Image

Juha Itkosen kolumni: Olive Kitteridgen paluu on riemastuttava ja yllättävä riski, sillä rakkaat muistot voi myös pilata

Juha Itkosen kolumni: Olive Kitteridgen paluu on riemastuttava ja yllättävä riski, sillä rakkaat muistot voi myös pilata
Uusi Elisabeth Strout -suomennos on Juha Itkosen mielestä erinomainen mutta ei kuitenkaan kirjailijan paras teos.
Julkaistu: 5.5.2021
En mahda sille mitään: näen koko ajan silmissäni Frances McDormandin. Olin lukenut Elizabeth Stroutin Olive Kitteridgen heti sen ilmestyttyä vuonna 2008, siis kauan ennen kuin näin kirjan pohjalta tehdyn neliosaisen minisarjan. McDormand teki siinä erinomaisen pääroolin, koko juttu oli laatutyötä, mutta olen silti hiukan harmissani siitä, että menin katsomaan sen. Olivella oli mielessäni toisenlainen olomuoto, jota en enää pysty tavoittamaan.
Mutta nyt hän siis palaa, Olive Kitteridge-McDormand, kymmenisen vuotta myöhemmin. Paluu tuntuu samaan aikaan sekä yllättävältä että odotetulta. Tietenkin se on myös riski, sillä kirjallisuudessakaan samaan virtaan ei voi astua kahdesti sen paremmin tekijänä kuin lukijana. Rakkaat muistot voi myös pilata. 
Henkilökohtaisesti pidän paluun ajatuksesta. Tutustuin tämänkaltaiseen sarjallisuuteen ensin juuri angloamerikkalaisessa kirjallisuudessa, John Updiken ja Richard Fordin kirjoissa, ja olen kertaalleen kokeillut sitä kirjailijana itsekin. Vuosikymmen tuntuu olevan paluun standardiaika. Silloin aikaa on kulunut jo niin paljon, että sekä maailma että henkilöt ovat ehtineet muuttua riittävästi.
”Maailma hämmensi häntä. Hän ei halunnut jättää sitä vielä.” Näihin lauseisiin Strout päätti ensimmäisen Olive-kirjansa ja jätti leskeksi jääneen päähenkilönsä sänkyyn vasta äskettäin tapaamansa miehen kanssa, tosin vaatteet yllään.
Tästä tietenkin sitten myös jatketaan. Miehen nimi on Jack Kennison. Hän on ärsyttävän omahyväinen republikaani, aivan erilainen kuin Oliven toivottoman kiltti ensimmäinen aviomies Henry, ja ehkä juuri siksi ärhäkkäälle Olivelle tavallaan sopivampi kumppani.
Mistään vuosisadan rakkaustarinasta ei silti ole kyse. Olive ja Jack päätyvät naimisiin osin silkasta yksinäisyyden pelosta: vanheneminen tuntuu helpommalta kohdata yhdessä kohtalontoverin kanssa. Molemmat ovat täynnä katumusta ja kaipausta, muistelevat kuolleita puolisoitaan ja surevat epäonnistumistaan vanhempina.
Ja kuitenkin, näistäkin lähtökohdista, heidän suhteessaan on myös kiintymystä, hellyyttä ja lämpöä, korvaamattomia asioita minkä tahansa ikäisen ihmisen elämässä. Strout ei siis kirjoita pelkästään vanhuudesta, vaikka toisaalta nyt kirjoittaakin nimenomaan siitä, virkistävällä ja suorastaan radikaalilta tuntuvalla tavalla. Kirjan edetessä pariskunnan voimat hiipuvat vuosi vuodelta, vääjäämättömästi niin kuin ihmiselle viimeistään kahdeksankympin korvilla alkaa käydä. 
"Jokin tässä viimeiseen asti hiotussa kerronnassa saa minut ajoittain tuntemaan itseni manipuloiduksi, aivan kuin täsmälleen olisi jo sanoitettu se tunne, joka minun tulee nyt tuntea."
Koko ajan ympärillä elää ja hengittää kuvitteellinen, Mainessa sijaitseva Crosbyn pikkukaupunki, jonka asukkaiden elämäntarinat kytkeytyvät enemmän tai vähemmän löyhästi Oliven elämään. Molempien Kitteridge-kirjojen rakenne on sama, ja niiden juju piilee juuri siinä. Ne ovat käytännössä novellikokoelmia, jotka kuitenkin tarjoavat lukijoille sen, mitä useimmat kaipaavat ja mitä romaaneissa yleensä on: päähenkilön, johon emotionaalisesti kiinnittyä.
Mikä parasta, Olive on tietenkin loistava päähenkilö. Mainen mielensäpahoittaja, kärttyinen ja käytökseltään kulmikas mutta juron kuorensa alla silti empatiaan kykenevä. Strout ja Tuomas Kyrö ovat selvästi ammentaneet samasta rikkaasta lähteestä. 
Strout on erinomainen kirjailija, siitä ei ole epäilystäkään. Kristiina Rikmanin suomentamana hänen klassinen tyylinsä on juuri sellainen, jota tavataan kutsua mestarilliseksi. Mikään ei ole mustavalkoista, ihmisistä löytyy erilaisia puolia, eikä maailma milloinkaan näyttäydy banaalina hyvän ja pahan taisteluna.
Arvostan tätä kaikkea. Pidän tällaisesta kirjallisuudesta, pidän Elizabeth Stroutista, ja silti välillä vähän myös ärsyynnyn. Strout kertoo Crosbyn asukkaista Alice Munron hengessä, psykologisesti tarkasti ja yksityiskohtiin keskittyen, ja jokin tässä viimeiseen asti hiotussa kerronnassa saa minut ajoittain tuntemaan itseni manipuloiduksi, aivan kuin täsmälleen olisi jo sanoitettu se tunne, joka minun tulee nyt tuntea. Olive-kirjojen ja niiden välissä ilmestyneen samantapaisen Kaikki on mahdollista -pikkukaupunkipastoraalin kerrontatapa ei jätä lukijalle lopulta kovin paljon ilmaa.
Tässä mielessä kiinnostavan erilainen Stroutin kirja on ennen viimeksi mainittua ilmestynyt Nimeni on Lucy Barton, joka taas nimenomaan jättää, siis ilmaa. Tiedän sen jättäneen jotkut myös kylmäksi, mutta minuun se teki ehkä voimakkaimman vaikutuksen. Se tuntui kaikkein mestarillisimmalta juuri siksi, että siinä oli määrällisesti vähiten. Suosittelen tutustumaan siihenkin, ennen tai jälkeen Oliven.
Elisabeth Strout: Olive, taas (Tammi)
Juha Itkonen on kirjailija, joka juuri nyt matkustaisi mielellään melkein minne tahansa, miksei vaikka Maineen.
Kommentoi »