Jukka Kurttila päätti vaimonsa kanssa nelikymppisinä, että sukurasitteet saavat riittää: ”Myimme kaiken pois: asunnot, autot, kesämökit...”
Finlaysonin luova johtaja ja liike-elämän ravistelija Jukka Kurttila haluaisi muuttaa maailmassa monta asiaa: poistaa nationalismin, homofobian ja heteromiesten kiihkeän halun puolustaa asemiaan.
Lapsuuteni sitkein haave oli tulla tutkimusmatkailijaksi. Kiertelimme isän kanssa Helsingissä Kontulan lähimetsiä, valtavilla kallioilla. Välillä keräsimme kiviä ja lähetimme niitä Geologiselle tutkimuslaitokselle tutkittavaksi. He lähettivät meille raportin. Keräsimme myös leppäkerttuja biologian laitokselle tutkimukseen, jossa selvitettiin niiden käyttöä kirvojen torjunnassa. Kaksipisteisistä maksettiin kaksi penniä ja isoista leppäkertuista penni. Olin silloin noin kymmenvuotias ja varma siitä, että minusta tulee tutkimusmatkailija.
Teini-iässä ihailin erityisesti joitakin opettajia. Kävin koulun pohjoismaiden suurimmassa peruskoulussa Helsingin yhteislyseossa Kontulassa. Meitä oli 400 samanikäistä rinnakkaisluokkalaista. Oli aikamoinen hässäkkä. Mutta joillakin opettajilla oli sellainen auktoriteetti, että he saivat meidät hiljaiseksi pelkällä läsnäolollaan.
Viimeksi nauroin makeasti, kun täytin 60 vuotta, ja tyttäret pitivät minulle yhdessä kivan puheen. He saivat minut itkunsekaisesti nauramaan. Liikutuin ja hykertelin.
Pelkään oman ja läheisteni terveyden menettämistä. Kun sairastuin koronaan, tajusin, että kaikki katoaa, jos terveys menee. Mutta toisaalta ihminen on rakennettu pelkäämään. Pelko myös suojelee.
Häpeän syvästi, kun joku fiksuna pitämäni ihminen menee sanomaan jotain todella typerää. Se myös paljastaa silloin hänestä jotain, mitä ei ole halunnut tietää: vaikka homo- fobiaa tai naisen asemaan liittyvää.
Sukurasitteeni on se, että koin olevani hirveästi velkaa edellisille sukupolville. Ne rasitteet seurasivat minua 45 vuotta. Noin neljänkympin kohdalla päätimme vaimon kanssa, että hylkäämme kaikki sukurasitteet. Kysyimme toisiltamme, onko tämä nyt se meidän elämä. Sitten hylkäsimme kaikki sukurasitteemme ja myimme kaikki pois, mitä oli: asunnot, autot, kesämökit... Ja tehtiin omannäköinen elämä.
Ennen oli paremmin se, että tehtiin tavaroita pitkäaikaiseen käyttöön, ja myös korjattiin niitä.
Maahanmuuttajille haluan sanoa: tervetuloa suomalaiseen yhteiskuntaan.
Pyydän anteeksi usein. Olen liian nopea tekemään johtopäätöksiä, ja nopea suustani. Anteeksipyyntö on edullinen tapa hoitaa ystävyyssuhteita.
Liikutun aina kyyneliin, kun joudun pitämään läheisille puheen, esimerkiksi tyttärieni häissä. Tulee heti onnen kyynel silmään.
Suomen olisi jo aika luopua viisikymppisten heteromiesten aseman liian kiivaasta puolustamisesta. Ne ovat piilorakenteita tasa-arvon tiellä.
Juuri nyt ottaa päähän se, mihin maailma on menossa. Tuntuu, että ihmiset eivät välitä mistään. Emme välitä siitä, että maapallo tuhoutuu ja kaksinapaistuu.
Ensimmäiseksi poistaisin maailmasta nationalismin, joka pyrkii väittämään, että olemme parempia kuin muut.
Yrityksistäni huolimatta en ole oppinut tottelemaan vaimoa ja tyttäriä.
