”Näitä maisemia kannattaa tulla katsomaan” – Jotunheimenin kansallispuistossa Norjassa kulkee yksi maailman hienoimmista patikointireiteistä

Pimeys on pehmeää, sametinmustaa, ja kosteus on hiipinyt sen suojissa tupaan. Ikkunassa on pisaroita. Kun aamun kajo valkenee, näemme ettei sada, ainakaan paljon.

Sääennuste povaa tälle päivälle jopa rehellistä auringonpaistettakin. Luvassa ovat ensimmäiset lämpimät ja kirkkaat säteet kolmeen päivään.

Olemme viettäneet jo muutaman myöhäissyksyn päivän Norjassa retkeillen Jotunheimenin kansallispuistossa. Tähän asti sää on saanut maisemat muistuttamaan Twin Peaks -sarjan hämyisiä näkymiä, mutta aurinkoisena päivänä puiston komeus lumoaa kokeneenkin kulkijan.

Olemme Veslefjellvuoren juurella, Gjendesheimin kylä on jäänyt taakse. Gjendejärvellä kulkee pieni yhteysalus, jonka aallot rikkovat järven tasaisen sinisen pinnan.

Aiomme ottaa päivänpaisteesta kaiken irti, tänään on tarkoitus nousta Veslefjellille, yhdelle maan suosituimmista vuorenhuipuista. Kesäisin tuota Norjan kansallismaisemaa käy katsomassa yli 60 000 retkeilijää, mutta näin syksyllä kohtaa rinteillä muita vain silloin tällöin.

Tien 51 näkymiä kansallispuiston laidalla. Vuoren takana on Beitostølenin hiihtokeskus.

Jotunheimen eli jättiläisten koti on saanut nimensä tietysti vuorista, jotka kurottavat yli kahden kilometrin korkeuteen. Puistosta löytyy myös Norjan ja koko Pohjois-Euroopan korkein vuori Galdhøpiggen, 2 469 metriä.

Norjan keskiosassa sijaitseva kansallispuisto on melkoisen iso, kooltaan 1 151 neliökilometriä – suunnilleen samaa kokoa kuin yksi Suomen suurimmista kansallispuistoista, 1 020 neliökilometrin Pallas-Yllästunturi.

Jotunheimenin puistossa on vain vähän väyliä liikenteelle. Alueen läpäisevä tie 51 kulkee puiston itäpuolen rajaa. Sisälle puistoon vie muutamia huoltoteitä, ja vuoristomajoille pääsee pieniä pistoreittejä pitkin. Käytännössä nämä majat ovat palveluiltaan usein melkein hotellin tasolla, ja osa niistä on alppikylämäisiä keskuksia. Syksyisin niissä on tilaa, kunnes ne sulkevat ovensa talven ajaksi yleensä lokakuussa ja avautuvat maaliskuun keväthankien aikaan.

Kansallispuiston sydämessä on Gjendejärvi. Sillä kulkee keväästä syksyyn yhteysalus, jolla voi helpottaa päivämatkaa tai vain nauttia näköaloista.

Ajamme kohti kävelyreittiämme Jotunheimenin pohjoispuolella, Vågåvatn-järven vierellä. Täällä on vielä puissa vihreää, ja lämpötila ylittää kymmenen astetta.

Lomin alueelta Fossbergomista löytyy palkittu museo ja vuoristokeskus, josta saa tietoa kansallispuiston yli 50 vaellus- ja kiipeilyreitistä. Yksi mielenkiintoisimmista kävelyreiteistä on taiteilija Edvard Munchin mukaan nimetty polku.

”Jeg må reise til fjells for å få krefter”, Munch kirjoitti aikoinaan päiväkirjassaan: minun täytyy päästä vuorille saadakseni voimia.

Munchin isän puolen suku on kotoisin läheisestä Vågån kylästä, joka on juuri kansallispuiston laidalla. Taiteilijan kerrotaan kulkeneen polun ensimmäisen kerran vuonna 1895.

Lähes 54 kilometrin reitti vie Bessheimin vuoristohotellilta aina laaksoon asti. Sen voi halutessaan taittaa myös polkupyörällä. Matkalle on laitettu 22 infopistettä kertomaan taiteilijasta ja hänen taiteestaan. Munchin polun varrella on lisäksi monta kahvilaa, ravintolaa ja majapaikkaa.

Muutamassa paikassa voi jopa nauttia Munchin isoäidin reseptien mukaisia mainioita ruokia. Toisenlaista syötävää on tarjolla Fossbergomin keskustan pizzeriassa: mukavan oloinen kuppila osoittautuu kalliiksi ja heikkolaatuiseksi. Hotellien ravintolat tuntuvat olevan tällä seudulla parhaita vaihtoehtoja ruokailijoille. Lomin kylältä löytyvät myös kauppa ja huoltoasema, joita ei ole täällä joka taajamassa.

Kun lähdemme kylästä, automme nastat rouskuvat lämpimällä asfaltilla, ja meitä niiden käyttö vähän nolottaa. Nastat ovat kyllä tarpeen, sillä olemme menossa kansallispuiston ylänköalueelle, jossa vuoret peittyvät lumeen.

Norjassa on vielä jäljellä pieni määrä varhaiskeskiajalla yleisiä sauvakirkkoja. Lomin lähellä olevan kirkon seiniä huolletaan tervaamalla.

Kävelemään päästyämme kellastuvat lehtipuut jäävät tiellä alapuolellemme. Vuorenrinteitä ylös aikovalle on seurana enää punaista aluskasvillisuutta ja sankkaa sumua. Se ei ole hälvenemässä, päinvastoin, vaikka aurinkoa piti tulla.

Veslefjellille nousu on osa Norjassa kuuluisaa Besseggenin harjanteen vaellusta, jota on retkeilijäpiireissä kutsuttu myös yhdeksi koko maailman hienoimmista reiteistä. Se on jyrkkä nousu Memurubusta Gjendesheimiin. Polkua suositellaan vain kokeneille patikoijille kesä–lokakuussa, ja se vie heiltäkin 6–8 tuntia.

Olen itse käynyt tällä vuorella aiemminkin, mutta nyt olemme liikkeellä perheen 9-vuotiaan ja teinin kanssa, joilla ei ole kokemusta vaativista reiteistä. Kun sääkin tuo omat haasteensa, olemme päättäneet kulkea reitistä vain lyhyen osan, korkeimman kohdan huiputuksen.

Noin kilometrin korkeudessa lämpötila laskee jo pakkasen puolelle. Samalla vesisade muuttuu lumeksi, joka peittää jäljet. Talvi hivuttautuu vähitellen puiston huipuilta yhä alemmas.

Vuoren kyljessä puhaltaa viileä, kevyt tuulenvire, joka saa kallion soimaan. Olemme täysin yksin, niin oudolta kuin se voi kuulostaakin. Tavallisena kesäpäivänä tällä reitillä kulkisi ylös tasainen jono retkeilijöitä.

Kun lähestymme pientä vesiputousta, tytär lähettää paikasta videoita ja kuvia ystävilleen. Turvallisuuden vuoksi tämän vuoren ympärillä on toimiva mobiiliverkko. Syvemmällä kansallispuiston uumenissa kuuluvuus on kuitenkin heikko tai kenttää ei ole vuorien välissä lainkaan.

Päätämme pitää tauon. Testaamme erilaisia keksejä ja tankkaamme Coca-Colaa vuorenrinteessä, kivien lomassa.

Oslolaiset Magnus Poulsen ja Silje Harsem käyvät usein nauttimassa Jotunheimenin maisemista.

Kun jatkamme matkaa, näemme ilmassa silloin tällöin lintuja, pieniä ja suuria. Bongaamme kenties kotkankin, mutta sen varma tunnistus jää tekemättä.

Jos täällä kansallispuiston alueella patikoi pidempään, saattaa toki nähdä muitakin eläimiä. On poroja, hirviä ja saksanhirviä. Pedoista saattaisi nähdä ahman, tai sen jäljet, ja alempana puistossa metsien suojassa elää ilveksiä.

Todellinen harvinaisuus Jotunheimenissa on naali eli napakettu, joka tosin on joutunut antamaan tilaa yleisemmälle serkulleen ketulle.

Kansallispuiston reunalla kulkevalla tiellä 51 näkee myös viehättäviä, perinteikkäitä kyliä.

Kello lyö kaksitoista, taivas on täynnä paksua pilveä. Näkyvyyttä on sen verran, että edessä pilkottaa aina juuri seuraava nousuharjanne, ei enempää. Pilvessä olo harmittaa. Olo tuntuu petetyltä, missä on Norjan ylistetyn Yr-sääpalvelun lupaama auringonpaiste?

Lapsia ei harmita. Heistä on mukava tehdä lumesta isoja palloja, joita on täällä sumuisessa yksinäisyydessä hauskaa vierittää alaspäin. Huipulle on matkaa vielä pari kilometriä.

Vuoren laella meitä astelevat vastaan norjalaiset vaeltajat Magnus Poulsen ja Silje Harsem. He ovat lähteneet aamulla liikkeelle järven ylittävällä yhteysaluksella ja kävelevät takaisin vuorten yli. Poulsen ja Harsem ovat kotoisin Oslosta, ja täällä liikkuessa heidän tukikohtanaan on mökki.

”Me käymme täällä jatkuvasti”, kertoo Poulsen.

Tänään oli kuitenkin molemmille ensimmäinen kerta nousta juuri Besseggenin harjanteelle.

Kansallispuistosta löytyy toki reittejä, joilla ei tarvitse nousta tai laskeutua rinteitä. Taustalla kohoaa Tjønnholstindenvuori.

Vuoren huippua merkitsevä kivikasa näkyy. Viimeiset metrit kahlaamme jo polviin asti ulottuvassa lumessa.

Huipulla käymme lumisotaa, joka keskeytyy välirauhaan ja eväshetkeen. Aurinko tulee vähitellen esiin. On kaunista.

Laaksojen kirkkaat värit vaihtuvat ensin tummanruskean ja harmaan sävyihin, ja korkeammalla valkoinen lumi peittää alleen syksyn. Näitä maisemia kannattaa tulla katsomaan.

Eikä vain Edvard Munch ole saanut voimaa Jotunheimenista. Norjan kulttuurihistorian toinen merkkimies Henrik Ibsen on Euroopan 1800-luvun lopun kirjallisuuden keskeisiä nimiä. Kun Ibsen kirjoitti Italiassa näytelmäänsä Peer Gynt, hänen uskotaan inspiroituneen juuri Besseggenin näkymistä. (Jotkut kyllä sanovat, että Ibsen ajatteli enemmänkin viereistä vuorenhuippua, Knutshøetä.)

Jotunheimenissa löytyy palveluita sympaattisen pienestä Lomista, jossa on myös retkeilytietoa tarjoava Fjellsenter-keskus.

Jättiläisten koti on ainutlaatuinen alue. Samanlaista vuoristoa, samassa laajuudessa, ei löydy Pohjolasta. Vaikka vuoret kurottavat ”vain” runsaaseen pariin kilometriin, ne eivät jää komeudessa jälkeen korkeammista sukulaisistaan.

Viima ajaa meidät Besseggeniltä paluumatkalle syksyiseen laaksoon. Talvi on tulollaan, sen tuntee tuulessa ja aistii kansallispuiston luonnon hiljaisuudessa.

Besseggeniksi nimetyllä patikointireitillä voi ihailla muun muassa Heimdalshøevuoren huippuja.