Image

Jotain ihan muuta



Jotain ihan muuta

Kolumni | Miki Liukkosen asenne on vastustamaton, kirjoittaa Juha Itkonen.
Teksti Juha Itkonen

Vaatimattomuuden sanotaan kaunistavan, mutta muutenkin salskeana miehenä Miki Liukkonen on ilmeisesti päätellyt, ettei tarvitse tällaista ehostusta. Yllättävän hyvin nuori oululaiskirjailija on pystynyt suuret puheensa myös lunastamaan. Liukkosen kaksi runokokoelmaa ovat olleet sekä arvostelu- että ainakin runouden mittapuulla myös yleisömenestyksiä. 

Nyt suomalaisen kirjallisuuden Liam Gallagher loikkaa romaanitaiteen puolelle. Lapset auringon alla -kirjan ilmestymistä edeltäneissä haastatteluissa Liukkonen arvioi suomalaisen proosan tilan kurjaksi ja asetti tavoitteekseen sen uudistamisen. Suorasukaiseen tyyliinsä hän arveli myös voittavansa romaanillaan Finlandia-palkinnon.

Liukkosen perspektiivistä kuulun epäilemättä vihollisleiriin, kurjiin yliarvostettuihin realisteihin. Siitä huolimatta oikeastaan rakastan hänen lausuntojaan, Finlandia-veikkausta varsinkin. Isosta F:stä ei nimittäin ikinä puhuta ääneen. Koko kamala ja kiihottava palkinto ja kaikki sen herättämät alhaiset tunteet vaietaan kirjailijakunnan keskuudessa kuoliaaksi. Hienoa, että joku kerrankin sanoo ääneen sen, mitä jokainen joskus sisimmässään ajattelee. 

Puheet ovat silti vain puheita, kirjat kirjoja. Arvioidakseen Liukkosta on luettava Liukkosta jostain muualta kuin Me Naisista. 

Lapset auringon alla -romaanin päähenkilö, nelikymppinen Jonas Auer, elelee joutomiehen elämää Fiskarsin vauraalla maaseudulla. Auer on perinyt isänsä omaisuuden ja omistaa päivänsä omituisille intohimoilleen: tekee taideteoksia rakennusten heilahtaneista pohjapiirroksista ja etsii täydellistä keltaista.

Keltaisen Värin Seminaarissa Auer törmää Jouko Viitaan, keltaisen värin profeettaan, joka piilopaikassaan Italian Sienassa ohjaa myös ei-kiihottavia pornoelokuvia. Auer matkustaa Sienaan, rakastuu siellä Viidan italialaiseen pornotähtivaimoon, rakkaudesta syntyy lapsi, näkökulma siirtyy isästä poikaan, ja Fiskarsin kautta päädytään tulevaisuuden Los Angelesiin, jossa mystiset uuszeniläiset palvovat Jonas Auerin jälkeenjääneitä kirjoituksia.

Se juonesta. Kuulostaa jokseenkin päättömältä, mutta toisaalta kirjailija onkin ilmoittanut palauttavansa mielikuvituksen suomalaiseen kirjallisuuteen. Lapset auringon alla houkuttelee lukijaansa vähän tavanomaisen tuolle puolen, nyrjähtäneeseen todellisuuteen, ja niin paatunut realisti kuin olenkin, suostun kyllä kyytiin. Liukkonen nimittäin kirjoittaa melko mahtavasti. Kerronta on varmaotteista ja herkullista, rakenteessa kunnianhimoa. Niin kuin runoilijalta sopii odottaa, kielikuvissakin löytyy. Kerrostalot muistuttavat taivaaseen ripustettuja sotilaita, IKEA on ilmatiivis Getsemane, jääkuutiot lilluvat juomalasissa kuin spitaalisen lumiukon hampaat.

Metaforien osuvuus on makuasia, mutta rohkeita ne ovat. Röyhkeitä jopa, täydellisen pelottomia. Vastustamattominta Liukkosen romaanissa onkin sama tulta munille -asenne kuin hänen haastatteluissaan. Tekstissä ei ole mitään pinnisteltyä, se kulkee kadehdittavan rennosti; välillä tuntuu kuin Liukkonen löisi koko homman melkein läskiksi. Kirja sekä huvittaa, hämmentää että ihastuttaa. 

Onko tämä nyt sitten sitä jotain ihan muuta? Tavallaan. Lapset auringon alla kyllä kiertää melko kaukaa suomalaisen proosan suuren jatkumon ja vastaa sikäli tekijänsä tuotelupausta.

Kotimainen proosa ei kuitenkaan ole niin umpioitunutta ja yksiäänistä kuin Liukkonen väittää. Myöskään hänen esikuvansa eivät ole vaikeasti jäljitettävissä. Liikuttavan avoin nuori mies on kertonut romaania kirjoittaessaan lukeneensa Houellebecqiä, Murakamia ja Riikka Pulkkista, ja kahden ensimmäisen jäljet todella huomaa. Erityisesti Houellebecqiltä Liukkonen on ottanut kaiken mitä irti lähtee.

Se ei haittaa, vaikuttua saa. Sen sijaan maalin asti pitäisi jaksaa. Puolivälin jälkeen Lapset auringon alla alkaa vääjäämättömästi suistua raiteiltaan. Se on harmillista, koska alkupuoli on niin hyvä – Finlandia-kelpoista kirjallisuutta siinä missä moni muukin onnistunut kotimainen romaani. 

En oikein jaksa uskoa, että Miki vielä joulukuussa pääsee juhlimaan. Toisaalta 24-vuotiaana on varmaan hetki aikaa odottaa. Liukkosen kirjailijan eväät ovat likipitäen täydelliset, häneltä ei taida puuttua kuin  nöyryyttä, enkä ole varma toivoisinko edes sitä hänelle. Ehkä en. ■

204 | Marraskuu 2013

Julkaistu: 25.10.2013