikuisten maailmaan, hän voi päästä pitkälle. Myös Pekalla [Hietalahti] ja Aaronilla [Sivonen] on kaikki mahdolliset Veikkausliigaan. Maalivahtien ”AP:n” [Piispa] ja Niklaksen [Schulz} osalta taas pitää muistaa, että heillä on aina vähän erilainen polku.
Kysymykseen siitä, minkä opin KäPan 2005 syntyneiden ikäluokan lapsuusvuodet voisivat antaa suomalaiselle pelaajakehitykselle, Abdi Mohamedilla on kristallinkirkas vastaus.
– Viimeisin peli, oli se sitten harjoitusten loppupeli tai piirisarjapeli, on aina tärkein.
– KäPassa meidän loppupelit olivat tempoltaan ja tunnetilaltaan jopa hurjempia kuin sarjapelit. Toivoisin, että joukkueen opetus suomalaiselle futikselle olisi se, että pelaamiselle ja kilpailemiselle annetaan aitoa merkitystä.
Kirjoittaja valmensi Käpylän Pallossa vuosina 2016–2021.
