Turkka kuohuttaa taas: ”Säälimättä ihmisten yli marssiva ja tuhoava – Nyt ei yksikään ohjaaja käyttäisi sellaista seksuaalisväritteistä kieltä”
Syksyllä ilmestyy jälleen uusia Turkka-kirjoja, nyt peräti kolmin kappalein. Mikä yhdeksän vuotta sitten kuolleessa miehessä kiehtoo?
Ohjaaja Jouko Turkka on taas syksyn puheenaihe. Turkan nahkoihin ovat nyt sukeltaneet elämäkertakirjoillaan tietokirjailija Kai Häggman (Pahansisuinen – Jouko Turkan elämä, Tammi) ja teatterikriitikko Hannu Harju (Jouko Turkka – Narri, nero, nöyryyttäjä, Siltala) sekä dramaturgi Tiina Raudaskoski omakohtaisiin kokemuksiin perustuvalla romaanillaan (Ilmiantaja, WSOY).
Syksyn Turkka-kirjoissa paljastuu jälleen kerran uransa alusta täysin omanlaistaan teatteria tehnyt ohjaaja, näyttämökielen uudistaja ja Teatterikorkeakoulun rehtori – opettaja, joka kohteli oppilaitaan säälimättömästi.
Nykypäivänä tuntuu täysin mahdottomalta, että yksikään opettaja tai ohjaaja raivoaisi, sättisi ja käyttäisi sellaista seksuaalisväritteistä kieltä kuin mitä hän käytti.
Hän oli puheissaan törkeän seksistinen ja sovinistinen, mutta karismaattiselle, palavasilmäiselle miehelle riitti ihailijoita tämän hienhajusta ja askeettisista kotioloista huolimatta.
Työstään teatterissa Turkka on sanonut, että puolet siitä on naisten aistillisuuteen yllyttämistä. Hän oli puheissaan törkeän seksistinen ja sovinistinen, mutta karismaattiselle, palavasilmäiselle miehelle riitti ihailijoita tämän hienhajusta ja askeettisista kotioloista huolimatta.
Ei ole yllätys, että uransa aikana kohauttanut, paheksuntaa ja ihailua aiheuttanut ohjaaja on yhä esillä.
Vuonna 1942 syntynyt Jouko Turkka kuoli heinäkuussa 2016 sairastettuaan jo pitkään otsalohkon dementiaa. Hänen viimeisistä vaiheistaan muistetaan kivenjärkäleiden kaivuu kotitalon pihalta ja hahmot, joita hän oli niissä näkevinään.
Aloittaessaan Kotkan kaupunginteatterin johdossa (1973) hän sanoi, että jos hyvät näyttelijät näyttelevät hyvin ja hyviä näytelmiä, syntyy hyvää teatteria. Muu on hullutusta. Hän sanoi olevansa kaikkea muuta kuin näyttelijöitä valloittava ja mukaansa tempaava henkilö.
Suosikkinsa Turkka nosti Teatterikorkeakoulua johtaessaan jalustalle, toisia näyttelijänalkuja hän pilkkasi ja halvensi.
Anna-Leena Härkönen siirtyi vakavasti masennuttuaan ensimmäisen vuosikurssin jälkeen Tampereelle Nätyyn, ja Lilli Suomalainen lopetti näyttelijäopinnot kesken.
Turkan suosikkeja olivat muun muassa Mari Rantasila, Sari Mällinen ja Satu Silvo sekä tietenkin koko tv-produktio Seitsemän veljeksen kuolaa ja hikeä vuodattanut kaarti – Kai Lehtinen, Jarmo Mäkinen, Martti Suosalo, Jari Pehkonen, Taisto Reimaluoto, Pertti Koivula ja Tero Jartti.
Suosalo on todennut, että vasta Turkka teki hänestä, tuppisuisesta pojasta, näyttelijän.
Omista hurjista ja traumaattisista Turkka-kokemuksistaan ovat kertoneet kirjoittamissani elämäkerroissa Heidi Herala, Jukka-Pekka Palo ja Ilkka Heiskanen.
Herala oli ensin Turkan suosikki, mutta lopulta kärkipään höykytettäviä. Se johti jatkuviin yöllisiin painajaisiin, joissa hän näki katonrajassa Turkan kiiluvat silmät.
Jukka-Pekka Palo harkitsi uransa lopettamista alkuunsa. Juuri Teatterikorkeakoulusta valmistuneena hän pääsi Helsingin kaupunginteatteriin Kariluodon rooliin Turkan ohjaamaan Tuntemattomaan sotilaaseen. Ohjaaja raivosi ja vaati Paloa toistamaan repliikkejään kymmeniä kertoja.
Nuori näyttelijä masentui niin, että toivoi hetkittäin kuolevansa.
Kokemastaan huolimatta Heidi Herala ja Jukka-Pekka Palo ovat kertoneet arvostaneensa Turkan teatterinäkemystä. Palo toteaa, että Turkan ohjaukset varsinkin Helsingin kaupunginteatterissa olivat koko Euroopan mittakaavassa huippuesityksiä. Herala taas sanoo miettineensä, että fyysiseltä ilmaisultaan hän on sittenkin aika turkkalainen näyttelijä.
”Sää leimaudut muhun sekä naisena että taiteilijana, tätä tehdään kynällä ja kyrvällä!”
Turkan naissuhteista riitti kohua koko hänen elinaikansa. Naimisissa hän oli vain kerran, ja avioliitosta näyttelijä Maija-Liisa Mártonin kanssa syntyi hänen ainoa poikansa Juha.
Muita julkisuhteita hänellä oli tanssija Marja Korholan ja sittemmin tanssija Ervi Sirénin kanssa, melko lailla vaiettu suhde näyttelijä Merja Larivaaran kanssa ja viimeisenä taidemaalari Marjatta Tapiolan kanssa. Se johti fyysisesti rajuihin ja vaikuttaviin alastonmaalauksiin, joita Tapiola hänestä maalasi.
Harva tietää mitään suhteesta, joka Turkalla oli 22-vuotiaan dramaturgiopiskelija Tiina Raudaskosken kanssa. Tänä syksynä julkaistavassa Ilmiantaja-romaanissaan Raudaskoski kirjoittaa: ”Tihrusilmäinen maalaislikka! Sää oot nyt mulle merkitty. Sää leimaudut muhun sekä naisena että taiteilijana, tätä tehdään kynällä ja kyrvällä!”
”Raivosin takaisin, jolloin Turkka alkoi nauraa hohottaa ja muuttui lauhkeaksi lampaaksi.”
Omalle kohdalleni osui haastava kohtaaminen Turkan kanssa syksyllä 1992. Olin tekemässä hänestä haastattelua Vantaalla, jossa hän ohjasi Tanssiteatteri Raatikolle Tanssikaa ellette muuta voi -esitystä.
Turkka tenttasi minulta esityksen nimeä ja takeltelin, mikä johti Turkan puolelta raivokohtaukseen. Sain kirosanojen ryöpyn ylleni ja silmissäni sumeni. Raivosin takaisin, jolloin Turkka alkoi nauraa hohottaa ja muuttui lauhkeaksi lampaaksi.
Kova kovaa vastaan toimi tuolloin Turkalle.
Jouko Turkka sai syttymään, raivostumaan ja ihastumaan itseensä. Parhaimmissa töissään hän oli todellinen visionääri. Pahimmillaan hän oli säälimättä ihmisten yli marssiva, vähättelevä ja tuhoava.
Liiankin usein hänestä on sanottu nero ja hullu. Se on totta, mutta ei koko totuus.
