Entä jos Ukrainassa tapahtuisi joulun ihme? Jos aseet vaikenisivat ja tappaminen taukoaisi kuin länsirintamalla 1914?
Vuonna 1914 tapahtui länsirintamalla joulun ihme, joka toi toivon pilkahduksen kauheuksien keskelle. Mitä jos aseet tänä jouluna vaikenisivat Ukrainassa ja asepukuiset nuoret pelaisivat jalkapalloa? kysyy Sami Kuusela.
Tänä jouluna tunnemme lohduttomuutta. Suomen lähellä riehuu sota eikä rauhasta kannata haaveilla. Ukrainassa on kylmä kun ammukset ja ohjukset jauhavat rakennuksia, voimalaitoksia ja ihmisiä riekaleiksi.
Toivo on kadoksissa.
Entä jos tapahtuisi joulun ihme? Jos venäläisten ja ukrainalaisten aseet vaikenisivat hetkeksi ja sotilaat tajuaisivat, että myös vastapuolelta löytyy nuoria hätääntyneitä ihmisiä, jotka on pakotettu tappamaan? Jos rintama rauhoittuisi juhlistamaan joulua?
Ajatus vaikuttaa pähkähullulta ja sen esittäminen tuntuu väärältä, sillä olemme täynnä vihaa ja kostonhalua. Mutta samanlaisia tunteita tunnettiin jo 110 vuotta sitten ensimmäisen maailmansodan aikana, kun sotajoulu lähestyi mutaisissa juoksuhaudoissa, aivan kuten tänään Ukrainassa.
Vuonna 1914 tapahtui länsirintamalla joulun ihme, joka toi toivon pilkahduksen kauheuksien keskelle – ja suututti johtajat, jotka halusivat, että sotilaat vain vihaisivat toisiaan.
Kaikki alkoi, kun saksalaisille lähetettiin satoja joulukuusia nostattamaan tunnelmaa. Lohtua tarvittiin, sillä asemasotavaiheen olot olivat hirveät: taudit riehuivat, kaikki oli märkää ja mutaista ja rottia vilisti jaloissa. Kuolleita kasautui ei-kenenkään maalle ja kalman haju oli karmea.
Oli aattoilta.
Saksalaiset sotilaat, jotka siis olivat aivan äsken olleet toiveikkaita pikkupoikia, laittoivat kuusiinsa kynttilöitä ja nostivat tannenbauminsa jouksuhaudan reunalle. Ja alkoivat laulaa.
Stille Nacht, heilige Nacht!
Alles schläft, einsam wacht
Kohta vastapuolelta kuului sama kappale, mutta englanniksi.
Silent night! Holy night!
All is calm, all is bright
Joulupäivän aamuna tilanne eskaloitui niin, että saksalaiset huutelivat brittien ja ranskalaisten puolelle ehdotuksen tulitauosta. Kohta uskaliammat kurkkivat reunan yli, ja pian osapuolet kättelivät toisiaan ilman aseita tai pahoja aikomuksia.
Seurasi ihme, muutaman päivän aselepo, jonka aikana juuri äsken toisiaan teurastaneet saksalaiset, englantilaiset ja ranskaiset vaihtoivat pieniä lahjoja kuten sotilasmantteleiden nappeja, tupakkaa ja ruokaa. Aselepoon kerrotaan osallistuneen jopa 100 000 sotilasta länsirintamalla.
Kertomusten mukaan englantilainen parturi leikkasi saksalaisten suttuisia tukkia, ja kun tunnelma oli rento ja ihana, joku löysi pallon. Vielä eilen toisiaan tulittaneet sotilaat pelasivat ystävyysotteluita jalkapallossa.
”Ainutlaatuisin juhla, jonka kukaan meistä on koskaan kokenut”, kuvaili eräs sotilas tilaisuutta kirjeessään kotiin.
Veljeily oli tietysti myrkkyä tappohaluille. Kun vastapuolen taistelijat eivät vastanneetkaan propagandan maalaamaa kuvaa murhanhimoisista hirviöistä, luodit alkoivat viuhua ohi. Siksi upseerit suuttuivat aselevosta ja kielsivät moisen toiminnan kuoleman uhalla. Niskuroinnista vaiettiin. Joulun 1914 ihmeestä ei löydy tietoa virallisista papereista, vaan kertomukset aselevosta levisivät sotilaiden kirjeiden ja kertomusten kautta.
Sodassa ei ole järkeä, eivätkä yksittäiset ihmiset halua osallistua järjettömään teurastukseen, jollei heitä siihen pakoteta tai psyykata. Tästä todistaa myös brittisotilas Murdoch M. Woodin todistus brittiparlamentissa vuonna 1930.
“Tästä tapahtumasta lähtien olen ollut varma, että jos meidät olisi jätetty sinne vain keskenämme, yhtään laukausta ei olisi enää koskaan ammuttu.”
Voisiko sama joulun ihme tapahtua nyt Ukrainassa vaikkapa ortodoksisena jouluna tammikuun alussa? Mitä jos aseet vaikenisivat Ukrainassa ja asepukuiset nuoret pelaisivat jalkapalloa? Jos mutaisissa juoksuhaudoissa palelevat taistelijat unohtaisivat johtajiensa julmat määräykset ja myöntäisivät, ettei kukaan hyödy Venäjän hyökkäyksestä? Jos aloite tulisi hyökkääjän puolelta, kuten vuonna 1914?
Vai olisiko veljeily vaarallista? Onko ajatus yhtä naiivi kuin nuorella sotamies Hauhialla Tuntemattomassa sotilaassa, kun tämä kysyy sotasankari Rokalta, miltä tuntuu ampua ihmistä?
“Mie en tiiä. Mie en oo ampunt ko vihollissii”, vastasi Rokka.
Kyyninen vastaus. Mutta tarpeellinen sodassa.
