Image

Onko elämää paperin jälkeen? Juha Itkonen ja Timo Pyykkö matkustivat Kemiin löytääkseen ajan hengen

Onko elämää paperin jälkeen? Juha Itkonen ja Timo Pyykkö matkustivat Kemiin löytääkseen ajan hengen
Uutinen Veitsiluodon sellu- ja paperitehtaan sulkemisesta sai Juha Itkosen ja Timo Pyykön lähtemään Kemiin, sillä heidänkin työssään on ollut kyse juuri sanoma- ja aikakauslehtipaperista, jolle ei ole enää entisenlaista kysyntää.
Julkaistu: 15.10.2021

Joki virtaa. Niinhän joet tekevät, ikuisesti ja ihmisestä piittaamatta, ja syksyisenä loppukesän iltana Kemijoki virtaa hiljaa, niin että sen mahtiin ja voimaan on melkein vaikea uskoa.

Kuitenkin juuri joen takia me seisomme tässä. Joen takia juuri tähän kohtaan pohjoista Suomea on syntynyt teollisuutta, työtä ja työn ympärille kaupunki. Se perustettiin Keisarillisen Majesteetin asetuksella maaliskuussa 1869 ja alkoi puunjalostusteollisuuden myötä nopeasti kasvaa. Yksityisten perustama Kemi Oy aloitti toimintansa 1893, valtion omistamassa Veitsiluodossa työt alkoivat kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Tehtiin sahatavaraa ja sellua, tehtiin paperia ja kartonkia, elämä eteni ja helpottui, ja kaiken aikaa joki virtasi ja toimitti puutavaran tehtaille ja antoi vielä virrankin – lohi ei enää noussut Kemijokeen, mutta se oli pieni hinta leivästä, jonka joki pöytään toi.

”Siinä sitä on tukkia huilannut”, Timo sanoo.

Timo, valokuvaaja ja ystäväni, on kasvanut Kemissä – maisema on hänelle sillä tavoin ikuisesti läheinen kuin lapsena mieleemme tallentuvat maisemat ovat. Minulle se on vieras. Olen etelän poika, Kemi on minulle tyly ja tuulinen paikka Perämeren pohjukassa. Olen käynyt siellä pari kertaa, eikä käsitykseni ole olennaisesti muuttunut.

”Juu”, minä vastaan. ”Niin on.”

Tukkia on todella huilannut. Jos katsoo ilmakuvia Kemistä viime vuosisadan puolivälistä, tukkikasaumat mantereen edustalla ovat valtavia, kuin kartasta puuttuvia saaria. Jotta tukit saatiin siihen asti, ne piti tietysti ensin kaataa Lapin metsistä, saattaa joelle ja joesta mereen. Tukki huilasi, miehet eivät. Ruskeasävyisestä vedestä työntyy edelleen esiin kaksi rautaista arkkua jälkinä infrasta, jota uittoon tarvittiin. Sadan metrin päässä rannassa on ränsistynyt sauna, jossa uittajat kylpivät ja varmasti ryyppäsivätkin.

Nyt joen vastapäisellä rannalla kohoaa vuosituhannen alun pakettitaloja. Koillisen suunnalla hurisee nelostie, sen laidalla kohoaa ostoskeskuksen torni. Paljon on kadonnut, tavallaan koko maailma on muuttunut, mutta toisaalta paljon on myös ennallaan: tässä maisemassa elämisen edellytykset ovat edelleen suoraan sidoksissa metsäteollisuusyritysten tekemiin ratkaisuihin.

Ne tuntuvat keskenään ristiriitaisilta. Helmikuussa Metsä Groupiin kuuluva Metsä Fibre ilmoitti rakentavansa Kemiin uuden, huippumodernin biotuotetehtaan. Huhtikuussa Stora Enso kertoi lakkauttavansa sahaa lukuun ottamatta koko toimintansa Veitsiluodossa. Yritys perusteli päätöstään toiminnan kannattamattomuudella ja paperin kysynnän laskulla.

Se oli tietenkin ikävä uutinen Suomelle. Se oli erittäin ikävä uutinen Kemille. Kaikkein ikävin uutinen se oli miehille ja naisille, jotka ovat paperia Veitsiluodossa tehneet.

”En mä täältä pysty lähtemään. Mä oon mukavuudenhalunen sillä lailla. Mä oon tuosta kilometrin päästä kotosin, 11 vuotta asuttu tässä talossa. Mä en halua etelään. Mä en halua mihinkään tällasiin kasvukeskuksiin. Mä en halua edes mihinkään asutusalueelle minnekään.”

Jarno Huttunen

Huhtikuun 20. päivä oli tänä vuonna tiistai. Käyttäjä-kunnossapitäjä Jarno Huttunen heräsi kotonaan Sotisaaressa puolenpäivän maissa. Tavoistaan poiketen hän oli ottanut ylitöitä, tehnyt yövuoron Veitsiluodossa ja mennyt tehtaalta tultuaan nukkumaan.

Vaimo Tanja työskentelee valtiolla ja korona-aikaan tietysti etänä. Huttunen osasi odottaa, että rouva saattaisi yllättää hänet tuomalla kahvikupillisen sänkyyn. Vaimo tosiaan ilmestyi ovelle mutta poikkeuksellisen vakavana.

”Se kysy multa, että ootko kattonut puhelintas vielä. Se sano, että älä vielä katokaan, hän kertoo sulle tämän: uutisissa sanottiin, että Stora Enson tehas loppuu. Alkaa yyteet ja koskee koko saaren toiminnan lopettamista.”

”Kyllä se tuntu niin kun olisi ajanut tiiliseinään”, Huttunen muistelee kotitalonsa lasitetulla terassilla neljä kuukautta myöhemmin. ”Että tästä ei lähetä enää mihinkään, tää toppas nyt tähän. Ensimmäinen jyssäys oli se, että miten mä selviän ens kuun lainanlyhennyksestä. Mulla pitää olla X-määrä rahaa tilillä, pankinjohtaja vaatii multa sen rahan. Vaikka niinkö sen itekin tiedosti, ettei se hätä nyt heti tule, yyteet tullaan käymään, puoli vuotta aikaa. Mutta jotenkin se oli niin että vittu, tässä pitää heti alkaa toimiin. Otin ruutupaperin ja kynän ja aloin siinä hahmotella vaihtoehtoja.”

Alkushokin tasaannuttua Huttusen ensimmäinen ajatus oli kerätä puskuria pankkitilille ottamalla firmasta ulos kaikki minkä suinkin saa. Ylitöitä sai tehdä, ja Huttunen otti niitä vastaan. Pian suunnitelma osoittautui kuitenkin mahdottomaksi.

”Kun se ilmapiiri oli mikä oli. Aivan sama mistä puhuttiin. Puhuttiin vaikka ruoanlaitosta, niin aina se jotenkin käänty: kohtahan sitä ei enää tarvi, ei oo enää varaa ostaa ruokaa. Se alko menee siihen et pitkä vapaa kun alko loppua ja tulla työpäivä etteen, se alko niinko ahistamaan.”

Yyteet käytiin ripeästi, työntekijäpuolen mukaan ilman mitään aitoa neuvottelutahtoa työnantajalta. Laput lyötiin kouraan, irtisanomisaika alkoi mutta työt jatkuivat – viimeinen paperikone Veitsiluodossa pysähtyy näillä näkymin syyskuussa. Maailmanlopun meininkiin kyllästynyt Huttunen istui uudestaan ruutupaperin ääreen ja teki ratkaisunsa.

”Mun vaihtoehdot oli, että mä saan sen irtisanomisajan palkan kotia ja haen muita töitä sinä aikana. Tai sitten mä jään tonne makkaamaan ja katon sen homman loppuun asti. Ei siinä hirveän suurta matematiikkaa tarvinnut tehdä asuntovelallisena ja pienten lasten isänä, kun mä mietin, että otanko mä kaks palkkaa vai yhen palkan.”

Tehtaan varjossa.

Rytikarin asuinalue on kivenheiton päässä Veitsiluodosta mutta melko kaukana Kemin keskustasta. Koneiden pysähtyessä se uhkaa hiljetä entisestään.

Huttunen tarttui paikallisesta teollisuuden kunnossapitofirmasta tulleeseen työtarjoukseen ja houkutteli yhden kaverinsa mukaan. Elokuun alusta hän on käynyt Veitsiluodossa töissä periaatteessa hyvin samantapaisissa huoltohommissa kuin ennenkin, vain erivärisissä haalareissa. Osa entisistä työkavereista on kuulemma katsonut pitkään, jotkut vähän naureskelleetkin. Pääosin suhtautuminen on kuitenkin ollut positiivista: Huttuselta on kyselty ohjeita työnhakuun, joka suurimmalla osalla veitsiluotolaisista on nyt edessä ja monilla lähes ensimmäistä kertaa.

”Ehän määkään ollut tehnyt koskaan mitään ceeveetä. Kun mä kakskymmentä vuotta sitten menin tuonne töihin, mä soitin Sankalan Seijalle. Seija sano, että saattas olla, hän antaa sulle Makkosen Maurin numeron. Mä kävin Makkosen Maurin kanssa keskustelemassa ja menin maanantaina töihin. Se meni silloin sillä tavalla. Nyt ei enää mene.”

Nykyiseen työhönsä Huttunen ei tosin mennyt cv:llä, hänelle soitettiin kotiin ja kysyttiin hommiin. Muutenkin hän arvioi itsekin kuuluvansa irtisanotuista helpoiten työllistyvään joukkoon. 42-vuotiaana hän on vielä sopivan ikäinen. Hänellä on käypä koulutus ja hyvät sosiaaliset verkostot. Amerikan-autoja ja moottoripyöriä harrastavalla miehellä työkalut pysyvät käsissä vapaa-ajallakin, ja lähes koko ajan Huttunen on ajellut tehdastyönsä rinnalla myös taksia. Asuntolainarahat on siis mahdollista huuhtoa tarvittaessa monesta pienemmästä purosta, vaikka vakiduunia ei olisikaan. Mieluiten Huttunen kuitenkin työskentelisi jatkossakin nimenomaan suuryrityksen leivissä.

”Olihan se Veitsiluoto järjettömän hyvä työpaikka. Nyt kun on yksityisellä töissä, sen tajuaa. Se on niin ko selkee et se on se varmuus. Sä kulet siellä. Sä saat vuodeksi eteenpäin sen vuorokalenterin. Sä tiiät millon sä meet töihin ja millon sun ei tarvii mennä. Niin jämptiä kaikki.”

Joka tapauksessa Huttunen on ollut tyytyväinen uuteenkin hommaansa. Sillä on ollut henkisesti iso merkitys: huhtikuussa päälle uhannut paniikki on väistynyt ja usko omaan tulevaisuuteen rakkailla kotiseuduilla jälleen vahva. Kemistä tulevaisuuden onkin löydyttävä, sillä Huttunen ei osaa kuvitella elämäänsä missään muualla.

”En mä täältä pysty lähtemään. Mä oon mukavuuden­halunen sillä lailla. Mä oon tuosta kilometrin päästä kotosin, 11 vuotta asuttu tässä talossa. Mä en halua etelään. Mä en halua mihinkään tällasiin kasvukeskuksiin. Mä en halua edes mihinkään asutusalueelle minnekään. Kyllä mulla on vahva usko siihen, että jollain aikavälillä työllistyn noihin isoihin teollisuuslaitoksiin tuossa lähellä, Metsälle tai Outokumpuun.”

Ylen Elävästä arkistosta löytyy klippejä entisaikojen Kemistä. Vanhimmassa, vuonna 1946 kuvatussa, esitellään sodan raunioista ylöspäin ponnistavaa kaupunkia. Saksalaiset ovat vasta aivan äsken pommittaneet siltoja, tehdasrakennuksia ja asuintaloja, hautausmaalla on pitkät rivit sankarivainajien ristejä, ja siitä huolimatta tai juuri siksi tunnelma on valoisa ja eteenpäin katsova. ”Kemi on voimakkaan työn ja yritteliäisyyden kaupunki ja läpäisee vaikeudet varmasti”, Filmisepon tuottaman lyhytelokuvan kertoja tunnelmoi.

Vuonna 1963 Filmisepon kuvausryhmä on ollut kaupungissa uudestaan. Kamera viihtyy pääasiassa vanhalla työväentalolla järjestetyillä teollisuusmessuilla, joilla vierailee myös presidentti Urho Kekkonen, pohjoisen määrätietoinen teollistaja ja Kemissä nykyäänkin lämmöllä muisteltu mies. Kuviin on tallentunut jo aivan toisen näköinen, 60-luvun kasvua ja kehitysoptimismia huokuva maisema. Kertoja hehkuttaa: ”Pohjois-Suomen teollisuuden ja kaupan onnistunut neljäs suurkatselmus ennakoi niitä lisääntyviä elinmahdollisuuksia, joita näiden seutujen voimakas asukasluvun kasvukin edellyttää.”

Kun elokuisena tiistai-iltana kävelemme Timon kanssa Kemin keskustassa, ilmassa ei aisti voimakkaan työn ja yritteliäisyyden tunnelmaa. Kadut ovat keisarillisen leveät, asemakaavassa tulevaisuudenuskon mittakaava, mutta auringonlaskun tunnelmaa on vaikea välttää. Näiden seutujen voimakas asukasluvun kasvu kääntyi laskuun jo vuosikymmeniä sitten: suurimmillaan melkein 30 000 ihmisen kaupungissa asuu nyt reilut 20 000.

Se selittää paljon muttei kaikkea. Koska tässä maassa moottoritien laidat katsottiin viisaaksi rakentaa täyteen Prismoja ja siirtää Alkot ja apteekitkin niihin, asukaslukunsa suurin piirtein entiselläänkin säilyttäneiden pienten ja keskisuurten kaupunkien keskustat käyvät samaa kamppailua epämääräistymistä ja autioitumista vastaan. Ei synnyinkaupungissani Hämeenlinnassakaan hyvältä näytä. Kemissä lahoamisen prosessi on silti pidemmällä: liikkeitä ja ravintoloita on vain hylätty niille sijoilleen, niin kuin lähtö olisi tapahtunut suurellakin kiireellä. Vanhassa puutalossa toimineessa lahjatavarapuodissa välikattokin on pudonnut sisään.

”Muistat sä Wacon”, kysyn Timolta. ”Siis sen kaupungin Teksasissa, jonne me ihan ensimmäiseksi mentiin.”

”Totta kai mä nyt Wacon muistan. Ei sitä voi unohtaa.”

”Siellä keskustassa näytti tältä. Ihan niin kuin monien muidenkin amerikkalaisten kaupunkien keskustoissa, ne on vaan jätetty sinne mätänemään. Suomessa tapahtuu nyt sama, mitä Amerikassa joskus 1900-luvun puolivälissä.”

”Joo. Siltä vaikuttaa. Takiaispallot vaan pyörii.”

Halvalla lähtee.

Parhaimmillaan 30 000 ihmisen kaupunki on kutistunut melkein 10 000 asukasta pienemmäksi. Tilojen tarjonta ylittää kysynnän.

Pelastaudumme baariin. Muistelemme siellä aiempaa voimakasta työtämme ja yritteliäisyyttämme – yhdessä tekemiämme juttuja ja reissuillamme kohtaamiamme ihmisiä. Teksasin-­keikkaa elokuussa 2005 olemme muistelleet usein aiemminkin. Tässä ajassa tuntuu uskomattomalta, että olemme saaneet lehtitalon rahoilla sellaisenkin retken tehdä.

Totuus on, että mekin olemme Timon kanssa paperimiehiä. Kun vuosituhannen vaihteessa teimme ensimmäiset yhteiset juttumme, internetissä ruksuteltiin vielä rauhalliseen tahtiin ja älypuhelin tarkoitti matopeliä nokialaisen pikselinäytöllä. Halusimme aina tehdä isoja reportaaseja aikakauslehteen, jossa molemmat silloin olimme töissä – siis nimenomaan tälle paperilaadulle, jonka kysyntä on jo pitkään laskenut niin voimakkaasti, että paperikoneet ovat kaatuilleet Suomesta kuin dominopalikat.

Minä ja Timo ainakin käytimme paperia surutta. Pyrimme käyttämään sitä mahdollisimman paljon, ruinasimme aina aukeamakaupalla tilaa: minä halusin kirjoittaa pitkästi ja Timo saada valokuvansa oikeuksiinsa. En ole varma, onko mikään sen paremmin pyrkimyksissämme kuin mieltymyksissämme sittemmin muuttunut. Olen samalla tavalla iPhoneni kanssa naimisissa kuin kaikki muutkin mutta luen yhä mieluiten paperilta ja tilaan lehtiä kotiin.

Se oli hyvää aikaa. Rahaa riitti. Aikakauslehdillä oli tilaajia, ja postikin kulki. Paperimiehillä meni mukavasti sekä Kemissä että Helsingissä. Oi miten nostalgia vetääkään puoleensa ja melankolia suloisesti valtaa mieltä, kun istuu tyhjänpuoleisen kemiläisen pubin hämärässä illan toinen Sandels-tuoppi kädessään ja ajattelee kaikkea sitä, mitä maailmassa on ollut eikä enää ole, voi voi, pääsisipä ajassa takaisin, miten helvetin vanha setä sitä jo onkaan ja vielä vain pitäisi jaksaa.

”Ennen mikään ei ollut paremmin.” Eräs keski-ikäinen tuttavani kertoi kehystäneensä työhuoneensa seinälle tämän lauseen muistutukseksi ikääntyvän ihmismielen tyypillisimmästä harhasta. Mutta eihän sekään ole totta. Ei missään tapauksessa. Jotkut asiat oikeasti olivat.

Portaita kavuttavaksi.

Kemissä syntynyt ja kasvanut Matti Ruotsalainen tuntee sekä metsäteollisuuden historian että käytännön ja on kaupunginjohtajana unelmahommassaan. Usko tulevaisuuteen on vahva, mutta helposta pestistä ei ole kyse.

Lokakuussa 1944 saksalaiset yrittivät räjäyttää myös Kemin kaupungintalon. Sen kuitenkin pelasti vastavalmistuneen rakennuksen neljään ylimpään kerrokseen sijoitettu vesitorni – ennen saksalaisten tuloa vesitorni oli tyhjennetty, mikä vähensi ratkaisevasti ylimpien kerrosten painoa. Raudoituskin oli luja, ja niin kaupungintalo jäi pystyyn. 60-luvun lopulla rakennusta laajennettiin, ja niinpä sen käytävillä leijuu muisto nimenomaan tuon vuosikymmenen hengestä, samasta kehitysoptimismista, jota teollisuusmessuilla kuvattu arkistofilmikin huokuu.

Kemin kaupunginjohtaja Matti Ruotsalainen ottaa vieraat vastaan toisen kerroksen huoneessaan, omien sanojensa mukaan ”melko tilavassa kamarissa”. Viisikymppinen Ruotsalainen on paluumuuttaja – opiskeluajoista alkanut itäisemmän ja eteläisemmän Suomen kiertely päättyi vuodenvaihteessa, kun Ruotsalainen omaksi yllätyksekseen valittiin hakemaansa kaupunginjohtajan paikkaan.

”En suoraan sanoen uskonut, että ottaisivat. Mulla ei ole minkäänlaisia sidonnaisuuksia tuonne politiikan kenttään, ja vanhassa työläiskaupungissa kaupunginjohtajan valinnassa on perinteisesti ollut vahva poliittinen ulottuvuus. Mutta aika on muuttunut. Nyt tarkasteltiin muita asioita. Prosessi meni mun osalta hyvin.”

”Yllätys se oli. Eikä minua ollut informoitu millään lailla. Tässä istuin ja luin Hesarin uutista, ja juuri siihen samaan hetkeen soitti sitten toimittaja. Hänellä oli käytössään Storan sisäinen tiedote. Sillä tavalla käytännössä sain vahvistuksen.”

Matti Ruotsalainen

Kemiläiset ovatkin selvästi valinneet koulutetun ja kokeneen kaupunginjohtajan. Ruotsalaisen loppututkinnossa Joensuun yliopistosta oli 13 sivuainetta, ja hänellä on viiden aineen aineenopettajapätevyys. Suunnitelmana oli tehdä itsestään houkutteleva ja kustannustehokas vaihtoehto opettajamarkkinoille, mutta työura on kulunut enemmän erilaisissa organisaatio- ja kehitystehtävissä.

Valintapäätöstä varmasti helpottivat Ruotsalaisen juuret. Suvun miehet jo monessa polvessa ovat olleet töissä Kemi-yhtiöllä, nykyisellä Metsällä. Kaupunginjohtaja itsekin oli nuorena miehenä kesätöissä tehtaalla 13 vuotta peräkkäin. Lopputyönsä yliopistossa hän teki metsäteollisuuden historiasta, joten ymmärrystä alueen keskeisimmästä elinkeinosta on sekä käytännön että teorian tasolla.

”Tässä pestissä on nyt sitten heti ensimmäisen vuoden aikana saanut olla aitiopaikalla seuraamassa metsäteollisuuden historian jatkokehitystä. Ensin helmikuussahan tuli se iloinen asia. Uutinen Metsä Fibren investoinnista, yhdestä maailman suurimmasta ei enää sellu- vaan biotuotetehtaasta – tämähän siis kertoo jo siitä rakennemuutoksesta, että metsäteollisuudessa pyritään irti perinteisistä tuotteista ja jatkojalostusastetta nostetaan voimakkaasti. Puulla ja siitä saatavilla sidosaineilla on valtavasti erilaisia, vielä hyödyntämättömiä mahdollisuuksia. Lisäksi kamppailu muovia ja öljyä vastaan on käynnissä. Tullaan koko ajan ekologisempaan suuntaan.”

Jotkut lähtevät. Jotkut jäävät. Ja tänne jäävät tekevät näille seuduille tulevaisuuden niistä aineksista, jotka aika heille antaa.

Tutkijanhattu päässään Ruotsalainen pystyy katsomaan suurta kuvaa ja näkemään metsäteollisuuden muutoksen mahdollisuudet. Huhtikuun kahdeskymmenes oli silti tietysti musta päivä myös Kemin kaupunginjohtajalle. Hänen oma käsityksensä Veitsiluodon tulevaisuudesta oli samantapainen kuin Jarno Huttunen kertoi tehtaan työntekijöillä olleen: yksittäiset koneet olivat sulkemisvaarassa, mutta tuskinpa Stora Enso koko saarta pistäisi kiinni.

”Yllätys se oli. Eikä minua ollut informoitu millään lailla. Tässä istuin ja luin Hesarin uutista, ja juuri siihen samaan hetkeen soitti sitten toimittaja. Hänellä oli käytössään Storan sisäinen tiedote. Sillä tavalla käytännössä sain vahvistuksen.”

”Samana päivänä klo 15 oli palaveri, johon kokosin kriisiryhmän kasaan. Alettiin heti ratkomaan sitä akuuttia tilannetta. Tehtaathan eivät ole vain koneita, laakereita ja rullia – ihmiset tekevät tehtaan. Saman tien alettiin miettiä, miten heitä täällä pystytään tukemaan. Ja sitten piti valita viestintästrategia. Päätettiin, ettei meidän kannata lähteä banderollilinjalle. Niin ikävää kuin se onkin, ei me tällaisiin suuryritysten päätöksiin voida vaikuttaa, me voidaan ainoastaan sopeutua niihin. Turha ruveta rypemään, kun se on vaan pakko suunnata eteenpäin.”

Ruotsalainen vaikuttaa luonteeltaan optimistiselta ihmiseltä. On tietenkin myös kaupunginjohtajan tehtävä pysyä toiveikkaana – hän sanoo useaan otteeseen, että kyse on palveluammatista, ja vaikeina aikoina toivon horisontin luominen kuuluu olennaisena osana asiakaspalveluun. Joka tapauksessa Ruotsalainen tuntuu uskovan vahvasti ja aidosti Veitsiluodon uuteen nousuun. Hän kehuu Stora Enson olevan jälkihoitoprosessissa oikeasti tosissaan ja kartoittavan ison konsulttitoimiston avulla aktiivisesti tehdasalueen tulevia mahdollisuuksia. Kun isot voimat ovat liikkeellä, on myös lupa odottaa tuloksia.

Kaupunginjohtajan omassa visiossa Veitsiluodon laajalle teollisuusalueelle asettuu tulevina vuosina monenlaista, enimmäkseen raskaan teollisuuden toimintaa. Ehkä akkuteollisuutta, ehkä nykymuotoisen selluteollisuuden jatkajaa – ehkä myös metsäteollisuuden tulevaisuuden tuotteiden kehityspuisto, josta Stora Enso saisi itselleen tutkimuslaboratorion tuleviin miljardiluokan bisneksiin. Sellaista mahdollisuutta, että hallit jäisivät tyhjinä Perämeren tuulten piiskattaviksi, kaupunginjohtaja ei oikeastaan edes näe.

”Totta kai mä voin ymmärtää, että periaatteessa niinkin voi käydä. Nykyisessä teollisuuden kehityksen vaiheessa en kuitenkaan ymmärrä, mitä järkeä siinä olisi. Tämä meidän Veitsiluoto on teollisuuden toimintaympäristönä kiistatta Suomen parhaita. Se on välittömästi sataman vieressä. Siellä on sata vuotta ollut teollista toimintaa. Rautatie tulee. Virta tulee. Siellä on tilaa. Siellä on loistavaa osaamista, tarkoitan nyt nimenomaan henkilöstön osalta, ja sitähän teollisuus nyt ennen kaikkea tarvitsee. Osaamista.”

Lisäksi Kemillä on edelleen hihassaan sama ässä, jota pitkin tukitkin aikanaan uitettiin tehtaille: Suomen pisin joki. Kaupunginjohtaja perustelee valoisaa skenaariotaan myös sillä.

”Otetaan konkreettisena esimerkkinä mahdollisista uusista toimijoista akkuteollisuus. Sehän kasvaa nyt voimakkaasti. Akkuja tarvitaan. Keski-Eurooppaan taas on tällä hetkellä vaikea akkuteollisuutta perustaa, koska se tarvitsee paljon puhdasta makeaa

vetää. Ne joutuu turvautumaan pohjaveteen, ja pohjavesivarannot on rajalliset. Meillä taas on tuolla tuollainen pikkupuro kuin Kemijoki, joka tuottaa tuhansia kuutioita koko ajan. Luonto on meidän puolella. Meillä on erinomainen infra. Nämä perusasiat eivät ole muuttuneet mihinkään. En mä näe vaihtoehtona sitä, että me jäätäisiin täällä laiturille pillittämään.”

Oman näköinen elämä. Jarno Huttunen puuhaa koneiden ja moottoreiden kanssa sekä työssä että vapaa-ajalla. Kemin Sotisaari tarjoaa vapaa-ajan laitteluun otollisen ympäristön. Myös vaimo Tanja ja englanninbulldoggi Eino viihtyvät.

Lähdemme ajelulle. Timo suuntaa auton ensin Kalkkinokkaan Laitakarin saaren edustalle. Saarella toimi aikanaan Kemin ensimmäinen saha. 80-luvulla, silloin kun Timo oli pieni ja asui vastavalmistuneessa tiilitalossa viereisessä Haukkarissa, mantereen ja saaren välissä seisoi kesäisin tukkeja.

”Niitä oli paljon. Melkein koko toi väli täynnä. Käytiin pomppimassa niitten päällä. Mentiin veneellä siihen suman luo ja lähdettiin siitä. Hengenvaarallista hommaa.”

”Joo. Ei kovin järkevää.”

Jatkamme Ajoksen satamaan. Sielläkin on hölmöilty: vielä Timon ehdittyä ajokortti-ikään valvonta alueella oli kuulemma niin vähäistä, että satamalaiturille asti pääsi öisin ajelemaan. Vuonna 2021 taival tyssää kuitenkin lyhyeen. Laivat jäävät kauas, juuri muuta katseltavaa ei ole kuin tuulivoimaloiden siivet.

Veitsiluodossa käy odotetusti samoin. Pyyntö päästä sisään tehdasalueelle on torjuttu jo etukäteen, korona-aikana kaikki vierailut ovat kiellettyjä, eikä Stora Enson intresseissä muutenkaan varmaan olisi esitellä pian pysäytettäviä koneita. Puomi tulee vastaan hyvissä ajoin niin kuin nykyään on tapana.

Ennen oli erilaista. Tuijotan porttien takana pysyvää, oikeas­taan täysin hahmottomaksi jäävää maisemaa ja ajattelen aamulla selailemaani kirjaa Veitsiluodon historiasta. Työntekijät ja esimiehet asuivat saarella. Alueelta löytyivät kaupat ja koulut, postit ja pankit, parturit ja pakarit – elokuva­teatteri, urheilukenttä, seurojentalo ja ties mitä muuta. Veitsiluodon asukkaat tunsivat toisensa ja pitivät yhteisöstään huolta. Tämä kohta nyt ainakin hetkeksi hiljenevä saari oli koko heidän maailmansa.

Vaikka piipuista tulee vielä savua, portilla ei haise. Ei ole haissut Kemissä tähän mennessä koko matkani aikana, tajuan sen vasta, kun tuttu tuoksu tulee ensimmäisen kerran nenään kierrellessämme Hepolan asuinaluetta Veitsiluodon läheisyydessä. Haistamme sen samalla hetkellä, minä ja Timo, ja ryhdymme ihmettelemään, miten vähän nykyiset paperi- ja sellutehtaat haisevat verrattuna entisaikoihin. Kehitystä on tapahtunut, tai siltä meistä ainakin vaikuttaa – voihan myös olla, että ikä on vain vienyt hajuaistin.

Tässäkö tää oli. Jussapäkinkadulla vietetyt päivät ovat enää vain muistoja muualle siirtyneiden ihmisten mielessä.

”Kyllä mulla tää haju yhdistyy voimakkaasti lapsuuteen”, Timo sanoo. ”Silloin täällä haisi enemmän tai vähemmän koko ajan. Tai riippui varmaan tuulensuunnasta. Mutta aika hyvät mahdollisuudet oli, kun molemmilla puolilla kaupunkia oli iso tehdas.”

”Mulla tulee kanssa lapsuus mieleen. Hämeenlinnassa ei haissut, mutta Valkeakoskella haisi. Valkeakoski oli oikein kuuluisa hajuistaan, painettiin sieraimet kiinni aina kun ajettiin siitä ohi. ”

Se on totta, niin me useimmiten teimme. Yäkkäilimme teatraalisesti, Valkeakosken ohittaminen oli aina oikein ohjelmanumero. Ja kun nyt vuosikymmeniä myöhemmin Kemissä ajattelen noita pieniä performansseja Saabin takapenkillä, niissä tuntuu olevan yhteiskunnallinen ulottuvuus. Vanhempani eivät olleet erityisen hienoja ja koulutettuja ihmisiä, mutta eivät he olleet tehdastyöläisiäkään. Minä olin keskiluokkaisen perheen lapsi Valkeakoskea vanhemmasta ja hienommasta virkamieskaupungista. Ja mitä minä tein? Nyrpistin nenääni rahalle. Nyrpistin sitä työpaikoille. Nyrpistin sitä hyvinvoinnille.

Kyllä, se oli pelkkä vitsi, mutta silti. Jotenkin näin jälkikäteen hävettää.

Rakas paikka. Rytikarin työväentalo on 82-vuotiaalle Kauko Mäkivuotille tuttu ympäristö. Hän viihtyy paikassa ja on vuosikymmenten varrella osallistunut ahkerasti sen kunnostamiseen ja ylläpitoon.

Kaupunkia koko päivän kurittanut sade on lakannut, kun jalkaudumme Rytikarin kaduille. Rytikari on 1960- ja 70-luvuilla rakennettu kerros­taloalue Hepolan vieressä, Veitsiluodon tehdastyöläisten perinteisiä asuinseutuja sekin. Hinnat paljastavat alueen tämänhetkisen vetovoiman ja muuttoliikkeen suunnan: 82 neliön kerrostaloasunnon hintapyyntö Oikotiellä on 22 000 euroa.

Hiljaista on, hyvin hiljaista. Toisen vanhan pankkikonttorin tiloissa on suljettu kirppis, toisessa Setlementtiyhdistys. Lähikaupasta on jouduttu luopumaan, mutta apteekin sivupiste täältä vielä löytyy. Päiväkodille ei nähtävästi ole ollut käyttöä aikoihin, se on jäänyt rapistumaan.

Kuitenkaan Rytikaria ei ole vielä nujerrettu. Vanha puinen työväentalo on hyvässä maalissa. Asuinrakennuksetkin näyttävät kohtuullisen hyvin ylläpidetyiltä. Erään kolmikerroksisen talon pihalla Karikadulla seisoo eläkeikäinen herra autotallinsa edustalla ja ryhtyy kanssamme juttusille omasta aloitteestaan.

Käy nopeasti ilmi, että tämä mies, Kauko Mäkivuoti, muistaa paljon ja tarkasti. Päivämäärät ovat kirkkaina mielessä: hänen ensimmäinen työpäivänsä Veitsiluodossa oli 1. elokuuta 1960, jolloin Alatorniosta tullut nuorukainen aloitti hommat tehtaalla penkkipuuseppänä. Niissä hommissa hän työskenteli vuoteen 1976, jolloin koko osasto lakkautettiin, vaikka kysyntää olisi Mäkivuotin mukaan ollut.

”Kato kun firma tekkee päätöksiä niin siinä ei mikkään auta. Niin se on. Mutta töitä meillä oli siellä kovasti. Urakalla tehtiin niitä, ja hienosta puusta. Vissiin ihmisillä oli sillon paljon rahaa, kun jalopuusta tehtiin. Nämä nykyisen kotitalon ovetkin ovat meikäläisen tekemiä.”

”Miulle se ei ollut yllätys. Sen jälkeen kun Kemijärvi loppu, 14 vuotta sitten, mie olin ajatellut että näin tässä voi käydä. Mie tiesin jo silloin 98, minkä takia Tuura tuli Suomeen. Ja 2001 Suomi vietiin rahaliittoon ja Ruotsia ei. Se oli iso virhe.”

Kauko Mäkivuoti

Samana vuonna Mäkivuoti, mies parhaassa iässään, tempautui tosissaan mukaan ammattiyhdistystoimintaan. Puolet pääluottamusmiehen työajasta meni paperihommissa, puolet hän teki tehtaalla pienehköjä puusepän töitä: sorvasi koriste-esineitä ja muuta sellaista. Vuonna 1987 hän siirtyi Puutyöväenliiton Oulun aluetoimitsijaksi. Alueena oli koko Pohjois-Suomi Reisjärveltä Ivaloon, ajokilometrejä tuli 50 000 vuodessa. 90-luvulla metsäteollisuuden omistusrakenteessa tapahtui suuria muutoksia, joita parikymmentä vuotta sitten eläköitynyt aluetoimitsija suree edelleen.

”– 96 tuli ensin tämä kotimainen kuvio, Veitsiluoto ja Enso-Gutzeit pistettiin yhteen ja niistä tuli Enso. Ja sittenhän se tuli pian tämä Tuura tähän kuvioihin. -98 kun siitä kuulin niin heti syöksyin eduskuntaan poliitikkojen juttusille. Mie pistin vastaan. Että älkää nyt kiireellä fuusioituko. Selvittäkää ensin. Pitäis neuvotella. Mutta se oli vissiin selvitetty juttu jo silloin.”

Veitsiluodon tehtaan lakkauttamista Mäkivuoti oli pelännyt jo pitkään. Hänen käsityksensä mukaan peli menetettiin juuri fuusioiden myötä, kun metsäyhtiöt jatkuvasti kasvoivat ja valtionomistusta pienennettiin.

”Miulle se ei ollut yllätys. Sen jälkeen kun Kemijärvi loppu, 14 vuotta sitten, mie olin ajatellut että näin tässä voi käydä. Mie tiesin jo silloin -98, minkä takia Tuura tuli Suomeen. Ja 2001 Suomi vietiin rahaliittoon ja Ruotsia ei. Se oli iso virhe. Kyllä mie syytän tästä nykytilanteesta poliitikkoja laidasta laitaan.”

Kysymme Mäkivuotilta, miten pääsisimme pistäytymään viereisellä työväentalolla. Käy ilmi, että Kaukolla on avaimet: kymmenhenkinen harmonikkakerho kokoontuu työväen­talolla parin viikon välein, ja muutenkin Mäkivuotilla on sinne taajaan asiaa. Kun taloon kesällä 2011 laitettiin uudet vuorilaudat, hän kertoo olleensa talkoissa kolme ja puoli kuukautta, kahdeksasta kolmeen.

Työ ei ole mennyt hukkaan: talo on upea. Mäkivuoti kääntää avainta lukossa, laskee meidät sisään, ja seisomme äkkiä kauniissa ja selvästi rakkaudella ylläpidetyssä paikassa, jossa kaikki menneiden vuosikymmenten kokoontumiset pystyy jotenkin aistimaan, siitäkin huolimatta ettei ole itse niihin mitenkään osallistunut. Mäkivuoti tietenkin on, tyhjässä salissa hän muistelee 70-luvun lauantaitansseja, jotka järjestettiin aina paperiosaston kanssa vuoroviikoin – paikalla saattoi olla hyvinkin 400 henkeä.

Urheiltukin on. Ruokasalin puolella seinällä on kookas palkintokaappi, jossa on pokaaleja ja mitaleita menneistä koitoksista ja paikallisten työväen urheiluseurojen viirejä. Niitä on paljon, sillä työläiskaupungissa urheiltiin tietysti lajissa kuin lajissa tul:n joukkueissa. Tai siis urheillaan yhä, jako ei ole Kemissä menettänyt merkitystään.

”Mie tuon olen tehnyt”, Mäkivuoti sanoo. ”Se oli minun viimenen työ Veitsiluodossa, silloin kevättalvella 1987 ennen kuin lähdin sinne aluetoimitsijaksi.”

”Hieno”, minä sanon, ja tarkoitan sitä. Koko talo sormi­paneeleineen ja vanhoine vaatenaulakoineen on tavattoman kaunis. Tuntuu lohdulliselta, että siitä on pidetty niin hyvää huolta. Että se on ollut ihmisille niin tärkeä, ei selvästi mikä tahansa rakennus vaan työstään ylpeiden työläisten talo.

Kohti uutta.

Veitsiluodossa 20 vuotta työskennellyt Jarno Huttunen ei jäänyt odottelemaan päivää, jolloin viimeinenkin kone sammutetaan. Hän on jo vetänyt päälleen eriväriset haalarit ja luottaa tulevaan.

"Mennäänkö me nyt sinne slummiin, jossa luodit viuhuu ja jengi makaa oopiumipäissään kaduilla?”

”Joo. Nyt me mennään just sinne.”

Ajamme painavan pohjoisen taivaan alla kohti Takajärven kaupunginosaa, Timon mukaan maineeltaan kehnoa ja osittain autioitunutta. Tällaisia me työreissuillamme juttelemme toisiamme viihdyttääksemme, todennäköisesti melko samaan tapaan kuin oikeat paperimiehet tehtaalla. Välillä paskapuheesta siivilöityy ihan järkeviäkin ajatuksia.

”Onkohan mulla ollut koko ajan ihan väärä käsitys kemiläisistä? Siis kun mä olen ajatellut, että ne on juroja ja umpimielisiä. Koska kaikki, joiden kanssa mä olen täällä jutellut, on olleet pikemminkin puheliaita ja kivoja. Supliikki on hallussa.”

”Onko sellaista porukkaa olemassakaan kuin kemiläiset? Totta kai on perheitä, jotka asuu täällä jo useammassa polvessa. Mutta teollisuuden ympärillehän tää kaupunki on syntynyt. Tänne nimenomaan on tultu eri suunnista työn perässä. Karjalastakin tultiin paljon. Että kyllä jos ruvettaisiin kattoon, niin veikkaisin että Kemistä löytyy lopulta aika hyvä sekotus Suomen eri heimoja.”

”Joo. Hyvä pointti. Mun täytyy selvästi muuttaa näitä mun kemiläisajatuksia.”

”Sun täytyy vissiin muuttaa sun ajatuksia ylipäätään.”

Takajärvellä luodit eivät viuhu. Ihmisiä ei makaa kaduilla, mutta ei heitä kyllä myöskään kävele, pyöräile, juokse tai juuri edes autoile. Joissain Oklaholmankadun kolmikerroksisista elementtitaloista on vielä verhoja ikkunoissa, jotkut on hylätty kokonaan.

Astumme autosta ulos yhden kokonaan tyhjentyneen kerrostalon edessä. Jussapäkinkatu 1 on sen osoite, pohjakerroksen päädyssä on toiminut päiväkoti. Googlaan Jussapäkin päiväkodin ja saan selville, että se on lakkautettu 2004. Luultavasti päiväkoti on häipynyt ensin, viimeiset asukkaat vasta myöhemmin. Nyt timoteit ja ratamot puskevat halkeilleen asfaltin läpi. Ovien ja ikkunoiden eteen on lyöty laudat. Ne ikkunat, joihin lautoja ei ole lyöty, on kauan sitten kivitetty säpäleiksi. Ihmiselämä on kadonnut Jussapäkinkadulta.

Sitä on kuitenkin ollut. Kaikissa noissa asunnoissa, kaksiossa ja kolmioissa ja neliöissä noiden lautojen takana, on ollut elämää. Niissä on asunut 80-luvun lapsia, samanlaisia kuin minä ja Timo. Niissä on ratkottu Rubikin kuutiota, katsottu Spede Show’ta, keräilty Aku Ankan taskukirjoja, pelattu Stigan jääkiekkopeliä; syöty makaronilaatikkoa ja makkarakeittoa, podettu nuhakuumeita ja oksennustauteja, vietetty syntymäpäiviä ja rippijuhlia ja tietysti jouluja, ties kuinka monia jouluja, joulu jokaisessa kolmessakymmenessä asunnossa yhtä aikaa. Mihin se kaikki elämä on kadonnut? Mihin se on mennyt? Kadonnuthan se olisi joka tapauksessa, elämää ympäröineen betonikuoren hylkääminen on oikeastaan täysin merkityksetöntä mutta surettaa silti. Miksi näin on täytynyt tapahtua?

Rakennemuutos. Muuttotappio. Digitalisaatio. Teollisuuden automatisointi. Poliitikkojen ja hallintoportaan sanoja, abstraktioita, ja sellaisina helppoja pyöritellä. Mutta näin ne konkretisoituvat. Lautoina ikkunoissa. Elämän edellytykset vain katoavat jostain, esimerkiksi nyt Jussapäkinkadulta Kemin Takajärveltä, ja sitten sitä elämää ei siellä enää ole.

Totta kai se tuottaa kipua. Surua, katkeruutta ja vihaakin – hankalia tunteita, jotka etsivät purkautumiskanavaa. Soldiers of Odin aloitti toimintansa juuri Kemistä. En tiedä, miten suoraan se tähän liittyy, mutta ajattelen sitä silti, seistessäni tässä.

”Lähdetäänkö?”

”Joo. Mennään. Ei tänne voi jäädä, tulee surullinen mieli.”

”Niin tulee. Tää on jotenkin liikaa. Häivytään.”

Rakennemuutos. Muuttotappio. Digitalisaatio. Teollisuuden automatisointi. Poliitikkojen ja hallintoportaan sanoja, abstraktioita, ja sellaisina helppoja pyöritellä. Mutta näin ne konkretisoituvat. Lautoina ikkunoissa.

Eivät kaikki omatkaan tunteeni suinkaan kauniita ole. On myös hankalia ajatuksia, sellaisia, joita ei välttämättä tekisi mieli ajatella kaupungissa, joka on rakentunut paperi- ja sellutehtaiden ympärille.

Metsäteollisuuden merkitystä koko Suomen hyvinvoinnille on mahdotonta kiistää. Viime kesän lomareissulla kotimaata kiertäessä, tämä juttu jo mielessäni, asiaa tuli oikein erikseen ajateltua: tajusin selvemmin kuin koskaan aiemmin, miten koko maa on rakentunut nimenomaan metsäteollisuuden, sen tarpeiden ja reittien ympärille. Ja vaikka tehtaiden lakkauttamisesta on uutisoitu niin kauan kuin muistan, aikamuoto ei suinkaan ole imperfekti. Savua tupruaa piipusta yhä paikassa jos toisessakin. Raiteilla ja maanteillä näkee jatkuvasti valtavia tukkikuljetuksia. Isoja yhteiskunnallisia ratkaisuja tehdään yhä metsäteollisuutta tarkasti kuunnellen.

Tärkeää toimintaa siis. Elintärkeää, totta kai, mutta onko silti niin, että suremalla aina niin erityisen hartaasti ja automaattisesti raskaan teollisuuden ja siitäkin aivan erityisesti metsäteollisuuden irtisanomisia roikumme kiinni jossain myyttisessä kansallisessa kertomuksessa, jota sietäisikin jo päivittää? Vaikka Suomi on elänyt metsästä ja elää siitä yhä, pitääkö sen aina ja ikuisesti elää niin vahvasti nimenomaan siitä? Miksi juuri paperi- tai sellukoneen pysähtyminen on aina niin suuri tragedia, vaikka rakennemuutos riepottelee ja raastaa tässä itse kutakin?

Esimerkiksi tällaiselle minun kaltaiselleni freelancer-paperimiehelle digitalisaatio on merkinnyt sitä, etteivät juttupalkkiot ole kohonneet kymmeneen vuoteen. Kirja-alalla on sielläkin menty tasaista alamäkeä, ja äänikirjojen viime vuosina markkinaan tuoma piristysruiske lähinnä supistaa kirjailijan tilipussia, koska kuukausimaksulliset palvelut kaikilla sisällöntuotannon aloilla ovat suloisia kuluttajille mutta karuja tekijöille. Koko tämän ajan oikeat paperimiehet ovat muiden palkansaajien tapaan nauttineet työehtosopimusten mukaisista palkankorotuksista ja muista tavallisen palkansaajan eduista. Kyllä, minulla on koulutusta, minulla on suhteita, olen tottunut tähän, olen varmasti monella tavalla eliittiä ja pärjään kyllä, mutta en myöskään ole näiden haasteideni kanssa yksin – itsensä työllistäjien joukko yhteiskunnassa on kasvanut koko ajan, mutta sen tarpeita ja vaikeuksia ei tunnisteta, koska lähinnä häiritsemme järjestelmää olemalla jotain muuta kuin tavallisia palkansaajia. Teemmeköhän edes töitä? Korona-aika on osoittanut, että kulttuuri-alan freelancerin keskustelu valtiokoneiston kanssa todella lähtee tästä pisteestä. Teettekö te muka oikeasti töitä? No, vaikka sitten tekisittekin, ei kai siitä mitään haittaa ole, vaikkette saisi niitä nyt muutamaan vuoteen tehdäkään.

Menee jo katkeruuden puolelle, mutta menköön: koronarajoitusten polvilleen pistämää kulttuurialaa valtio muisti tämän vuoden budjetissa raskailla leikkauksilla. Ne näkyvät suoraan freelancereiden työtilanteessa, joten tämän alan työpaikoilla ei selvästikään ole väliä. Kemin Metsä Fibren hurrattua biotuotetehdasinvestointia valtio avitti 170 miljoonan euron infrahankkeilla. Näillä työpaikoilla siis on. Työn tunnistaa Suomessa vuonna 2021 edelleen ilmeisesti siitä, että tehtaan piipusta nousee savua.

”Miten me täällä, Kemissä ja Suomessa, kehitämme meidän työtä, että meillä on sitä myös tulevaisuudessa?” Tämä oli kaupunginjohtaja Ruotsalaisen kysymys, ja kieltämättä aivan olennainen. Miten me sen teemme?

Metsäteollisuus tekee omaa kehitystyötään omilla mittavilla resursseillaan. Varmaankin se tuottaa myös tulosta: puhtaampia prosesseja, kokonaan uusia tuotteita ja markkinoita.

Tosiasia kuitenkin on, että suomalaisen metsäteollisuuden jalostusarvo on viime aikoina pikemminkin laskenut. Paperikoneemme pysähtyvät, sellullemme on kysyntää. Sellurullat syntyvät edelleen Suomen metsistä, joita hakataan liki ennätystahtia. Puhtaasti puumäärää katsoen niiden voidaan ehkä väittää tämän kestävän, mutta koska emme enää elä siinä materiaalisen puutteen, rajattoman kasvun ja kehitysoptimismin todellisuudessa kuin viime vuosisadalla, se ei välttämättä suomalaisille enää riitä. Tutkimustenkin mukaan yhä useampi meistä on sitä mieltä, että on oltava muutakin myytävää kuin metsä ja maaperä. Vaikkapa kasvava luovan talouden sektori ei siis saisi olla jotain ylimääräistä, jota tässä nyt vähän puuhastellaan oikeiden töiden, metsä- ja kaivoshommien ohella. Asenteet ovat jotenkin pielessä.

Mutta mikään tästä ei tietysti ole Veitsiluodosta irtisanottujen vika. Heille toivon pelkkää hyvää, samoin Kemin kaupungille – toivottavasti kaupunginjohtajan valoisa tulevaisuus­skenaario toteutuu. Kunhan tässä nyt ajattelen ja täytän aikakauslehtipaperia. Teen tätä työtäni.

Hankalia tunteita. Soldiers of Odin perustettiin Kemissä lokakuussa 2015. Järjestöllä on edelleen oma kerhorakennus Koivuharjun kaupunginosassa.

Etsimme Timon kanssa jutulle nostattavaa loppua. Kaiken tämän melankolian jälkeen sellainen tarvittaisiin. Kemiläiset ansaitsivat sen. Sitä paitsi uskon kaupunginjohtajan sanoihin, alueella on paljon vahvuuksia, jotka kantavat kyllä.

Näissä meikäläisten paperihommissa on kuitenkin oltava jossain määrin uskollinen todellisuudelle, ja todellisuus on sellainen kuin se on. Tänäkin arkisena iltana, pahaenteisen helteisen kesän jälkeen masentavan varhain saapuneessa syyssäässä, Kemissä on hiljaista. Soitan useampaan tul:n urheiluseuraan ja kysyn pääsisimmekö seuraamaan treenejä. Yllättäen kaikki ovat kuitenkin edelleen kesätauolla – Kemissä koulujen alku ei ilmeisesti merkitsekään samalla tavalla siirtymistä arkirytmiin kuin Helsingissä. Tapahtumakalenterista löytyy illalle ainoastaan yksi riento: seniorikino.

Yhdeksän maissa lähdemme siis summamutikassa etsimään elämää kaupungilta. Sitä on vähänlaisesti. Työmaaporukalta vaikuttava miesseurue vyöryy pitkin Valtakatua pienessä pikkulauantain laitamyötäisessä. Karaokebaarin avoimesta ovesta viileään iltaan kantautuu perisuomalaista kaiken toivon tappavaa molli-iskelmää. Vilkaisen sisään, siellä on kyllä ihmisiä, mutta masennus iskee heti. Ylösnousemus ei löydy täältä, ainoastaan hauta.

Parin korttelin päässä on kuitenkin toinen avoin karaokebaari. Sen edessä tupakalla notkuu nuoria ihmisiä, ja sisällä pitkien pöytien ääressä heitä on lisää. Ei nyt erityisen paljon, etenkään tilan jotenkin suhteettomaan kokoon nähden, mutta silti enemmän nuoria ihmisiä kuin olen täällä näinä päivinä nähnyt.

Lavalla on koko ajan joku. Kukaan ei laula Elämän valttikortteja tai Ihmisen ikävää toisen luo. Yksi vetää My Heart Will Go Onin. Toinen jotain uutta, jota en edes tunnista. Kolmannen valinta on Vestan Varovasti nyt – parikymppinen, selvästi mikrofoni kädessään viihtyvä nainen tulkitsee sen varsin hyvin ja ajanmukaisen fraseerauksen halliten. Kenties hänen mielessään siintää Helsinki ja siellä järjestettävät laulukilpailut, kaikki eteläisen Suomen mahdollisuudet. Tai sitten ei, tämä nuori nainen haluaa pysyä Kemissä, hänen sydämensä on täällä. En tiedä. Veikkaisin etelää, mutta se on pelkkä arvaus. Voisin tietysti kysyäkin, mutta se ei tunnu enää olennaiselta, tämä ihminen laulaa, se riittää minulle. Hänen laulunsa lämmittää sydäntäni ja valaa minuun toivoa.

Jotkut lähtevät. Jotkut jäävät. Ja tänne jäävät tekevät näille seuduille tulevaisuuden niistä aineksista, jotka aika heille antaa.

Niin se on aina mennyt. Niin se menee. Tulevaisuuteen täytyy vain uskoa.

Vihaa ja rakkautta. Kaikki pienet ja keskisuuret kaupungit muistuttavat toisiaan yhdessä asiassa: Niissä asuvat ihmiset usein sekä rakastavat että vihaavat niitä. Tunteet taistelevat keskenään myös kemiläisten sydämissä.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »