Zuckerbergin taskussa on ahdasta, kun mediakin on pantu sinne

”Hei sun pitäisikin tehdä juttua tästä!” on lause, jonka toimittajana saan säännöllisesti kuulla illanvietossa tai vaikka koirapuistossa. Ja niinhän se on, moni taho toivoo, että media kiinnostuisi: kansalaiset haluavat epäkohdat esiin, poliitikot kertoa kantojaan, yritysjohtajat saada firman nimen lehteen, kulttuurintekijät näkyvyyttä teoksille, tutkijat tuloksille ja urheiluihmiset omalle lajilleen.

Jossain toisaalla on se reaalimaailman mediakenttä eli suomalaiset toimitukset, joiden pitäisi näihin jättiodotuksiin vastata. Toimittajien lukumäärä on vähentynyt jo pitkään. Pelkästään viime vuosikymmenellä alalta lakkautettiin joka kolmas työpaikka. Tänä vuonna muutosneuvotteluita on käyty useissa suurissa lehtitaloissa. Yle suunnittelee suomalaisen mediahistorian suurimpia irtisanomisia.

Myös julkaisujen, siis lehtien, joissa juttuja voi julkaista, määrä on kutistunut huomattavasti. Puolueet, ylioppilaskunnat, etu- ja ammattijärjestöt ovat leikanneet ja lopettaneet jäsenlehtiä. Kaupallisella puolella omistus on keskittynyt. Journalismia tehdään yhä vähemmän, koska samat jutut voidaan kopioida konsernin lehtiin ympäri maan.

Julkista mediayhtiötä kurmottaa sen vihollisten epäpyhä allianssi: laitaoikeisto ja kaupallisten lehtitalojen pomot hyökkäävät rinta rinnan Yleä vastaan. Samalla he heikentävät tavallisten suomalaisten pääsyä laatujournalismin äärelle.

Lopputulos on, että odotuksista huolimatta suomalaista journalismia julkaistaan määrällisesti vähemmän kuin koskaan.

Vallitseekin paradoksi. ”Kaikki haluavat yhä haastateltavaksi mediaan, koska kaikki ymmärtävät yhä medianäkyvyden arvon. Mutta kukaan ei ilmeisesti halua maksaa mediasta tarpeeksi, jotta se pysyisi pystyssä niitä haastatteluja tehdäkseen”, kuten toimittaja ja tietokirjailija Anu Partanen Journalisti-lehden kolumnissa kirjoittaa. Kolumni käsittelee aikakauslehti Option lakkautusta.

Tilanne muistuttaa peruskoulua, jolle julkisessa keskustelussa sysätään jatkuvasti uusia tehtäviä yrittäjyyskasvatuksesta, liikkumiseen ja lapsentekovalistukseen. Samaan aikaan opettajien palkkaan ja työoloihin ei panosteta.

Teoriassa digitalisaatio voi monipuolistaa tiedonvälitystä. Esimerkiksi puolueet ja järjestöt ovat printtilehtiä lopettaessa vedonneet siihen, että sisältö kannattaa levittää netissä. Mutta käytännössä digisiirtymä on haavoittuvainen. Pieni lehti hukkuu netin kilpalaulantaan. Ainoastaan kaikkein suurimpien julkaisuiden muskelit riittävät mainontaan ja omiin uutissovelluksiin. Muille jää keinoksi yrittää löytää lukijoita jakamalla juttulinkkejä Facebookissa. Käytännössä iso siivu suomalaista journalismia on siis työnnetty Mark Zuckerbergin taskuun. No, siellä se on hyvässä seurassa, ovathan samaan taskuun päätyneet myös mainosrahat, ihmissuhteet ja kaikki yksityisimmät tietomme.

Mutta yksittäisen miljardöörin varaan pantu tiedonvälitys on haavoittuvaa. Sen osoittaa viestipalvelu Twitterin kehitys. Aiemmin päättäjien, julkishallinnon ja toimittajien suosima viestintäkanava vajosi nopeasti vallastaan seonneen Elon Muskin leikkikentäksi. On vaikea keksiä tehokkaampaa ja huomaamattomampaa sensuuria kuin algoritmien muutos. Tällä hetkellä esimerkiksi ilmastosisällöt törmäävät siihen, ettei Facebook hyväksy niitä.

Twitterissä eli X:ssä leviävät nyt salaliitot, valheet ja propaganda. Itsevaltiaiksi pyrkivät satsaavat nimittäin sisällöntuotantoon.

Kun autoritäärinen johtaja haluaa valtaan, hän karsii ensimmäisenä vapaan tiedonvälityksen. Epädemokraattiset tahot tuntuvatkin tajuavan journalismin tärkeyden.

Jos tiedon infraa halutaan Suomessa vahvistaa, tulee journalismin tuet nostaa muiden Pohjoismaiden tasolle. Myös kansalainen voi vaikuttaa. Lehtitilaus on merkittävä tuki journalismille.