Apu

Julian veli tapettiin: ”Janne soitti viimeisen puhelun aamuyöllä – Se oli outo puhelu, hän oli aavistanut, että jotain saattaa tapahtua”

Julian veli tapettiin: ”Janne soitti viimeisen puhelun aamuyöllä – Se oli outo puhelu, hän oli aavistanut, että jotain saattaa tapahtua”
Julia menetti veljensä väkivaltarikoksen uhrina vuonna 2010, mutta surutyö alkoi vasta kuusi vuotta myöhemmin. Tärkeä osa toipumista oli osallistuminen John Websterin dokumenttielokuvaan Silmästä silmään, joka kertoo henkirikosten uhrien ja tekijöiden kohtaamisista.
Kuvat Mikko Vähäniitty

Sinä päivänä kaikki muuttui pahemmaksi.

Elettiin huhtikuuta vuonna 2010. 18-vuotias, ammattikoulussa opiskeleva Julia tuli koulun jälkeen kotiin ja löysi postin seasta kirjekuoren, joka sisälsi tutkintapöytäkirjan. Julian isoveli Janne oli kuollut hyvin väkivaltaisen henkirikoksen uhrina kolme kuukautta aikaisemmin.

— Vaikka olin täysi-ikäinen, olin hauraassa tilassa. Totta kai luin sen, kannesta kanteen, koska en osannut suojella itseäni. Halusin tapahtuneeseen lisää ymmärrystä.

Se oli virhe. Nyt myöhemmin ajateltuna viranomaiset olisivat voineet toimia toisin. Paperit olisi voinut käydä läpi esimerkiksi poliisin kanssa ja mieluummin vielä niin, että poliisi olisi voinut vastata Julian kysymyksiin ilman yksityiskohtia, jotka pöytäkirjasta paljastuivat – valokuvineen.

— Kriisiapua ei annettu, sen sijaan jätetään yksin sellaisten tekstien ja kuvien kanssa. Se tuntui jotenkin vastuuttomalta.

— Minulle Janne oli merkittävä, sillä isoveljeä katsoo aina jollain tavoin ylöspäin.

Apua ei tullut edes silloin, kun tieto veljen kuolemasta tuli. Julia otti itse yhteyttä kunnan ainoaan psykologiin, jolla oli antaa aikoja vain kerran kuukaudessa ja vasta kuukausi tapahtuman jälkeen.

– En pystynyt puhumaan asiasta kenenkään kanssa, joten jouduin vain omassa päässäni niitä hautomaan.

Julia miettii, että jos kriisiapua olisi tullut heti, olisiko nopeammin päässyt aloittamaan surutyötä? Nyt siihen meni 6 vuotta.

Veli aiheutti kovaa huolta

28-vuotias yksinhuoltajaäiti Julia asuu Keski-Suomessa. Vanhemmat erosivat, kun hän oli pieni. Janne oli Julian isoveli, kaksi vuotta vanhempi.

— Janne oli luonteeltaan kovapäinen ja vahvatahtoinen – niin kuin minäkin. Rikkinäisen lapsuuden takia Janne eli aika haastavaa elämää varsinkin nuorempana ja jouduin kantamaan hänestä usein huolta, vaikka hän olikin minua vanhempi, Julia kertoo.

Noin 8-vuotiaana Janne muutti isän luo ja yhteinen arki erkaantui, sisarukset näkivät toisiaan vain lomilla. Kun Julia oli 12, myös hän muutti isän luo, koska kaipasi veljeä elämäänsä. Janne oli 14.

Mutta Janne lähtikin kiertämään laitoksia.

— Vaikka ei niin paljoa nähty, olimme kuitenkin pienempinä kasvettu yhdessä ja joskus vähän keskenämmekin. Eli minulle Janne oli merkittävä, sillä isoveljeä katsoo aina jollain tavoin ylöspäin.

Huoli kulki koko ajan matkassa mukana, sillä veljellä oli vakava päihdeongelma.

Janne oli taiteellinen. Hän rakasti musiikkia, laskettelua ja graffiteja.

Viimeinen joulu saaressa

Mitä Janne halusi elämästään, Julia ei tiedä. Joskus veli puhui merimieskoulusta, mutta haaveet vaihtuivat, sillä veljen elämä seilasi kahden maailman välissä, hyvän ja pahan. Janne oli kuitenkin taiteellinen, rakasti musiikkia, laskettelua ja graffiteja.

Viimeisen kesän Janne vietti Utön saarella tätinsä luona. Hän teki töitä yhteysaluksella ja kaikenlaista pientä myös saarella. Veljeä yritettiin saada kaidalle polulle ja asiat menivätkin hyvin.

Joulukin vietettiin saarella sukulaisten kesken. Julia muistaa rajun lumimyrskyn, jota meni katsomaan ulos veljensä kanssa. Janne nojasi hotellin ovensuuhun, ja sen on viimeinen muistikuva.

— Sen joulun jälkeen en nähnyt veljeä enää elossa.

Julian viimeinen muistikuva veljestä: Janne nojasi hotellin ovensuuhun lumimyrskyssä.

Veli soitti viimeisen puhelun aamuyöllä

Helmikuussa 2010 Janne oli lähtenyt huumemaailmasta tutun kaverinsa luo, paikalla oli ollut myös toinen, jota Janne ei tuntenut. Jostain oli tullut riitaa ja Jannea oli asiasta syytetty. Hän oli lähtenyt pois, mutta palannut takaisin, koska halusi selvittää asioita. Tilanne oli karannut käsistä ja Janne oli kuollut.

— Janne soitti minulle viimeisen puhelun aamuyöllä, ja se oli outo puhelu. Kyllä hän oli siinä vaiheessa jo tiennyt tai aavistanut, että jotain saattaa tapahtua. Ei Janne minulle yleensä öisin soitellut.

Julia yritti soittaa seuraavana päivänä, lauantaina veljelleen, mutta tämä ei enää vastannut. Seuraavana keskiviikkona isä tuli hakemaan Julian koulussa ja kertoi automatkalla Jannen kuolemasta.

Viranomaiset olivat heti saaneet tekijät kiinni. Kaksi tuomitiin elinkautiseen, kolmas sai tuomion hautarauhan rikkomisesta.

Janne oli juuri täyttänyt 20, Julia samassa kuussa 18.

"Oli ihmetelty, mitä tehdä ruumiin kanssa, sitten pistetty paloiksi, sen jälkeen kuljeteltu jätesäkissä päiväkodista varastetuilla pulkilla, lopuilta varastettu pakettiauto, ajettu kolari ja sytytetty auto tuleen henkirikoksen peittämiseksi."

Omaisen kohtelu epäinhimillistä

Suomessa kuolee henkirikoksen uhrina vuosittain noin 100 ihmistä, joista jokaista jää suremaan noin 6–10 läheistä. Mutta läheisten asema Suomessa on edelleen erittäin heikko.

Vuonna 2016 voimaan tulleen Rikosuhridirektiivin mukaan esitutkintaviranomaisen olisi vähintäänkin ilmoitettava omaiselle hänen oikeuksistaan tukipalveluihin ja neuvontaan sekä tarjottava asianomistajalle hänen yhteystietojensa välittämistä tukipalveluiden tarjoajalle.

Suomessa on kuitenkin havaittu alueellisia eroja direktiivin mukaisten oikeuksien toteutumisessa.

Vuonna 2006 Rikosvahinkolaista poistettiin läheisten oikeus valtion maksamaan korvaukseen kuolemantapauksen aiheuttamasta kärsimyksestä.

Omainen voi hakea kärsimyskorvausta syytetyltä, mutta jos tuomittu ei kykene korvausta maksamaan, omainen joutuu hakemaan sitä ulosoton kautta. Ulosmittaaminen saattaa kestää useita vuosia ja siitä koituu myös omaiselle kuluja. Usein omainen jää, jos ei kokonaan, niin lähes kokonaan ilman korvauksia.

Oikeus määräsi Julialle kärsimyskorvausta 4 000 euroa. Veljen kuoleman jälkeen Julia valmistui ammattikoulusta, mutta trauman takia vuoden myöhässä. Lisävuosi aiheutti opintolainakuluja 3 000 euroa.

"Olen paljon pohtinut, että voiko antaa anteeksi? Itse tekoa ei voi ikinä antaa anteeksi tai hyväksyä, mutta enää ei ole sitä vihaa."

Julia muistaa ajatelleensa, ”ettei tekijöillä ole kuitenkaan varaa maksaa” eikä hän jaksanut oikeudenkäynnin jälkeen ryhtyä uuteen prosessiin, joka pitäisi yhä yllä sidettä tekijöihin ulosoton välityksellä. Korvaukset ovat siis jääneet saamatta.

— En osannut hakea niitä enkä osaa edelleenkään. En edes tiedä, voiko niitä hakea kymmenen vuoden jälkeen? Olisin kipeästi kaivannut asiaan jotain ohjeistusta. Olisi edes tullut kirje kotiin, että tee näin ja näin.

Huoma – Henkirikoksen uhrien läheiset ry:n mukaan nykyinen käytäntö, jossa Rikosvahinkolaki pakottaa omaisen olemaan yhteydessä tekijään kärsimyskorvauksia tältä periessään pahimmillaan vielä vuosikausia oikeudenkäynnin jälkeenkin, tuntuu epäinhimilliseltä, valtion taholta kohtuuttomalta ja omaiselle äärimmäisen raskaalta käytännöltä.

— Janne oli luonteeltaan kovapäinen ja vahvatahtoinen. Jouduin kantamaan hänestä usein huolta, vaikka hän olikin minua vanhempi, Julia kertoo.

Valokuvat jäivät pyörimään päähän

Läheisen kuolema aiheuttaa usein sairauspoissaoloja tai taukoa opiskeluihin. Korvauksilla Julia olisi voinut maksaa terapiakuluja.

Paha olo ei näet kadonnut. Julia kertoo olleensa lapsuuden vaikeiden aikojen takia sirpaleina jo ennen veljen kuolemaa, joten sen jälkeiset asiat rikkoivat vielä lisää. Pöytäkirjan lukeminen, kuvien näkeminen, avun puute. Ne kaikki traumatisoivat pahasti, sillä veljen kuolema ja siihen liittyvät tapahtumat olivat hyvin traagisia.

— Oli ihmetelty, mitä tehdä ruumiin kanssa, sitten pistetty paloiksi, sen jälkeen kuljeteltu jätesäkissä päiväkodista varastetuilla pulkilla, lopuilta varastettu pakettiauto, ajettu kolari ja sytytetty auto tuleen henkirikoksen peittämiseksi.

Vielä viime vuonna mieleen tunkeutui kesken työpäivää edelleen takautumia nähdyistä valokuvista.

– Tekijän katumuksen näkeminen oli tavallaan eheyttävä. Se ei ollutkaan mikään kylmäverinen tappaja.

Jälkikäsittely lieventää kärsimystä

ReDi (restoratiivinen dialogi) -menetelmä on traumanhoitomuoto väkivaltarikosten uhrien omaisille. Sitä järjestää Vakavien rikosten jälkikäsittelytoiminta Sauma ja toimintaa ohjaavat tähän toimintaan kouluttautuneet ammattisovittelijat sekä psykologi. Tavoitteena on kärsimyksen vähentäminen.

Uhri tai omainen voi tietyin edellytyksin tavata rikoksen tekijän turvallisessa ympäristössä kahden koulutetun ammattilaisen välityksellä. Prosessi tarjoaa hänelle mahdollisuuden saada vastauksia ja kertoa siitä, mitä rikos on aiheuttanut. Tekijä saa vuorostaan mahdollisuuden kohdata tekojensa seuraukset, antaa vastauksia kysymyksiin, pyytää anteeksi ja hyvittää tekoaan.

Keväällä 2016 tuli tieto, että tekijä haluaisi tavata Jannen perheen.

— En edes tiennyt, että tällainen hanke oli olemassa tai edes mahdollista, Julia muistelee.

Vakavien rikosten jälkikäsittely oli aikanaan Kriminaalihuollon tukisäätiön (Krits), mutta nykyään Vuolle Setlementin ja Rikosseuraamuslaitoksen yhteinen projekti, joka toimii Suomessa jo kahdeksatta vuotta. Näiden vuosien aikana se on saanut yli 170 aloitetta, joista noin 70 on johtanut kohtaamiseen.

— Minulla oli tekijälle joitain kysymyksiä. Ne liittyivät lähinnä heidän kahden suhteeseen ja siihen, miksi Janne oli palannut asuntoon.

Projektin vetäjänä toiminut Arja Konttila kertoo, että tällä hetkellä projekti hakee rahoitusta Oikeusministeriöltä, mikä turvaisi projektin jatkumisen seuraavat kolme vuotta.

— Oikeusministeriö on perustanut ohjausryhmän, joka selvittää rikos- ja riita-asioiden sovittelun siirtämistä sosiaali- ja terveysministeriön hallinnon alta oikeusministeriön alaiseksi. Mikäli siirto onnistuisi, tuossa voisi olla yksi mahdollisuus saada myös vakavien rikosten jälkikäsittely vakiinnutettua oikeusministeriön alaiseksi toiminnaksi, Konttila kertoo.

Kaikki henkirikosuhrien omaiset, jotka ovat lähteneet mukaan, ovat olleet tyytyväisiä prosessin vaikutuksiin traumaattisen kokemuksen käsittelyssä. Monissa Euroopan maissa restoratiivisia palveluja vakaviin rikoksiin liittyen on tuomion saamisen jälkeen toteutettu jo 20–30 vuotta.

Kolmen vuoden uupumus

Sauman työntekijät kävivät tapaamassa Juliaa muutaman kerran ja tapaaminen tekijän kanssa järjestettiin Helsingin Sörnaisten vankilassa toukokuussa 2016. Se kesti noin puolitoista tuntia.

— Minulla oli tekijälle joitain kysymyksiä. Ne liittyivät lähinnä heidän kahden suhteeseen ja siihen, miksi Janne oli palannut asuntoon.

Julia odotti ja sai myös anteeksipyynnön, mutta riittikö se?

— Olen paljon pohtinut, että voiko antaa anteeksi? Itse tekoa ei voi ikinä antaa anteeksi tai hyväksyä, mutta enää ei ole sitä vihaa. Tekijän katumuksen näkeminen oli tavallaan eheyttävä. Se ei ollutkaan mikään kylmäverinen tappaja.

Myös Julian isä kävi läpi jälkikäsittelyn.

Tammikuussa Julia kävi 5-vuotiaan tyttärensä ja äitinsä kanssa Jannen haudalla tämän syntymäpäivänä. Kun tytär kuuli, että oli Janne-enon syntymäpäivä, lapsi alkoi haudalla laulaa enolleen Paljon onnea vaan.

Sureminen lähti viimein liikkeelle tapaamisen jälkeen. Ensin se tuli fyysisenä oireina, ennen kaikkea valtavana väsymyksenä. Sitten alkoi itkukohtaukset. Kipuihin, vatsavaivoihin ja muihin fyysisiin oireisiin ei löytynyt lääketieteellistä syytä, joten syksyllä 2017 Julia aloitti terapian.

Yksinhuoltajan rahoista on mennyt suuri summa kolmen viimeisen vuoden ajan psykoterapiaan, missä Julia on joutunut käymään jopa kaksi kertaa viikossa. Terapian omavastuuosuus Kelan korvausten jälkeen on 140 euroa kuukaudessa.

Nyt terapiassa on neljäs vuosi menossa. Taloudellista tilannetta alkaa helpottaa se, että terapia vaihdettiin vaativaksi lääkinnälliseksi kuntoutukseksi, jonka tästä edes Kela korvaa kokonaan.

Dokumentti auttoi eheytymisessä

Jälkikäsittelyn aikoina, vuonna 2016 Julia alkoi myös miettiä, ettei voi olla ainut maailmassa, joka on menettänyt läheisen henkirikoksen takia. Hän löysi netistä Huoma ry:n.

Huoma – Henkirikoksen uhrien läheiset ry tarjoaa vertaistukea ja pyrkii parantamaan läheisten asemaa. Tavoitteena on edistää selviytymistä ja auttaa elämään surun kanssa. Toimintamuotoina ovat paikalliset vertaistukiryhmät, valtakunnalliset vertaistukiviikonloput sekä tukihenkilötoiminta. Tänä vuonna yhdistyksen perustamisesta tulee kuluneeksi 20 vuotta.

– Tapahtuneet asiat vaikuttavat edelleen arkeeni. Mutta pääosin näen jo valoa. En aina, mutta ainakin vähän ja välillä, Julia sanoo.

Julia alkoi osallistua vertaistukiviikonloppuihin. Syksyllä 2017 dokumenttiohjaaja John Webster oli paikalla kertomassa uudesta projektistaan ja pyysi Julian mukaan jälkikäsittelystä kertovaan dokumenttiin.

Websterin Silmästä silmään -elokuva sai ensi-illan DocPoint -festivaaleilla ja sen yhteydessä Huoma ry käynnisti kampanjan omaisten avunsaannin parantamiseksi. Yhdistys on avannut netissä vetoomuksen, jolla haetaan muutosta nykyiseen epäinhimilliseen korvauskäytäntöön.

Dokumentin myötä Huoma ry on käynnistänyt yhteistyössä Poliisiammattikorkeakoulun kanssa myös valtakunnallisen kiertueen, jonka tavoite on saattaa yhteen paikkakuntien poliiseja ja kriisityöntekijöitä yhteistyön tiivistämiseksi.

Yhdistys toivoo, että rikosvahinkolakia parannettaisiin pian niin, että valtio vastaisi varattomien tekijöiden kärsimyskorvauksien korvaamisesta kokonaisuudessaan henkirikosten uhrien omaisille ja huolehtisi niiden perimisestä tekijältä. Yhdistys odottaa oikeusministeri Anna-Maija Henrikssonin tapaamista, jossa esitystä voitaisiin tarkastella.

— Enpä olisi arvannut, kuinka eheyttävää dokumenttiin osallistuminen oli. John on ollut todellinen tukihenkilö koko prosessin ajan.

Kuinka voi tällä hetkellä?

— Käyn terapiassa kesään asti ja aion hakea siihen jatkoa, koska tapahtuneet asiat vaikuttavat edelleen arkeeni. Mutta pääosin näen jo valoa. En aina, mutta ainakin vähän ja välillä, Julia sanoo.

Tammikuussa Julia kävi 5-vuotiaan tyttärensä ja äitinsä kanssa Jannen haudalla tämän syntymäpäivänä. Kun tytär kuuli, että oli Janne-enon syntymäpäivä, lapsi alkoi haudalla laulaa enolleen Paljon onnea vaan.

John Websterin ohjaama dokumenttielokuva Silmästä silmään Yle Areenassa seuraa kolmen henkirikostapauksen jälkikäsittelyä REDI-menetelmällä. Dokumentissa on mukana tässä jutussa haastateltu Julia.

Päivitetty 24.4. – Julkaistu 29.3.2020

Julkaistu: 24.4.2020
Kommentoi »