Apu

Jorn Donnerin raportti Teheranista: Järki saattaa voittaa, kenties jopa Iranissa



Jorn Donnerin raportti Teheranista: Järki saattaa voittaa, kenties jopa Iranissa

Maailma näyttää menevän yhä hullumpaan suuntaan, mutta toivoa ei pidä heittää, sanoo Jörn Donner. Kukaan ei ole ikuinen, ei Yhdysvaltain presidentti Trump eikä Iranin uskonnollinen johtaja Ali Khamenei.
Teksti Jörn Donner
Kuvat All Over Press, Jörn Donner

Tämä on omituinen ja koukeroinen tarina itsestäni, Iranista ja Lähi-idästä.

Pääsy maahan Teheranin lentokentältä on melko vaivatonta, mutta aikaa vievää. Jostakin kuuluu kovaäänisten välittämiä rukouksia. On pakko ostaa matkavakuutus – 14 euroa, vaikka se on jo ostettu Suomessa – sekä viisumi, 74 euroa. Kaikki tuo vie oman aikansa. Kuljetus kaupunkiin kestää runsaan tunnin pimeässä.

Olen Iranissa ensimmäistä kertaa vuoden 1975 jälkeen, jos en laske mukaan välilaskua kentälle uuden vallan aikana. Silloin seisoin koneen ulkopuolella portailla lasi vettä kädessä. Henkilökunta sysäsi minut nopeasti sisään, jotta välttyisin pidätykseltä, mikäli alati virkaintoiset paikallispoliisit olisivat saaneet päähänsä, että juon alkoholia. Se oli jo silloin kielletty Iranissa, joskin kristityt, esimerkiksi armenialaisvähemmistöön kuuluvat, saavat kuulemma ostaa ja kuluttaa alkoholia.

Olen saanut ystävältäni, festivaalijohtaja Reza Mirkarimilta – tutustuimme Moskovassa viime vuonna – kutsun saapua luennoimaan Teheranin filmifestivaaleille. Tapahtuma on 36:s iranilaisten nykyisen laskutavan mukaan. Se pitää paikkansa vain, jos menneisyys, siis aika ennen vuoden 1979 vallankumousta, pestään pois. Oma menneisyyteni vuodelta 1975 ei siis ole olemassa. Muistan sen silti hyvin.

Koska saan hienon maton lahjaksi festivaalilta, voin palata tähän kaukaiseen menneisyyteen matolla lentäen kuten taruissa.

USA:n vetäytyminen ydinsopimuksesta vaikeuttaa osaltaan Iranissa orastaneita uudistuksia. Toukokuussa Teheranissa oli näennäisen rauhallista, mutta parempaa elämää ei havitellakaan julkisesti.

Ensimmäinen vierailu vuonna 1975

Kansainvälinen elokuvamaailma perustuu pitkälti henkilösuhteisiin. Niinpä tapasin vuonna 1974 Taorminassa Teheranin silloisen festivaalin johtajan, minkä jälkeen tämä kutsui minut seuraavan vuoden festivaalijuryn jäseneksi. Elettiin šaahin ja hänen vaimonsa Farah Diban (myöh. Pahlavin) aikaa. Entinen vaimo Soraya ei tuottanut jälkeläistä ja oli siksi lähetetty matkaan.

Syksyllä vuonna 1975 sitten ensimmäisen luokan lento Iran Airilla Teheraniin, tarjolla runsaasti kaviaaria ja votkaa. Perillä tutustuminen muihin juryn jäseniin. Heitä olivat muiden muassa suuri tähti Rex Harrison, nouseva tähti Charlotte Rampling ja unkarilainen ystäväni István Szabó.

Ylöspito ja tarjoilu oli loistavaa. Teimme myös matkoja, esimerkiksi Persepolikseen. Presidentti Urho Kekkonen oli viettänyt siellä šaahin järjestämiä hulppeita juhlia vuonna 1971 lähes 60 muun valtiopäämiehen seurassa.

Saimme kaiken, mitä toivoimme, myös kutsun olla Farah Pahlavin seurassa tarkkaan vartioidussa suljetussa tilassa, jossa sai tupakoida ja juoda vapaasti. Huomasin heti, millaista šaahin yksinvaltaa ympäröinyt korruptio ja mielivalta oli, ja tulin myöhemmin kirjoittaneeksi siitä. Aavistin jotakin, mutta en tiennyt, että armonaikaa oli vain neljä vuotta. Šaahi teloitutti vastustajiaan innokkaasti, mutta maanpaossa asuvalle ajatollah Khomeinille hän ei voinut mitään.

Kuin itämainen diktatuuri

Šaahin Iran yritti näyttäytyä länsimaisena yhteiskuntana, kun se itse asiassa oli itämainen diktatuuri. Erään pohatan palatsissa oli suuri määrä lintuja, jotka lensivät vapaasti puiden ja muun kasvillisuuden seassa.

Iranista tuli sitten islamilainen valtio. Mitä se merkitsee? Katukuvassa sitä ei kovin paljon huomaa, ja rukousten volyymi ylittää aika harvoin liikenteen melun.

Prinsessa Farahnaz (vas.), prinssi Ali, šaahi Mohammad Reza Pahlavi, šaahitar Farah Diba Pahlavi, kruununprinssi Reza ja prinsessa Leila vuonna 1978.

Tuntematon itä

Valtaosalla suomalaisista on aika vähän kosketusta Lähi-itään, jos ei Turun terrori-isku viime vuonna tai keskustelu Helsingin moskeijasta ole johtanut suurempaan tietoisuuteen.

Helsingin merellistä siluettia hallitsevat edelleen kaksi kristittyä kirkkoa, luterilainen ja venäläisortodoksinen. Ymmärtääkseni Helsingin kaupungin johto on eri syistä suhtautunut kielteisesti uuteen moskeijahankkeeseen, ehkä siinä pelossa – joka ei tietysti ole aivan perustelematon –, että rakennusta käytettäisiin ääri-islamilaisiin tarpeisiin.

Suojelupoliisi on kertonut, että aika moni Suomessa asuva maahanmuuttaja on lähtenyt niin sanotun Isisin palvelukseen. Kaikki eivät ole palanneet elävinä.

Toinen suomalaisten kosketuspinta on Israel. Sitä tukevat henkilöt ovat joko uskonnollisesti sidoksissa maahan tai katsovat Israelin pienemmäksi pahaksi kuin Palestiina. Toisin kuin Ruotsi, Suomi ei ole tunnustanut Palestiinan itsenäisyyttä.

Vuodesta 1983 olen monilla matkoillani yrittänyt ymmärtää, mitä Israelissa, Gazassa ja Länsirannalla tapahtuu. Olen tehnyt johtopäätöksen, että Israel on ainakin osasyyllinen tilanteen kiristymiseen.

Samaan aikaan on silti muistettava palestiinalaisten harrastamat terroriteot, alkaen Arafatin ajasta. Ratkaisua ei ole näkyvissä.

USA:n entisen suurlähetystö, ”vakoilijoiden pesä”, on nykyisin museo, jossa ker­rotaan amerikkalaisten kauheuksista.– Aika vähän väkeä sisällä, ehkä ovat saaneet tarpeekseen.

Iranin ja Israelin suhteet hiertävät

Nythän Israel pitää Irania pääasiallisena vihollisenaan. Iranin tukema Hizbollah operoi Libanonissa sekä poliittisena puolueena että sotilaallisena voimana lähellä Israelin rajaa. Siinä sekasotkussa YK:n suomalaiset UNIFIL-joukot tekevät hyvää työtä, vaikka heidän mandaattinsa ei onneksi ulotu sotimiseen. Iran on Israelin pohjoisrajalla. Israelin kostohyökkäys Iraniin on mahdollinen, mutta vastenmielinen vaihtoehto.

Israelin ja Iranin keskinäiset suhteet koskettavat meitä kaikkia. Tätä kirjoittaessani en tiedä, mitä tapahtuu, jos vuoden 2015 ydinsopimus raukeaa tai sanotaan irti.

Israel väittää Benjamin Netanjahun suulla, että Iran ei ole noudattanut sopimusta. Mieleeni tulee monesti kuulemani toteamus – ja tämä pätee kaikkiin alueella toimiviin – että ”kaikki valehtelevat ja kaikki tietävät valehtelevansa”. Kuka sitten valehtelee eniten? En tiedä.

Epävarmuus vallitsee

Läntinen maailma, ja senhän osa me olemme, ei ole kovin innostunut investoimaan Iraniin epävarmuuden vallitessa. Iranin rial on menettänyt arvoaan, ja kukaan ei näytä tietävän, kannattaako investointi Iraniin pitkällä tai lyhyellä aikavälillä. Taustalla on epävarmuus siitäkin, mitä tapahtuu, kun valta vaihtuu.

Kovin suurta avautumista ei ole tapahtunut presidentti Rouhanin aikana. Mielenosoitukset viime joulukuussa lyötiin alas nopeasti. Kukaan ei näytä tietävän, kuinka paljon vastustajia on teljetty vankiloihin tai tapettu. Maan tunnetuimpiin kuuuluva elokuvaohjaaja Jafar Panahi on ilmeisesti kotiarestissa, ja eräs tunnettu, Teheranissa asuva kirjailija valitti äskettäin, että yhtään hänen kirjaansa ei ole julkaistu kotimaassa, pelkästään Saksassa.

Se ei estänyt minua puhumasta aika avoimesti filmifestivaalin seminaarissa sekä sananvapaudesta että sensuurista ja avoimuudesta. Yleisö oli nuorta, kiinnostunutta väkeä. Kysymykseen siitä, mitä voi tehdä sensuuria vastaan, minulla oli vain yksi vastaus: maastamuutto. Se ei kuitenkaan ole aivan helppoa.

Kukaan ei reagoinut. Ei huomattu, että puheeni sananvapaudesta olivat ristiriidassa maan virallisen totuustulkinnan kanssa.

Teheraniin saapui sattumoisin vierailuni aikana suomalais-iranilainen elokuvamies Ramin Sohrab, autolla Helsingistä.

Sohrab on aloittanut Suomessa toimintaelokuvan tekemisen, ja nyt elokuvaa on tarkoitus kuvata Iranissa. Pääosassa on Antti Reini. Sohrab kalustoineen oli juuttunut Iranin rajalle 24 tunniksi, mutta kieltäytynyt kääntymästä takaisin ja päässyt lopulta jatkamaan.

En tiedä, mitä hänen elokuvastaan tulee. Hän väittää suunnitelleensa sitä seitsemän vuotta. Yrittänyttä ei laiteta.

Englanninkielinen paikallislehti kertoo, että Hesburger avaa ensimmäisen ravintolansa Teheranissa ja aikoo myöhemmin avata useita toimipisteitä Iranissa. Uutisen mukaan Hesburgerit ovat levinneet myös Vladivostokiin ja Bulgariaan.

Vähän suurempaa luokkaa ovat Koneen rullaportaat festivaalipalatsissa keskellä Teherania.

Räjähdysherkkiä aikoja

Onko Iran vakaa maa? Kysymys 80 miljoonan maan vakaudesta ja tulevaisuudesta on kiinteästi kytköksissä siihen, mitä ympäröivässä maailmassa tapahtuu. Kaikki liittyy kaikkeen.

Sisäisesti tilanne voi muuttua, jos ja kun nykyinen johtaja, ajatollah Ali Khamenei, sairastuu vakavasti tai kuolee. Huhuja on ollut liikkeellä syöpäsairauksista.

Tiukkaan hallittu maa voi räjähtää, jos vapauden venttiili avautuu kuten aikoinaan Neuvostoliitossa, Itä-Saksassa tai Puolassa.

Toistaiseksi näyttää siltä, että nuorilla ja tyytymättömillä on enemmän hävittävää kuin voitettavaa, jos he pyrkivät kumoukseen. Vaatimatonta protestia voi kuitenkin harrastaa, jättää käyttämättä pakollista huivia tai seurustella kahviloissa, joissa myydään kiellettyä alkoholia. Onhan Teheranin pohjoisilla alueilla myös yläluokan residenssejä, joihin islamin pyhyyden vartijat eivät ylety.

Katukuva voi verrata Lähi-idän kehitysmaihin

Teheranin katukuvaa voidaan pinnallisesti verrata mihin tahansa Lähi-idän kehitysmaahan. Siinä se suuri ongelma onkin. Iran ja Lähi-idän painekattila, Syyria, jonka diktaattoria Bashar al-Assadia Iran tukee. Toistaiseksi 500 000 kuollutta. Miljoonia pakolaisia Libanonissa, Jordaniassa ja Euroopassa, lähinnä Saksassa ja Ruotsissa.

Sunnilainen verivihollinen Saudi-Arabia sotii Jemenissä, ja tarmokas kruununprinssi haluaa uudistaa maataan samaan aikaan, kun teloitukset maassa jatkuvat samaan tapaan kuin ennen.

Sitten se toinen verivihollinen, Israelin ohella: Yhdysvallat ja presidentti Donald Trump.

Jörn Donner Teheranin kuuluisan Golestan-palatsin puistossa.– Jos menneisyys on tarpeeksi kaukana, voidaan unohtaa šaahin ajat!

"Amerikkalaiset rikollisjoukot"

Paikallinen lehti julkaisee kuvia ”rikosjoukosta” alkaen presidentti Eisenhowerista ja päätyen Trumpiin.

Teheranissa toimii museo nimeltä USA:n vakoilupesä, entinen suurlähetystö, jonka tiloissa suuri joukko amerikkalaisia sai viettää 444 päivää ja yötä panttivankeina vallankumouksen jälkeen.

Nuori innokas opas kertoo, että se oli ”viimeinen” amerikkalainen lähetystö Iranissa.Tuon suurlähetystön ansioluettelo on aika karmea. Se alkaa vuodesta 1953, jolloin pääministeri Mossadegh syöstiin vallasta, ja alkoi šaahin hallinnon pitkä yö.

Kaikki on mahdollista

Maailma voi silti muuttua. Presidentti Donald Trump on yhtä vähän ikuinen kuin ajatollah Ali Khamenei.

En halua ennustaa mitään. Kiina suunnittelee uutta silkkitietä, joka kulkisi Iranin kautta. Syyrian diktaattori voi tulla järkiinsä.

Turkin Erdogan voi vähentää vainoharhaisuuttaan. Israelissa voi vaihtua valta. Kurdit voivat saavuttaa edes jonkinlaisen itsemääräämisoikeuden. Heitä on 30 miljoonaa.

Ei saa menettää toivoaan, että järki jonakin päivänä voittaa. Se edellyttää kuitenkin, että uskontoa ei sekoiteta politiikkaan. Ne olisi pidettävä erillään toisistaan kuten Ranskassa ja melkein aina meilläkin.

Julkaistu: 27.6.2018