Juha Itkonen heittää käsikirjoituspaperit korkealle ilmaan ja riisuu vaatteensa. Katselemme, kuinka turhautunut kirjailija painelee kalsareissaan lasikoppiin ja jää sinne. Yleisö nauraa hämmentyneenä. Lopulta minä ja Juho Milonoff teemme samoin, tungemme mukaan pieneen lasikoppiin ja laitamme katon kiinni.

Kymmenen vuotta sitten Itkonen asteli ensimmäisen kerran pahaa aavistamatta Kom-teatterin kellariin. Kohti-romaani oli juuri ilmestynyt. Itkonen kirjoitti jo silloin perheestä, maailmasta joka oli ristiriitainen ja silti jollain tavalla täynnä valoa.

Halusimme tehdä jotain yhdessä ja etsiä uusia tapoja ­kertoa ajastamme, meidän hapuilevasta sukupolvestamme. Alusta asti oli selvää, että kirjailijan oli tultava mukaan lavalle. Itkonen oli luonnostaan loistava esiintyjä ja sitä paitsi aivan liian komea jäädäkseen vain työhuoneen uumeniin. Kom-teatterin lavalle muodostui Itkosen oma nurkkaus, jossa oli piano, kirjoituspöytä ja Mynthon-aski.

Teatteri on siitä erikoinen paikka, että sieltä on vaikea lähteä. Ihmisistä tulee hetkessä läheisiä, aivan kuin ­heidät tuntisi jotenkin vaistonvaraisesti. Itkonen solahti joukkoomme helposti, bänditaustasta oli selvästi hyötyä. Hän ei hermostunut, vaikka istuimme kuukausia pöydän ympärillä keskustelemassa.

Itkonen kuunteli ja kirjoitti, toi versioita ja muutti niitä. Hän kirjoitti lisää, ja vielä uskomattoman nopeasti. Teimme kohtauksista lauluja ja soitimme ne yhdessä. Riitelimme, mutta emme luovuttaneet. Kiersimme maakuntia ja paransimme pukuhuoneessa maailmaa.

Jälkikäteen ajateltuna Komin lasikoppiriehunta oli Itkosen mielestä jokseenkin täydellinen metafora kirjan kirjoittamisesta ja sen julkaisemisesta. Ensin uhmakkuutta ja hullunrohkeutta, sitten sulkeutuminen akvaarioon kyhjöttämään.

Sellaistahan tämä on, mutta onneksi se menee ohi. Sekin.

Ajan kuluminen on ollut Itkosen kirjoissa aina läsnä. Ihmiset muuttuvat, kasvavat ja ovat silti olennaisilta osin samanlaisia. Kirjojen henkilöiden suora, kaunistelematon itsetutkiskelu on antanut tarttumapintaa myös minulle.

Olenko enää se, joka silloin olin? Miten sopeutua väistämättömään muutokseen, elämän jatkuvaan liikkeeseen?

Itkosen mukaan kokemuksemme ovat vähemmän yksilöllisiä kuin kuvittelemme, eikä siinä ole mitään surullista tai latistavaa, enemmänkin lohdullista. Vaikka elämän yksityiskohdissa on huomattavia eroja, kuljemme kaikki suurin piirtein samanlaisten vaiheiden läpi.

Itkosen kohtaamisen jälkeen olen oppinut havainnoimaan ympärilläni olevaa tarkemmin. Kuvat ovat muuttuneet sanoiksi, hetket kohtauksiksi. Aivan kuin olisin oppinut uudestaan kirjoittamaan.

Jotkut kohtaamamme ihmiset avaavat meille ikkunoita yksityiseen maailmaansa, päästävät perhosia ilmaan niin että mekin näkisimme ne. Uskaltavat olla vain, paljastua.

Itkonen kirjoittaa myös perheestä kuoleman ja syntymän keskellä. Toiveikkaasti, ilman suojuksia.

On vain yksi suunta, kaikilla sama, ja siihen suuntaan me etenemme.

Kohtaamisia-sarjassa Laura Malmivaara kuvaa kiinnostavia persoonia. Sarja päättyy.