Jotuni – Kansallisteatterin näytelmä Huojuvan talon kirjoittajasta Maria Jotunista on mestariteos

Artikkelin kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai tekstin lopussa olevalla lomakkeella.

Tässä on tähänastisen teatterisyksyn tapaus! Kansallisteatterin pienen näyttämön Jotuni tuo lavalle naisen kuin pyörremyrsky ja nostaa kirjailija Maria Jotunin elämän ja lahjakkuuden ansaitusti esiin. Toki myös Jotunin (Sari Puumalainen) ja Viljo Tarkiaisen (Antti Pääkkönen) myrkyllinen ja myrskyisä avioliitto on kaikkine kauheuksineen keskiössä, mutta ennen kaikkea näytelmä juhlistaa poikkeuksellista kirjailijaa, jota hänen aikalaisensa eivät täysin osanneet arvostaa. Miten hienoa nähdä näytelmä anteeksipyytelemättömän kunnianhimoisesta ja osaamistaan arvostavasta naisesta!

Katsoja ei pääse helpolla. Suhde, joka alkoi Tarkiaisen sinnikkyyden ja palvonnan tuloksena, muuttuu hiljalleen perheväkivallan näyttämöksi, jossa kirjoittamisen sijaan perheen pariin vangittu Jotuni joko syyttää puolisoaan pettämisestä tai pitää mykkäkoulua. Tarkiainen vastaa nyrkein.

Rakkaudettomasta kodista lähtenyt mies ei pääse menneisyyttään pakoon. Hän haluaa lapsia, jotka lopulta ovat sittenkin ehkä enemmän häiriöksi kuin rikkaus. Tarkiaisella on pakkomielle ennen kaikkea siitä, mikä muille näyttää sopivalta. Kulttuurikodin kulissit pysyvät pystyssä, eikä avioero ole vaihtoehto. Lika lakaistaan maton alle, ja pariskunnan sairas dynamiikka kiertää kehää.

Myrkyllisessä ilmapiirissä uhreiksi joutuvat riitapukareiden lisäksi myös lapset Jukka (Ilja Peltonen) ja Tuttu (Heikki Pitkänen) sekä palvelija Siiri (Anna Airola). Näytelmä näyttää edetessään surullisen hyvin perheväkivallan pitkän hännän.

Käsikirjoittajat Anneli Kanto ja Heini Tola ovat löytäneet hyvän tasapainon. Perheväkivaltakuvaukset ovat lyhyitä mutta ahdistavia, mutta kaiken riitelyn ja jopa kauheuden keskellä on myös ilon pilkahduksia. Perheen poikien tempauksia, yllättävä tanssikohtaus, Jotunin ja Siirin välinen yhteys hetkissä, joissa luokkaerot ja roolit unohtuvat. Tolan ohjaus pitää esityksen rytmin hyvin kasassa ja tapahtumat vauhdissa. En poistaisi kokonaisuudesta mitään.

Hahmot ovat inhimillisiä, kaukana täydellisestä virheineen ja heikkouksineen. Tarkiainen on ulkokultainen ja turhantärkeä, itseään korostava, jopa julma. Jotuni on mustasukkainen ja epävarma. Tarkiainen haluaa taitavan kirjailijan omakseen, Jotuni ei halua tulla omistetuksi. Naisen ambitio on aikalaisille ja jossain määrin jopa sinänsä Jotunia kirjoittamiseen kannustavalle puolisolle vieras käsite. Kirjailijan satiirit nähdään komedioina, halu saavuttaa jotain parempaa valittamisena. Arki jyrää tarpeen kirjoittaa.

Jotuni on myös katsaus Suomen kirjallisuuden ja teatterin historiaan. Onpa Kansallisteatterikin Jotunin elämän juonenkäänteissä mukana, eikä pelkästään hyvässä. Luokkaeroja nähdään pariskunnan raivokasta kuolemantanssia seuraavan Siiri-palvelijan silmin. Hänelle on usein varattu järjen ääni, kun pöyhkeä sivistyneistö käyttäytyy kaikkea muuta kuin sivistyneesti.

Sari Puumalainen on Maria Jotunina niin hyvä, että jopa vahvasti suorittava ensemble jää väkisin hänen varjoonsa. Tässä on nainen, joka elää niin sanotusti nupit kaakossa! Perheen ja kirjoittamisen välissä tempoileva, mustasukkaisuuden ja köyhyyden riuduttama Jotuni vajoaa välillä lähes hulluuteen, mutta näyttää sieltä noustessaan jälleen briljantit kykynsä ja terävän älynsä. Puumalainen annostelee herkkyyttä ja suurta ilmaisuvoimaa, eikä katsojalle jää epäselväksi kirjailijan intohimo eikä sekään, miten tukahduttavaa perheen arki oli.

Jopa Jotunin kampaus (naamiointi Petra Kuntsi) on yhdenlainen roolihahmo. Kirjailijalla on tukka kuin hullulla tiedemiehellä, kuin hänen alkuvoimaista kirjoitusvimmaansa korostaen.

Ja miten kekseliäs lavastus! Lavastuksen (Katri Rentto) ja puvustuksen (Tarja Simone) yhteistyö on saumatonta. Takkeja riisutaan ja laitetaan päälle kuin rooleja, ensin Jotunin riisuessa kirjailijuutensa perhe-elämän vaatimusten vuoksi, ja jatkossa, kun rikkonainen pariskunta lähtee menestyskirjailijana ja kirjallisuudentutkijana näyttäytymiskierrokselle Töölönlahdelle. Kun Jotuni alkaa vihdoin tauon jälkeen kirjoittaa, hän saa ylleen kauhtuneen villatakin kuin muusan ojentamana.

Vielä aivan erityisesti pidin seinälle heijastetuista Jotunin käsikirjoituksista (videosuunnittelu Paula Lehtonen).

Näytelmässä käytetään myös menestyksekkäästi tehokeinoja, kuten montaaseja ja hidastettua liikettä, jotka tuovat pientä maustetta menemättä kikkailuksi. Salla Markkasen musiikki ja laulu täydentävät lavan tapahtumia upeasti ja kuvastavat Jotunin mielentilaa.

Jotuni todella oli jättiläinen, nimensä mukaisesti. Hänen tarinansa on surullinen muistutus siitä, miten monen lahjakkaan naisen ura, taide ja vaikkapa keksinnöt ovat syystä tai toisesta tyssänneet miehiin, oli kyseessä sitten puoliso, kunnian vienyt kollega tai Jotunin tapauksessa palkintoraati. Naisten tarinoilla ja kokemuksilla ei ole ollut arvoa eikä niitä ole päästetty laajenemaan ahtaiden rajoitusten ulkopuolelle.

Onneksi pöytälaatikkoon vuosikymmeniksi säilötty Huojuva talo saatiin lopulta julki ja Maria Jotunikin on saanut edes postuumisti ansaitsemansa arvostuksen.