Aikoinaan, kun Stalinin rikokset olivat paljastuneet, tapasin nuoria venäläisiä, sivistyneitä, monikielisiä, avoimia maailman tuulille. Silloin, 50-luvun loppupuolella, kuvittelin että meidän ja heidän maailmansa vähitellen lähentyisivät.

Utooppinen kuvitelma oli, että tuleva Venäjä muuttuisi tavalliseksi maaksi.

Se ei toteutunut. Pysähtyneisyys vallitsi kauan Neuvostoliitossa, kansalaisoikeudet eivät laajentuneet, monet toisinajattelijat tuomittiin maanpakoon tai hiljaisuuteen, kunnes sitten neuvostovalta romahti. Jonkin aikaa elettiin avoimuuden merkeissä, mutta sitten uusi Venäjä muuttui Vladimir Putinin mielen kaltaiseksi.

Edeltäjä Boris Jeltsin oli vähän kaikkea, peluri ja juoppo, mutta hän tunnusti Neuvostoliiton syyllisyyden talvisotaan. Hänen aikanaan näin Moskovassa vuoden 1939 salaiset lisäpöytäkirjat, joiden perusteella Baltian maat ja Suomi kuuluivat Neuvostoliiton valtapiiriin.

Voiko Venäjästä kehittyä aivan tavallinen maa? Tavallisuus, tapojen samankaltaisuus ja yhteiset arvot tekevät Tornion ja Haaparannan välisen rajan melkein näkymättömäksi. Ihmiset käyvät kaupoissa molemmin puolin rajaa, puhuvat tosin osittain eri kieltä, rahayksikkö on erilainen, ajassa on tunnin ero. Muuten ei eroja kovin paljon näy. Tavallisia naapurimaita. Suuressa osassa Eurooppaa voimme matkustaa vapaasti, vaikka pakolaiskriisi on pakottanut muodollisiin tarkastuksiin.

Toista on Suomen itärajalla. Junalla pääsee helposti Pietariin, mutta autoilijan on pakko odottaa kauan. Byrokratia muistuttaa vanhaa Neuvostoaikaa tai sitten sitä edeltävää tsaarin valtaa. ”Venäjän pitkä minuutti”, odotusta, lomakkeita. Rajan takana palasia maasta, jossa isot kaupungit ovat rikastuneet ja maaseutu uinuu melkein entisaikojen tapaan.

Onneton se maa, joka tarvitsee sankareita. Tämän lauseen kirjoitti aikoinaan Bertolt Brecht, ehkä viitaten hänen aikakautensa ”sankareihin”, joista Stalin ja Hitler ovat inhimillisen historian julmimmat. Silti samainen Brecht joutui pakosta ylistämään Neuvostoliiton saavutuksia samalla tavalla kuin sodista kärsinyt virallinen Suomi joutui ”suremaan” Stalinin kuolemaa vuonna 1953.

Venäjä tarvitsee sankareita, ainakin nykyisen ja tulevan presidentin Putinin mukaan. Hänen sanotaan pitäneen Neuvostoliiton romahdusta aikakautemme suurimpana geopoliittisena katastrofina. Se ei silti merkitse, että hän ja hänen hallintonsa kaipaisivat vanhan Neuvostoliiton paluuta entiselleen. Pikemminkin on monta esimerkkiä siitä, että halutaan paluuta entisaikaan, ennen vuoden 1917 vallankaappausta.

Aikoinaan, ja siitä ei ole hirveän pitkää aikaa, juhlittiin lokakuun vallankumouksen vuosipäivää suurin juhlallisuuksin. Punaisen torin laidoilla korokkeella seisoivat haudanvakavat ukot, jotka siihen aikaan hallitsivat maata. Ukkoja seurasi sitten Neuvostoliiton haudankaivaja Boris Jeltsin, joka neuvonantajiensa avulla hankki vallan avaimet Putinille, merkittävin seuraamuksin.

Nuorempi sukupolvi Venäjällä, alle kolmekymppiset, eivät tiedä tai muista mitään menneen ajan tapahtumista. Sen sijaan on nostettu esiin uusi sankaruus, vuoden 1945 kevään ja suuren voiton päivä, 9. toukokuuta.

Olin kerran Siperian pikkukaupungissa tuon juhlapäivän aattona. Ystäväni sanoivat, että olisi parasta olla lähestymättä juhlapaikkaa, koska juopuneet paikalliset voisivat kuvitella minun olevan ”fasisti”, vihollisvallan edustaja. Tätä nimikettä käytetään nykyisin kaikista, joiden tavalla tai toisella katsotaan olevan nykyisen järjestelmän vastustajia.

Nykyvenäläinen historiankirjoitus sanoo, että toinen maailmansota alkoi 22.6.1941 Saksan hyökkäyksellä, joka toi Hitlerin joukot lähelle Moskovaa. Matkalla Šeremetjevon lentokentältä Moskovaan näkyvät panssariesteet muistuttavat meitä, kuinka lähelle saksalaiset etenivät. Napoleon pystyi aikoinaan valloittamaan Moskovan, kunnes pitkä vetäytyminen johti siihen, että venäläiset valtasivat Pariisin.

Todellisuudessa maailmansota alkoi syyskuussa 1939, kun Hitler ja Stalin olivat sopineet Puolan tuhosta ja vallanjaosta.

Muutaman kerran, ja viimeksi uudessa kirjassani olen yrittänyt kertoa vanhan rajan tapahtumista vuonna 1918. Rajan läheisyys silloisesta Leningradista johti siihen, että Stalinin joukot hyökkäsivät Suomeen marraskuun lopulla 1939. Tästä tapahtumasta ei monella sanalla kerrota nykyisen Venäjän historiankirjoituksessa, joka yrittää kieltää venäläisten hyökänneen.

On oikeastaan ihme – tai lottovoitto – että sodan jälkeen maamme säilyi itsenäisenä, kun jatkosota oli hävitty. Kehitys muualla Euroopassa pitkin Neuvostoliiton länsirajaa johti niin sanotun rautaesiripun laskemiseen. Tästä kehityksestä on tunnettu historiotsija Anne Applebaum julkaissut kirjan, jonka ala-otsikko kuului: ”Itä-Euroopan tuhoaminen 1944–1952”.

Suomi jäi sen kehityksen ulkopuolelle. Siitä maksettu hinta oli YYA-sopimus vuodelta 1948, jota Suomi uskollisesti (ja uskonnollisesti) seurasi, kunnes Neuvostoliitton hajoaminen teki sopimuksen mahdottomaksi.

Silti on hyvä muistaa, että Suomen itäraja on edelleenkin kahden hyvin erilaisen yhteiskunnan välinen raja. Tavallisuus on kaukana kuvitelmista.

Miksi näin on?

Usein on väitetty, että Neuvostoliitton hajoaminen oli Reaganin ansiota. Tuskin oli niin. Maa hajosi, koska se oli hajallaan ja talouden kannalta tehottomasta hoidettu. Putinin tulleessa valtaan alkoi uusi aika.

Kuten tiedämme, Putin on toiminut KGB-upseerina ja Leningradin hallinnon apulaispomona, missä ominaisuudessa hän vieraili Leningradin ystävyyskaupungissa Turussa. Entinen arkkipiispa John Vikström kertoo mielellään, että hän on potkaissut Putinia koipeen heidän pelatessa jalkapalloa. Tämä ei ole estänyt Putinin nousua korkeimpaan valtaan.

Mikä on se järjestelmä, jota hän on ollut mukana luomassa? Entisille Neuvostoliiton teollisuuspomoille ja heidän ystävilleen on annettu mahdollisuus rakentaa miljardöörien verkosto, edellyttäen että he eivät vastusta Putinin poliittista järjestelmää. Kalpaten kävi Mihail Hodorkovskille, joka kuvitteli pystyvänsä luomaan itselleen poliittisen roolin. Hänet pidätettiin ja tuomittiin vankeuteen. Hän menetti öljy-yhtiönsä, mutta pääsi lopulta yli kymmenen vuoden vankeuden jälkeen ulkomaille. Putinin järjestelmä on umpikorruptoitunut, mutta se on luonut jonkinlaista vakautta Venäjälle, kovalla hinnalla.

Toisaalta venäläinen kansalaisyhteiskunta pysyy osittain hengissä, mutta sitä uhkaa sanktiot, kuten Aleksei Navalnyi sai huomata. Silti Moskovassa voi kuunnella riippumattomia radiolähetyksiä ja nähdä muutakin televisiota kuin nykyvallan omistamia kanavia.

Vielä 2000-luvun alussa elettiin verraten rauhanomaista aikaa Venäjän ja läntisen maailman suhteen. Sitten otteet kovenivat. Ensin Venäjä nujersi Georgian lyhyessä sodassa ja perusti tasavaltoja, joita juuri kukaan muu ei tunnustanut. Sitten vallattiin Krim, lähdettiin Ukrainaan sotimaan ja sekaannuttiin Syyrian sotaan. Putinin Venäjä uneksii edelleen suurvalta-asemasta, jonka se on menettänyt.

Alkoi uusi kylmä sota. Emme tiedä, mihin kaikkeen tämä voi johtaa, mutta pelko on levinnyt osaan läntistä mailmaa. Venäläisten harjoittama valekampanja on tuskin vaikuttanut kovin paljon äänestyskäyttäytymiseen lännessä, mutta tuntuu ilmeiseltä, että Marine le Penin tyyppinen oikeistopopulismi on heille mieluisampi vaihtoehto kuin perinteisiä kansalaisyhteiskunnan arvoja vaaliva yhteis­kunta.

Kaikkein pahinta on Putinin arvaamattomuus, kuten Trumpinkin. Silti on syytä pitää pää kylmänä, Suomessa, Baltiassa ja muualla Euroopassa. Toivon että järki voittaa, Venäjälläkin.