Juha Hurme samosi ihanaa Mätäjokea alas – Yhtäkkiä virta katosi maan alle
Mätäjoella on ruma nimi, mutta kun Juha Hurme kulki kapean virran vartta, hän löysi kukoistavan elämänlangan.
Pieni joki kiemurtelee Vantaan Kaivokselasta suunnilleen pohjois-eteläsuunnassa Kaarelan ja Pitäjänmäen kautta Isoon Huopalahteen. Mittaa joelle, merkittävälle pääkaupunkiseutua halkovalle ekokäytävälle eli elämänturvaajalle, kertyy kymmenkunta kilometriä.
Nykyisen Helsinki-Vantaan alueella oli 1500-luvulla viitisenkymmentä kylää ja kartanoa. Yksi niistä oli Kårbölen eli Kaarelan kylä, jossa asui perimätiedon mukaan kaksikin rehtiä Ruti-nimistä laivuria. Kylän halki virtaava joki sai nimen Rutiån.
Joki sai virrata sillä nimellään yksimielisesti vuosisatoja, kunnes 1900-luvun alussa räjähdysmäisesti kasvavan ja suomenkielistyvän Helsingforsin asujaimisto suomensi nimen väärin. Ruotsin rutten on suomeksi mätä, ja ihanasta joesta tuli käännösvirheen ansiosta Mätäjoki.
Nimen alkuperälle on muitakin selityksiä. Alkumatkallaan Vantaan alueella joki liruttelee hiljaksiin paikoin pääuomassa, paikoin mättäiden ja useiden pikku-uomien järjestelmänä luhtien, lehtojen ja soiden kätköissä.
Se ei ole ihmisen kannalta sellainen selkeä ja kiva, lujarantainen virta, josta on helppo ammentaa vettä kippoon tai jossa on hupaisaa uittaa kaarnalaivaa. Ei siinä viitsi uidakaan mikään piisamia tai tukkasotkaa suurempi. Aika mätä joki siis.
Nimi on aika ajoin ärsyttänyt viskaaleja. Vaihtoehtoja on haettu. Vantaalla on puhuttu Myyrinojasta ja Helsingin puolella Kaarelanjoesta. 1970-luvulla ruvettiin järeisiin tositoimiin, kun Vantaankosken radalle rakennettiin Kannelmäkeen Mätäjoen ja jokilaakson ylittävä puolikilometrinen ratasilta.
Sillan nimeksi lätkäistiin Piijoen ratasilta, ja salakavalana tarkoituksena oli muuttaa kolossaalisen uudisrakenteen auktoriteetilla Mätäjoki Piijoeksi. Mutta ei sellainen kiero peli vedellyt, Suomen kansaa ei niin vain vedetty höplästä: Mätäjoki jäi Mätäjoeksi. Sillasta ei sentään tullut Mätäsilta, vaan se kuljettaa paikallisjunia edestakaisin yhä mystisellä nimellään Piijoen ratasilta.
”Salakavalana tarkoituksena oli muuttaa Mätäjoki Piijoeksi.”
Mätäjoella on massiivinen menneisyys.
Kanta-Hämeestä lähtevä satakilometrinen Vantaanjoki jylisi tuhansia vuosia Itämereen Mätäjoen uomaa pitkin. Vuoden nolla paikkeilla maapallon jääkauden jälkeinen geologinen kehittyminen päätti toisin.
Maan kohoaminen ja kallioisen selänteen paljastuminen veden huuhtoman hupenevan hiekkaisen maaperän alta ohjasi virran Djupbäckin kalliokynnyksen kohdalla selänteen itäpuolelle. Sieltä se löysi nykyisinkin voimassa olevan ratkaisunsa yhyttämällä Kehä III:n ja Tuusulanväylän risteymän eteläpuolella Keravanjoen, josta matka jatkui sulassa sovussa Vanhankaupunginlahteen.
Elämme siis kolmannella vuosituhannella jälkeen Vantaanjoen uoman siirtymisen.
Ja pysyttelemme lajina elossa siitä hyvästä, että planeetan elämänpiiri, nykyisellään hälyttävällä tavalla hupeneva verkosto, tarjoaa meille elämän edellytykset: hapen, veden, ravinnon, terveyden ja siedettävät ilmastolliset olosuhteet.
Eteläisen Vantaan ja läntisen Helsingin läpi luikerteleva uljas Mätäjoki on yksi säie tätä elämänverkkoa, joka kannattelee sekä biologisessa että symbolisessa mielessä olemassaoloamme. Symbolisessa mielessä sen vuoksi, että huomion kiinnittäminen Mätäjoen kaltaisiin elämän keitaisiin on osa merkittävää kampanjaa ja taistelua kaiken elämän edellytysten säilyttämiseksi ihmislajin valtavan suurten saappaiden tallomisen alla.
Siitä syystä halusin ystäväni Tomin kanssa tehdä pyhiinvaellusretken Mätäjoen alkulähteiltä aina Ison Huopalahden rannalle asti.
Sopiva päivämäärä löytyi heinäkuussa. Kohtasimme Kaivokselan Kaivosrinteentiellä Hämeenlinnanväylän kupeessa.
”Halusin ystäväni Tomin kanssa tehdä pyhiinvaelluksen Mätäjoen lähteiltä merelle.”
Vantaan alueella Mätäjoen nimi ei ole Mätäjoki vaan Mätäoja. Akvaattisten tieteiden luokituksen mukaan koko Mätävesistö on puro, koska sen virtaama on alle 200 litraa sekunnissa, ja leveys jää alle viiden metrin.
Mätäpuron alkulähde jää niin tiiviin pöpelikön, luhtaluonnon ympäröimän suon, sisälle, että tyydymme kunnioittamaan sitä tiheikön laidalta. Mesta on nasta, jyrkän metsäisen rinteen suojaama. Suuntaamme etelään, jossa aukeaa muinaisen Vantaanjoen möyrimä Mätäojanlaakso.
Ihailemme Kaivokselan niittyjen jälkeen Louhelan tervaleppäkorpea, joka on erittäin uhanalainen luontotyyppi. Tervaleppäkorpia ei ole koko maassa jäljellä kuin parisataa hehtaaria.
– Katso ja kunnioita tätä, sanoi Tomi ja osoitti pystyssä sojottavaa 15 sentin vartta, josta kasvoi kaiken matkaa kellanvihreitä kukkia.
– Mikä se on?
– Sääskenvalkku. Se on tervaleppien kaveri. Niiden juurisienillä on yhteispeliä. Erittäin uhanalainen kämmekkälaji. Jos olisi aikaa kontata, haettaisiin vielä halavasepikkäkin.
– Mikä se sitten on?
– Se on kovakuoriainen, joka esiintyy vain Suomessa. Tarkemmin sanottuna vain Vantaalla. Vantaan vaakunassa pitäisi olla halavasepikkä, erittäin uhanalainen ötökkä. Maailman ainoat halavasepikät mönkivät täällä Mätäojan kosteikoissa. Ennen niitä oli enemmän.
Marsalkka Mannerheimin isoisä, hyönteistutkija Carl Gustaf Mannerheim tutki niitä 1820-luvulla ja kertoi väitöskirjassaan, että ”laji elää mädissä pajuissa”. Ehkä Mätäjoen nimi onkin peräisin hänen väikkäristään. Lastenorkesteri Zepikät on nimetty halavasepikän mukaan. Ystäväni soittaa siinä bassoa.
”Kylläpä näyttää pääkaupunki kauniilta ja inhimilliseltä Mätäjoen rannoilta katseltuna.”
Ohitamme Jönsaksen arkeologisen alueen, jossa muinaiset vantaalaiset hylkeenpyytäjät asuivat 7 000 vuotta sitten. Merenpinta oli tuolloin 30 metriä nykyistä ylempänä ja alue oli saaristoa.
Bongaamme purolitukan, röyhyvihvilän, uistinvitan, rantakanankaalin ja yövilkan ja saavumme palstaviljelmille, joiden läpi yritämme vaatimattomalla menestyksellä oikaista. Viljelevä rouva huomaa ahdinkomme ja viittoilee oikeaa suuntaa: ”Here is polku!”
Kiitämme ohjeesta, ylitämme Vantaan ja Helsingin rajan ja jatkamme upeiden maisemien halki Kaarelan kurviin, jossa Mätäjoeksi rajalla muuttunut Mätäoja tekee 90 asteen mutkan ja suuntaa Kannelmäen länsipuolitse lounaaseen.
Niin teemme mekin. Kylläpä näyttää pääkaupunki kauniilta ja inhimilliseltä Mätäjoen reheviltä rannoilta katseltuna. Täällähän voisi melkein asua.
Alitamme Piijoen ratasillan ironisesti hymyillen.
Vaikutelmat jokivarrella säilyvät ihailtavan luonnonmukaisina, kunnes Kaupintien ja Pitäjänmäentien liikenneympyrässä joki katoaa! Se on ohjattu maan alle autoja ja junia häiritsemästä, sillä Rantarata Turkuun jyrää myös tällä kohdalla Mätäjokiraukan yli.
Jatkamme tyrmistyneinä etelään. Heikkoa tunnetta lisää jo kaksi tuntia kestäneen cityvaelluksen ja tutkimusretken aiheuttama huomattava nälkä ja kaamea kahvinhimo.
Juuri vaikeimmalla hetkellä pelastus saapuu yhtä aikaa sekä nestemäisenä että ihmishahmossa.
Huomaamme maan alta esiin putkahtavan Mätäjoen ja sen beachilla lepäävän Tiinan, yhteisen työkaverimme vanhoilta, hyviltä ajoilta, jolloin maailmassa käytiin vähemmän sotia, ja jolloin maassa istui hallitus, joka vihasi luontoa vähemmän kuin tämä nykyinen.
– Hei Tiina!
– Mitä te täällä teette?
– Tutkimme Mätäjoen alusta loppuun.
– Mätäjoki on parasta Helsingissä.
– Siltä vaikuttaa. Ja Vantaalla. Mistä saa kahvia ja ruokaa?
– Tuolta.
”Vaikeimmalla hetkellä pelastus saapuu yhtä aikaa sekä nestemäisenä että ihmishahmossa.”
Sushit ja kahvit nautittuamme ihailemme tovin Strömberginkoskea, jossa Mätäjoki riehaantuu laskemaan yli kuusi metriä lyhyellä välillä.
Jatkamme patikointia Pitäjänmäentien ja Talin kartanon välille jäävissä puronvarsilehdoissa, joissa on säilynyt vaateliasta korpi- ja lehtokasvistoa keskellä Helsinkiä!
Talin kartanopuiston muhkeat jalavat, tammet, vaahterat ja saarnet suojaavat keskikesän kulkijaa liialta auringonpaisteelta. Väistämme nöyrästi Talin golfkentän viuhuvia palloja, ja niin tekee jokikin. Viidakkomaisen rehevät lehtomaiset metsät saattelevat Mätäjoen Isoon Huopalahteen.
Mätäjoki on nyt kävelty: arviolta 15 kilometriä viidessä tunnissa. Erkanemme tahoillemme kaikkemme antaneina ja erittäin paljon saaneina.
