Jere Hietala taistelee salametsästäjiä vastaan Afrikassa – Kotioloissa hän on varautuja, joka selviäisi kuukausia ilman sähköjä

Talossa syttyy tulipalo. Lentokone uhkaa iskeytyä maahan. Bussipysäkillä istuva vanhus lyyhistyy yhtäkkiä.

Pelottavassa tilanteessa kaikilla elollisilla on kolme perusreaktiota: taistelu, pakeneminen ja jähmettyminen. Myöhemmin on tunnistettu vielä neljäs reaktio, täydellinen alistuminen konfliktin välttämiseksi. Vaaran uhatessa ihmisen sympaattinen hermosto reagoi samalla tavalla kuin esi-isillämme. Syke nousee, hengitys kiihtyy. Vaihtoehdot alkavat vilistä mielessä.

Varautuja on jo askeleen edellä. Hän on heti lentokoneeseen astuttuaan laskenut tarkalleen, kuinka monta riviä omalta paikalta on matkaa hätäuloskäynnille. Muita auttaakseen hän on käynyt ensiapukurssin, tulipalon varalta osallistunut paloharjoituksiin, hankkinut vaahtosammuttimen. Miettinyt valmiiksi, mitä keräisi kotoa mukaansa, jos tulisi äkkilähtö.

Sellainen on Jere Hietala.

– Pidän aina mielessä sen, että vaikka olisi kuinka aurinkoinen päivä, jotain voi tapahtua.

Hietala on kansainvälisesti palkittu valokuvaaja, yrittäjä, aktiivinen reserviläinen, ampuma-asekouluttaja ja intohimoinen salametsästyksen vastustaja. Hän on tehnyt töitä muun muassa Puolustusvoimille ja työskentelee nykyisin yksityisen turvallisuusalan tehtävissä ympäri maailmaa.

Kaikkiaan Hietala on tehnyt töitä yli 50 maassa. Tänä keväänä hänen tekemänsä dokumenttisarja Salametsästäjien jäljillä pyörii MTV:llä. Sarjassa seurataan salametsästyksen vastaista taistelua Etelä-Afrikassa.

Hietala on myös varautuja – ennen kaikkea ajatusmaailmaltaan.

– Tykkään miettiä kaikkea eteenpäin. Se on rutiini: mietin, mitä kamoja ja mitä taitoja voisin tarvita erilaisissa tilanteissa.

Jos sähköt katkeaisivat, juoksevaa vettä ei tulisi hanasta eikä ruokakauppaan pääsisi, Hietala laskee pärjäävänsä omin avuin ainakin kaksi kuukautta.

Talo lämpenisi puulla, jota hän voi hakea omasta metsästä lisää. Vettä voisi sulattaa lumesta, etsiä, keittää, suodattaa, puhdistaa. Ravitsevaa ruokaa olisi varastossa. Paristoja on valmiina paljon, ja laitteita voisi myös ladata kannettavasta aurinkopaneelista tai generaattorilla, johon löytyy bensaa kotoa.

Hietalalla on kotonaan turvallisuusalan töihin, reserviläistoimintaan ja muuhun seikkalemiseen kokonainen merikontillinen tarvikkeita. Myös varautumiselle on kontissa oma, tarkasti järjestetty tilansa. On suojamaski ja siihen erilaisia filttereitä, radiopuhelimia, gps-laitteita, kaikkialla maailmassa toimiva SOS-hätänappi, yö- ja lämpökiikarit, vedenpuhdistustarvikkeita, köysiä, ensiaputarvikkeita, näkösuojaimia, luotiliivejä.

Asiasta puhuminen julkisesti silti askarruttaa.

– Usein, kun ihmiset puhuvat varautumista, monelle tulee mielikuva maailmanloppuun valmistautujasta.

Ennen kaikkea kyse on kuitenkin erilaisiin skenaarioihin varautumisesta, Hietala sanoo. Siitä, että visualisoi mielessään, miten toimisi, jos jotain yllättävää – mutta mahdollista – tapahtuisi.

Jos joutuisi auto-onnettomuuteen, jossa reisivaltimo repeäisi auki, pitäisi osata tehdä kiristysside. Jos vaellusmatkalla törmäisi harmaakarhuun, karhusuihke kannattaisi olla käden ulottuvilla. Jos…

– Varautuminen on mielestäni sitä, että on tervejärkisesti varautunut mahdollisiin poikkeustilanteisiin. Mutta kontrolli on silti illuusio: emme ikinä voi tietää, mitä meille käy. Vaikka olisi kuinka varautunut, jotain pahaa voi silti tapahtua. Saatan mennä pihalle, liukastua ja kuolla. Elämä on sellaista.

Pää toimii myös hätätilanteessa

Lohtu. Se on Hietalan mielestä hyvä sana varautumisessa. Hietalalle lohtua tuo tieto siitä, että hätätilanteessa hänen ajatuksensa toimii kirkkaasti. Se tuo itsevarmuutta toimintaan poikkeusoloissa.

– Meillä voi olla vaikka miten paljon välineitä ja osaamista, mutta mikään muu kuin kokemus äärimmäisessä stressitilanteessa ei valmista meitä siihen, miten reagoimme, kun jotain oikeasti tapahtuu.

Kesällä 2011 Hietala oli kuvausreissulla Ranskan Nizzassa. Hän istui asiakkaidensa kanssa illallisella hienon hotellin terassilla, kun paikalle ilmestynyt mies alkoi huutaa vieraalla kielellä ja kaivoi teräaseen repustaan. Tarjoilija kertoi, että mies huusi haluavansa tappaa Hietalan.

Tilanne oli outo. Epätodennäköinen.

Hietala kävi nopeasti päässään vaihtoehdot läpi. Hän voisi paeta tai puolustautua. Pöydällä oli lasinen Evian-pullo, jonka voisi lyödä hajalle ja käyttää sitä astalona. Toisaalta kevyt rottinkituoli, jolla Hietala istui, olisi hyvä kilpi. Molempiin kädet eivät riittäisi. Hietala valitsi tuolin suojakseen, lähti kiertämään pöytää kauemmas uhkaajasta ja seurasi tätä samalla silmä tarkkana.

Hietala kertoo muistavansa naiskollegansa määrätietoisen toiminnan tilanteessa.

– Hän kommunikoi minulle rakentavasti ja myös itse toimi tavalla, joka viesti miehelle, että olemme valmiita tekemään vastarintaa.

Tilanne laukesi, kun poliisiauton ulvova ääni alkoi lähestyä. Mies lähti karkuun.

– Mies saatiin kiinni ja poliisi kertoi meille, että kyseessä oli avohoitopotilas. Ihmettelin, että miten tilanne ei vaikuttanut minuun mitenkään, mutta myöhemmin, kun pääsin hotellille, olin ihan rikki, Hietala muistelee.

– Se oli hyvin outo kokemus. Mutta oli hienoa huomata, että ajatukset toimivat loogisesti ja ratkaisukeskeisesti, vaikka tilanne oli uhkaava.

Myöhemmin hän on huomannut, että ajatus toimii kirkkaasti myös monissa muissa tilanteissa. Työmatkoilla Irakissa, Ukrainassa ja Afrikan maaperällä.

Hietala pitää tärkeänä sitä, että ihminen pystyy asennoitumaan muuttuneeseen tilanteeseen ilman äkkipikaista kauhua.

– Otetaan vastaan se, että nyt tilanne on muuttunut, tämä on uusi todellisuus, olen tässä. Mitä voin tehdä, että pelastun?

Pelastusalan keskusjärjestön joulukuussa julkaiseman kyselytutkimuksen mukaan 60 prosenttia suomalaisista arvioi, ettei selviäisi kahta päivää pidempään ilman juoksevaa vettä. Yli 40 prosenttia ei usko selviävänsä yli kahta päivää ilman sähköä.

Hietalaa tulos hieman yllättää. Hän ajattelee, että kyse on ennen kaikkea tiedon puutteesta. Vettä saa kyllä, kun osaa ajatella, mistä sitä löytäisi.

Kiinnostus varautumistietoa kohtaan onkin Suomessa noussut selvästi viime vuosina. Huoltovarmuuskeskuksen mukaan etenkin Ukrainan sota ja energiakriisi ovat lisänneet kiinnostusta varautumiseen.

Myös koronapandemian aikana moni huomasi, että olisi hyvä pystyä pärjäämään vähän paremmin omillaan.

– Silloin, kun koronapandemia alkoi, sain varmaan sata viestiä, että mä muutan jätkän luokse, Hietala sanoo ja naurahtaa.

– Varautumisen tabu hieman hälveni, kun valtamedia nosti asiaa esille, ja hyvä niin. Koen, että on loppujen lopuksi eduksi ihmisille, kun tilanne muuttuu ja heitä ravistellaan vähän.

Sisäministeriön mukaan varautuminen on valmistautumista ennakolta erilaisiin suuronnettomuuksiin, häiriötilanteisiin ja poikkeusoloihin. Suomessa reservi ja siviilivaranto ovat siinä oleellinen osa.

Hietala kannustaakin kaikkia mukaan reserviläistoimintaan tai kursseille harjoittelemaan taitoja, joista voi poikkeusoloissa olla hyötyä.

– Kuka tahansa meistä voi harjoitella ja oppia ennaltaehkäisemään tai hallitsemaan vaikeita tilanteita.

– Voi käydä asetaitokursseja, ensiapukursseja, radio- ja viestintäkursseja. Että kokee voivansa tehdä hyödyllisiä asioita, jos tilanne tulee päälle.

Kolme vuotta sitten tapahtui asia, johon elämäntapavarautujakaan ei ollut osannut varautua: Hietala sai rajun burnoutin.

– Pyöritin yhtä aikaa montaa yritystä, pelastin eläimiä Afrikassa, tein valokuvanäyttelyitä, luentoja, turvatöitä ja yritin poistaa stressiä liikunnalla. Kaverit ihmettelivät, että miten mä pystyn tuohon, ja ajattelin, että ei tässä mitään – ei mulla ole lapsia, minä vain menen ja teen. Mutta sitten lähti matto alta.

Hietala sai sydänlihastulehduksen ja joutui kahdeksi viikoksi sairaalaan tehotarkkailuun. Hermosto oli niin sekaisin, että miestä tutkittiin useiden harvinaisten sairauksien varalta. Mitään ei lopulta löytynyt. Kynttilä vain oli poltettu loppuun molemmista päistä.

Oli vähällä tapahtua se, mitä Hietala omalla kohdallaan kaikkein eniten pelkää.

– Että lähtisi vapaus omasta kropasta ja olisi lukittuna sairauteen. Minulla on suuri empatia pitkäaikaissairaita kohtaan. En pidä terveyttä itsestäänselvyytenä.

Hietala ajattelee, ettei voinut varautua loppuun palamiseen. Se oli kuin äkillinen liukastuminen pihalla. Paha tapahtui, vaikka miten yritti olla valmiina.

Totaalinen romahdus opetti hänet ottamaan rennommin ja olemaan armollisempi itselleen. Edelleen Hietala treenaa paljon – sekin on osa varautumista. Jos kroppa ei toimi, on vaikeaa puolustautua, paeta tai lähteä metsään kaatamaan puita. Hän kuitenkin kuuntelee jaksamistaan nyt tarkalla korvalla.

– Nykyään karsastan äärettömän paljon sitä, kun näen jotain motivaatiovideoita, joissa hoetaan, että että väsyttääkö – mene vain ja tee vain. Olin ennen tuollaisen ajattelutavan fani ja kannustin kaikkia muitakin, että nyt menet vain läpi harmaan kiven ja saatana. Nyt sanon, että ota rauhassa. Älä tärise.

Burnoutista toipuminen tuo Hietalalle mieleen kintsugin. Se on japanilainen perinne ja taiteenlaji, jossa rikki mennyt astia tai keramiikkaesine kootaan uudestaan ja liimataan kauniisti yhteen kullalla.

– Koen, että ihminen on samanlainen, Hietala sanoo. – Se, että hajosin, teki minusta paljon valmiimman ihmisen.

Hietala ajattelee, että maailman onnellisimmassa maassa asiat ovat lähtökohtaisesti niin hyvin, että meidän pitäisi antaa muille enemmän. Hän itse pyrkii siihen muun muassa salametsästyksen vastaisella työllään. Hietala on kerännyt rahaa salametsästystä torjuville järjestöille, kouluttanut puistonvartijoita, lisännyt tietoutta ongelmasta valokuvillaan ja dokumenttisarjallaan.

– Ei minulla tänä päivänäkään ole mitään vääriä kuvitelmia siitä, kuinka paljon pystyn yksittäisenä ihmisenä vaikuttamaan noin massiiviseen ongelmaan.

Jos yksikin sarvikuono pelastuu, se riittää.

– Tarkoituksenani on käyttää elämääni sillä tavalla, että tiedän, että sillä on edes jokin positiivinen merkitys.

– Olen sen verran taikauskoinen – tai uskon johonkin – että ajattelen, että jos toimin itseriittoisesti ja hamuan asioita vain itselleni, ne viedään minulta pois.

Varautumista onkin myös muiden auttaminen. Silloin tietää, ettei ole vain istunut kotona ja toivonut, että maailma olisi parempi paikka.

– Harva asia muuttuu vain toivomalla.