Apu

Jouppilan nelosten karu lapsuus – Perheidyllin nähneistä kukaan ei osannut aavistaa, että kotia hallitsi äidin harjoittama väkivalta ja pelko

Jouppilan nelosten karu lapsuus – Perheidyllin nähneistä kukaan ei osannut aavistaa, että kotia hallitsi äidin harjoittama väkivalta ja pelko
Vuonna 1951 syntyneet lapsijulkkiset, Jouppilan neloset kiersivät Suomea messuilla ja muissa tilaisuuksissa kuin näyttelyesineet. Kotona Isossakyrössä äiti pahoinpiteli heitä, piti nälässä ja käytti fyysisen väkivallan lisäksi henkistä väkivaltaa. Kukaan ei pystynyt puuttumaan tilanteeseen, ei edes nelosten isä.

Sohvalla istuvat vierekkäin Erkki Jouppila ja Jorma Jouppila. Martti Jouppila istuu tuolissa, Helena Jouppila toisessa tuolissa. He ovat maankuulut Jouppilan neloset.

Nelosista tuli aikanaan niin iso uutinen, että heidän syntymänsä uutisoitiin 10. kesäkuuta vuonna 1951 jopa Yleisradion uutislähetyksessä. Sen aikainen media seurasi nelosten kasvua ja esiintymistä eri tilaisuuksissa teini-ikään saakka.

Nyt ollaan nelosten kotikonnuilla Isossakyrössä ja Helena Jouppilan viihtyisässä kodissa. Helena muutti Järvenpäästä takaisin Isoonkyröön viime syksynä ollakseen lähellä rakkaita veljiään.

Sillä rakkaita veljet ovat, erityisen rakkaita siksi, että neloset ovat yhdessä selvinneet lapsuudesta, jollaista yhdenkään lapsen ei pitäisi kokea.

Heidän tarinansa on nyt yksissä kansissa. Helena Jouppilan ja toimittaja Sanna Walleniuksen kirjoittama kirja Neloset, Jouppilan sisarusten tarina (Docendo) on juuri ilmestynyt.

Helena Jouppila mietti kirjan kirjoittamista vuosikausia. Hän aloitti sen tekemisen jo vuonna 2001 käydessään läpi vanhoja lehtileikkeitä.

Syynä oli nelosten 50-vuotispäivät ja syntymäpäiväjuhlan juonto. Lehtileikkeitä nimittäin riitti ensi hetkistä vauvojen kotiuttamiseen asti – syntymän jälkeen heitä pidettiin sairaalassa yhdeksänkuisiksi, ennen kuin he pääsivät kotiin.

"Toivoin usein nuorena, että saisin muistinmenetyksen. Että jonakin aamuna heräisin ja kaikki olisi pyyhitty pois.”
Ote kirjasta Neloset, Jouppilan sisarusten tarina

– Meidät ruokittiin vahvoiksi eteläpohjalaisten äitien maidolla. Pitää muistaa, että Suomi oli köyhä maatalousvaltainen maa, ja keskosten hoito oli siihen aikaan ihan toisenlaista kuin nyt. Meidät pidettiin lämpiminä kuumavesipullojen avulla, ja bakteerikammon takia varottiin tartuntoja. Edes vanhempamme eivät päässet katsomaan meitä kuin lasin takaa, vilkas Helena Jouppila kertoo.

Häntä jäyhemmät veljet nyökyttelevät ja sanovat, että on jännittävää, millaisen vastaanoton siskon kirja saa. He antoivat sen julkaisemiselle siunauksen, vaikka muistot ovat kipeitä.

”Toivoin usein nuorena, että saisin muistinmenetyksen. Että jonakin aamuna heräisin ja kaikki olisi pyyhitty pois.”

Neloset yksivuotiskuvassa kuin nuket Kotilieden jutussa vuonna 1952. Vas. Helena, Martti, Erkki ja Jorma.

Kukaan ei aavistanut

Aikansa lapsitähdet nähtiin lehtikuvissa kauniisti puettuina ja hymyilevinä. Perheidylli vaikutti täydelliseltä, ja nelosia kierrätettiin esiintymässä messuilla ympäri maata.

He mainostivat vitamiineja, ja perhe sai lahjaksi muun muassa pulsaattoripesukoneen. He pääsivät kahdesti kättelemään jopa Urho Kekkosta, ensin pääministeri Kekkosta, sitten presidentti Kekkosta.

Vuonna 1960 otetussa kuvassa neloset istuvat helikopterissa Kymenlaakson messuilla Kouvolassa yhdessä Miss Suomen, Pirkko Mannolan kanssa. Soitto Mannolalle paljastaa, ettei hän ole unohtanut nelosia.

– Muistan heidät suloisina ja nätteinä lapsina ja muistan senkin, että minulla oli päälläni Brigitte Bardot -tyylinen leninki.

Neloset pitivät esiintymismatkoista, ja esiintyminen toi vaihtelua vaikeisiin kotioloihin.

Kukaan nelosia silloin tavannut ei voinut aavistaa, että kotia hallitsi äidin harjoittama väkivalta ja pelko. Siitä Helena Jouppilan kirja nyt kertoo kaiken muun ohella.

Nelosten eloonjääminen kuin pohjalainen ihme

Nelosten vanhemmat Hilkka Sunikka ja Eino Jouppila vihittiin vuonna 1949. Evakkona Pohjanmaalle joutunut Hilkka ja eteläpohjalainen Eino eivät saaneet heti lasta, ja vasta hedelmöityshoitojen jälkeen lapsia tulikin neljä kerralla.

– Setämme Reino mietti kerran eloonjäämisemme syitä ja totesi, että ette tekään olisi sieltä lasikaapista koskaan nousseet ilman Jouppilan suvun hyviä geenejä, Helena Jouppila kertoo.

”Äidin kimeä huuto täyttää keittiön:

– Oon kyllästynyt tähän paskaan! Olis tullu noita kakaroitakin edes yks kerrallansa. Tuo likka, se on kaiken pahan alku ja juuri. Kyllä ihmiselle on risti annettu.”

Äidin, Hilkka Jouppilan nuoruuskuvasta katsoo hyvin vakava, jotenkin ahdistuneen näköinen tyttö.

Hän oli jo lapsena herkästi tulistuva, ja kuka tietää, millaisen haavan hän sai sieluunsa evakkouden takia.

Nelosiinsa hän ei saanut tutustua normaalilla tavalla, koska nämä olivat niin pitkään syntymänsä jälkeen sairaalassa. Sekään ei silti selitä sitä fyysisen ja henkisen väkivallan määrää, jolla hän lapsiaan kuritti.

Erityisenä kohteena oli jostain syystä juuri Helena- Äiti vainosi häntä nelivuotiaasta lähtien ja haukkui ”lutkaksi, huoraksi, isän jalkavaimoksi”. Hän hakkasi Helenan jalkoja milloin halolla, milloin saunapolulla nokkosilla.

"Jo äidin askelista kuuli, millaisella päällä hän oli. Pakenimme silloin pöydän alle."
Erkki Jouppila

Äiti alisti, syyllisti ja moitti kaikesta, millä Helena yritti äitiään miellyttää. Karu on sekin tarina, miten äiti ei halunnut ottaa vastaan tyttärensä metsästä poimimia mustikoita ja huusi: ”Minä en sun mustikoitas tarvitte! Pidä letukka marjas!”  Siitä suivaantuneena Helena kaatoi ne ulkona pois.

– Jo äidin askelista kuuli, millaisella päällä hän oli. Pakenimme silloin pöydän alle, Erkki Jouppila kertoo.

Lapset eivät uskaltaneet kertoa isälleen kodin tapahtumista. Eino Jouppila oli pitkiä aikoja poissa kotoa metsätöissä, ja kilttinä miehenä hän ei osannut tai uskaltanut laittaa vaimoaan järjestykseen.

– Isä oli pehmeäluonteinen, ei hän voinut ruveta äitiä mätkimään tämän käytöksen takia. Eikä isä tiennyt kaikkea, äitihän kielsi meitä puhumasta mitään kodin tapahtumista, Helena Jouppila sanoo.

”Seuraavina päivinä käveleminen on vaikeaa, ja sääret ja takamus ovat täynnä mustelmia. Äiti huomaa sen ja sihahtaa, kun jäämme kahdestaan keittiöön. – Isälles et sitten tästä puhu, muista se.”

Erkki-veljen oikealla puolella istuva Jorma Jouppila kertoo saaneensa nelosista vähiten piiskaa. – Äiti ei enää jaksanut hakata piiskattuaan jo kolme meistä, hän muistelee.

Isä käski mennä pois, kun äitee ei tykkää

Helena Jouppila hakee työhuoneestaan vanhan mustavalkoisen valokuvan. Se on tyystin erilainen kuin lehdissä nähdyt kuvat, joissa neloset ovat kuin pieniä nukkeja.

Tässä kuvassa on neljä paitaressua, vakavaa kolmevuotiasta lasta, joiden kasvoilla ei näy hymyn häivää. Vaatteet ovat juuri niin vaatimattomat kuin maaseudun lapsilla oli sodanjälkeisessä Suomessa.

– Vanhemmilla ei ollut kameraa, mutta naapuri oli ottanut meistä kuvan ja saimme sen jokainen 50-vuotislahjaksi. Järkytyin kuvasta, järkytyin vakavuudestamme, Helena Jouppila sanoo.

Julkisuudessa luodun valheellisen kiiltokuvan ulkopuolella Jouppilan neloset elivät todellisuudesta, josta valokuva neljä vakavailmeistä paitaressua muistuttavat.

Jorma Jouppila jatkaa, että heistä tuli karuissa olosuhteissa karaistuneita.

– Kaikki me äiteetä peljättihin. Oltiin aina pihalla, vaikka pakkasta olisi ollut 30 astetta. Ja aina oli nälkä, koska äiti ei antanut meille ruokaa kuin tiettyinä ruoka-aikoina ja silloinkin kitsaasti. Kun hän lähti sukuloimaan Satakuntaan, isän sisko tuli tekemään meille ruokaa. Ollessamme pahimmassa kasvuvaiheessa Helena laittoi ruokaa ja keitti perunoita kuusi litraa kerrallaan.

Kun äiti sattui pahalle päälle, lapset juoksivat navettaan pakoon.

– Minä sain nuorimpana nelikosta vähiten piiskaa, kun äiti ei enää jaksanut hakata piiskattuaan jo kolme meistä, Jorma Jouppila sanoo.

"Kuulimme testamentista äidin kuoliniltana, ja se vaikutti pitkäksi aikaa väleihimme."
Helena Jouppila

Helena Jouppila havahtui kirjaa tehdessään muistoon, joka selittää hänessä lapsena olleen syvän yksinäisyyden tunteen.

– Olin kuusivuotias, kun kuljin isän perässä navetalle. Isä käski minun mennä pois, että älä kulje perässä, äitees ei tykkää. Menin pihalle ja olin surullinen, että isä sanoi niin. Nyt sen ymmärrän, sillä isä oli niin avuton äidin suhteen.

Kylällä tiedettiin, etteivät asiat Jouppiloilla olleet mallillaan, mutta perheen tilanteeseen ei puututtu. Likapyykkiä ei myöskään pesty kotona, koska sielläkin tilanteesta vaiettiin.

”Olen jälleen kaksin äidin kanssa niin kuin monina muinakin kertoina, jolloin paha saa vallan. Äkkiarvaamatta hän tarttuu käsipuoleeni ja alkaa retuuttaa minua kohti porstuaa, ulko-ovea ja kohti läheistä puulatoa. Siellä äiti nappaa käsiinsä pyöreän koivuhalon ja alkaa lyödä minua jaloille ja takamuksille. Hän lyö kerran, toisen, kolmannen.”

Aikamiehenä Martti Jouppila jatkoi isänsä töitä. Hänellä oli traktorin perässä siirrettävä mylly.

Äiti eristi pikkusiskon nelosista

Vanhempien välinen fyysinen kontakti katosi vuosiksi, mutta jonkin kerran he sentään olivat nelosten jälkeen harrastaneet seksiä.

Vuonna 1961 syntyi pikkusisko Päivi, ja hänen kanssaan äiti muutti kotitalon yläkertaan neljäksitoista vuodeksi.

Hän yritti saada tytön sanomaan isää sedäksi ja eristi lapsen kokonaan sisaruksistaan. Päiviä hän pahoinpiteli vain kerran, mutta takertui tyttöön ja sitoi tämän itseensä väärällä tavalla.

Päivi kertoo kirjassa, miten hän ison osan lapsuusvuosistaan nukkui äidin kanssa Jouppilan yläkerran vinttikamarissa, jonne muulla perheellä ei ollut asiaa.

Pikkutyttönä hän ei nähnyt järjestelyssä mitään omituista. ”En minä silloon ymmärtäny, että jossain muus perhees isä ja äiti nukkuvat samas sängys.”

Äiti teki nelosille viimeisen tempun testamentissaan.

Viimeisenä temppunaan äiti teki testamentin, jossa hän testamenttasi rivitalon puolikkaan siskolle. Myöhemmin kotitalo ja äidin osuus pelloista jäivät myös hänelle.

– Kuulimme testamentista äidin kuoliniltana, ja se vaikutti pitkäksi aikaa väleihimme, mutta nyt asumme siskon kanssa lähekkäin, eikä välejä hierrä mikään, Helena Jouppila toteaa.

Kun Helena oli 14-vuotias, äiti harjoitti henkistä väkivaltaa ja aloitti mykkäkoulun. Hän ei puhunut Helenalle seitsemään vuoteen sanaakaan, ei edes silloin, kun tämä tuli kotiin ylioppilasruusuineen.

– Tein myöhemmin, ennen äidin kuolemaa yhden yrityksen puhua, mutta ei se onnistunut, Helena Jouppila sanoo.

”Kun kävin läpi muistojani tätä kirjaa kirjoittaessani, löysin vihdoin sovun kaiken tapahtuneen kanssa. Vaikka tiesin, että se on ainoa selviytymiskeinoni, pystyin antamaan sydämessäni kaiken anteeksi sinulle vasta nyt. En halunnut jäädä katkeruuden loukkuun.”

Hilkka Jouppilan uuden kodin työhuoneessa on paljon muistoja ajasta, jolloin neloset olivat median huomion kohteena.

Sisarukset kasvoivat ehjiksi toistensa tuella

Neloset kertovat kasvaneensa ehjiksi ihmisiksi toistensa tuella, tiiviinä nelikkona. Auttoi, että heitä oli monta. Lukijan sydäntä sen sijaan kylmää kirjaa lukiessa. Hän kauhistelee, miten kukaan äiti voi toimia niin julmasti kuin Hilkka Jouppila toimi.

On pääteltävä, ettei hän ollut psyykkisesti terve ihminen. Jokin oli rikki hänen sisällään, ja häntä hoidettiinkin viisi viikkoa Törnävän piirimielisairaalassa.

– Se oli kuitenkin liian lyhyt aika, eikä sairaalan henkilökunta pystynyt mitenkään puuttumaan kodin olosuhteisiin. Ei kukaan pystynyt, ei edes kotitalomme toisessa päässä asunut ihana mummamme, isän äiti, jolle äidin törkeyksiä ei voinut edes kertoa, Jorma Jouppila sanoo.

Helena Jouppila sanoo, että häneen lapsuus vaikutti niin, että hänen on ollut vaikeaa olla heikko ihminen. Hän on miettinytkin, miten osaa ottaa apua vastaan, kun itse vanhenee ja ehkä tarvitsee apua.

Kirjaa kirjoittaessaan Helena Jouppila kertoo eläneensä kaikki lapsena kokemansa tunteet.

– Kirjoittaessani tätä tarinaamme elin kaikki lapsena kokemani tunteet. Kirja on minusta tärkeä siksi, että lapsiin kohdistuvasta väkivallasta pitää voida puhua.

Veljet naurahtavat, ettei heistä tullut juoppoja eikä muutenkaan hunsvotteja. He pääsivät kotoa ammattikouluun ”nopiaan pois”.

Aikamiehenä Martti Jouppila jatkoi isänsä töitä, hänellä oli traktorin perässä siirrettävä mylly, Erkki Jouppila on tehnyt uransa metallimiehenä ja Jorma Jouppila kojeistoasentajana.

– Meistä kaikista tuli hyviä vanhempia, ehkä jopa liian lepsuja.

”On ollut mukava nähdä, kuinka hyvät välit Erkillä ja Jormalla on lapsiinsa. He ovat olleet vuosien mittaan paljon yhteydessä lapsiinsa, mutta antaneet näille myös tilan elää omaa elämää. He ovat hoitaneet myös lastenlapsiaan mielellään.”

Väkivaltaisesta lapsuudestaan neloset selviytyivät toistensa tuella. Ensimmäisinä kouluvuosina he sepittivät iltaisin pieniä tarinoita tuvan viereisessä kamarissa, jossa oli neljä sänkyä rivissä.

Helenasta tuli perheneuvolan johtaja

Helena Jouppilan erikoiseen elämäntarinaan mahtuu sekin, että hän avioitui nelosten synnytyksessä avustaneen, itseään 32 vuotta vanhemman lääkärin Pentti Peltosen kanssa.

Pariskunta sai kaksi lasta, mutta avioliitto päättyi eroon, kun Helena Jouppila oli 42-vuotias.

Kaltoin lapsena kohdeltu Helena Jouppila työskenteli lastensuojeluviranomaisena seitsemän vuotta ja lopulta perheneuvolan johtajana.

– Opin lapsena huolehtimaan veljistä, jo kaksivuotiaana niistin näitten nenät. Minuun on vedonnut kai omien kokemusteni takia lasten kärsimys, sillä jo kahdeksanvuotiaana ajattelin perustavani lastenkodin.

Nyt Helenaa lämmittää se, että rakkaat veljet ovat lähellä. He ovat vähäeleisen empaattisia, pohjalaisten miesten tapaan tunnesanoja ei tuhlailla.

Helena Jouppila asuu jälleen rakkaiten veljiensä lähellä. Vasemmalta Martti, Helena, Jorma ja Erkki Kyröjoen rantatöyräällä.

Kun Martti-veli sanoi siskolleen painokkaasti, että on mukavaa, kun tämä muutti Isoonkyröön takaisin, Helena tunsi kuin kissa olisi kehrännyt sydämessä.

– Veljeni selvisi vauvana saamistaan kouristus- ja tajuttomuuskohtauksista, mutta jäi niiden vuoksi hiukan kehityksestä jälkeen. Koin Marttia kohtaan vahvaa suojelunhalua, ja istuimme ensimmäiset vuodet vierekkäin koulussa kahden hengen pulpetissa, Helena Jouppila sanoo.

”Jo ensimmäisinä kouluvuosina aloimme sepittää iltaisin pikkutarinoita. Nukuimme silloin tuvan viereisessä kamarissa, jonka takaseinällä sänkymme sijaitsivat rivissä. Yleensä jokainen kertoi jotakin, lyhyesti tai pitemmin.”

Sitaatit Helena Jouppilan ja Sanna Walleniuksen kirjasta Neloset, Jouppilan sisarusten tarina (Docendo 2020).

Jouppilan neloset

  • Helena, Martti, Erkki ja Jorma Jouppila syntyivät 10.6.1951 Vaasan lääninsairaalassa.
  • Nelosista tuli maankuuluja, ja tiedotusvälineet seurasi heitä teini-ikään asti.
  • Lehdissä esitelty perheidylli ei pitänyt paikkaansa, sillä äiti pahoinpiteli lapsiaan.
  • Helena Jouppila ja Sanna Wallenius ovat kirjoittaneet kirjan Neloset, Jouppilan sisarusten tarina (Docendo 2020).
Julkaistu: 21.2.2020
4 kommenttia