Image

Julia Korkmanin kolumni: Väärin tunnustettu

Sille, että ihminen tunnustaa rikoksen, jota ei ole tehnyt, voi olla rationaalisiakin syitä, kirjoittaa Julia Korkman.
Kuvat Anja Reponen

Ruotsissa on noussut esille tapaus, jossa tapahtumahetkellä 15-vuotias Samir tunnusti murhanneensa äitipuolensa. Hänet todettiin syylliseksi vuonna 1986 ja tuomittiin hoitoon suljettuun psykiatriseen laitokseen. Noin kahden vuoden jälkeen Samir veti takaisin tunnustuksensa ja kertoi isän olleen murhaaja. Häntä ei kuitenkaan uskottu, ja tuomio pysyi ennallaan. Joulukuussa 2016 – 30 vuotta tuomion jälkeen – tuomio purettiin. Asian oli ottanut tutkittavakseen Aftonbladetin toimittaja, joka tutkivassa podcastissa #Fallet sai esille uusia yksityiskohtia. Nämä johtivat esitutkinnan uudelleen avaamiseen.

Siinä, että oikeusmurhan takana saattaa olla väärä tunnustus, ei sinänsä ole mitään uutta. Innocence project -nimisessä hankkeessa Yhdysvalloissa on käyty läpi iso määrä tuomioita, jotka on varmuudella osoitettu virheellisiksi. Niitä on tällä hetkellä 376. Analyysin perusteella yksi tavallisimmista syistä oikeusmurhiin on väärien silminnäkijähavaintojen ja väärin suoritettujen rikosteknisten analyysien lisäksi juuri väärät tunnustukset.

Vääräkin tunnustus saattaa siis olla harkittu, rationaalisen päätöksentekoprosessin tulos.

Mikä saa henkilön tunnustamaan rikoksen, jota hän ei ole tehnyt? Tutkimusten mukaan nuori ikä, poliisin painostava kuulustelutyyli sekä psyykkiset ongelmat lisäävät merkittävästi riskiä väärälle tunnustukselle. Tämä näkyy Innocence projectin tapauksissa: väärän tunnustuksen antaneista puolet oli alle 21-vuotiaita ja 33 prosenttia alle 18-vuotiaita. Maailmankuulu islantilaissyntyinen tutkija Gisli Gudjonsson on tutkinut vääriä tunnustuksia. Tavallisesti syy on joko se, että on haluttu tunnustaa toisen puolesta, tai se, että vanki on kokenut poliisikuulustelun painostavaksi. Vääräkin tunnustus saattaa siis olla harkittu, rationaalisen päätöksentekoprosessin tulos, jossa henkilö kokee, että on hänen intressiensä mukaista tunnustaa.

Erityisesti nuorilla voi olla taipumusta toimia lyhytjänteisesti, nopean palkinnon kuten kuulustelun päättymisen innoittamina. Niin toimi myös 15-vuotias Samir, joka tunnusti isänsä tekemän rikoksen. Tapaus ei kuitenkaan ole Ruotsissakaan uniikki; onhan Ruotsin kuuluisin oikeusmurha tarina lukuisista vääristä tunnustuksista. Thomas Quick, oikealta nimeltään Sture Bergwall, oli tunnustanut 30 murhaa, ja hänet tuomittiin kahdeksasta. Sittemmin tutkivan toimittajan Hannes Råstamin ansiosta paljastui, ettei hän ollut syyllinen niihin. Tuomiot purettiin. Huomattavan paljon nuoremmat rikoksesta epäillyt, 7- ja 5-vuotiaat veljekset Christian ja Robin, todettiin taas ”tunnustuksen” vuoksi syyllisiksi leikkitoverinsa Kevinin surmaamiseen. Nuoresta iästään johtuen he eivät joutuneet ikinä oikeuteen. He kuitenkin elivät rikoksentekijöiksi leimattuina koko lapsuutensa ja nuoruutensa ennen kuin SVTn toimittaja Dan Josefssonin ohjaama Ruotsia järkyttänyt dokumentti Fallet Kevin osoitti, ettei tapauksen esitutkinta-aineistosta löytynyt mitään poikien syyllisyyteen viittaavaa. Puuttui siitä varsinainen tunnustuskin, vaikka juttua tutkinut poliisi väitti poikien kertoneen, että olivat tappaneet ystävänsä.

Tutkijoiden mukaan väärien tunnustusten ehkäisemiseksi on yksi keino ylitse muiden: poliisikuulustelut tulisi tallentaa.

Quickin tapauksessa oikeus uskoi hänen tunnustuksiinsa muun muassa siksi, että esitutkinnan perusteella hän vaikutti antaneen tietoa, joka vain rikoksen tekijän olisi mahdollista tietää. Tämä olisikin kelpo tapa arvioida tunnustusta. Se edellyttää kuitenkin mahdollisuutta arvioida tapaa, jolla tunnustus on saatu. Vain näin voidaan varmistaa, ettei merkityksellinen tieto ole tullut esiin poliisin kysymysten kautta vaan epäillyn kertomana. Kuulustelusta ei puolestaan saada tarkkaa tietoa, koska niitä ei tallenneta. Suomessa oikeusmurhista ei ole käyty sellaista keskustelua kuin Ruotsissa eikä esiin ole tullut lähestulkoonkaan yhtä paljon tapauksia, joissa oikeusmurha näyttää tapahtuneen. Kuten asianajaja, oikeus­tieteiden dosentti Markku Fredman on todennut, kyse ei välttämättä ole siitä, ettei tapauksia ole, vaan siitä, ettei niitä kenties tunnisteta. Siksi voisimmekin ottaa oppia naapurimaan toimittajien ansiokkaasti esille nostamista tapauksista ja pyrkiä kehittämään oikeusprosessiamme siihen suuntaan, että oikeusmurhia syntyisi mahdollisimman vähän. Ainakin yksi keino on tiedossa. Tutkijoiden mukaan väärien tunnustusten ehkäisemiseksi on yksi keino ylitse muiden: poliisikuulustelut tulisi tallentaa.

Julkaistu: 9.1.2020
Kommentoi »