Johanna Korhonen: Suu puhtaaksi liian myöhään

Ilmastosta kirjoittava verkkolehti Hyvän sään aikana on haastatellut ilmastoaktiivina toimivaa eläkeläistä otsikolla ”Anu Harkki joutui vaikenemaan vuosikausia tutkimusjohtajana – nyt hän sanoo suoraan, mitä ajattelee Suomen ilmastopolitiikasta”. Jutun mukaan tutkimusjohtajana Harkki ”ei voinut vaikuttaa yhtä vapaasti kuin nyt, aktiivisena eläkeläisenä”.

Harkki kertoo jutussa, että hän eläkkeelle jäädessään ”päätti puhua suunsa puhtaaksi”. Nyt hän kertoo olevansa ”tyytyväinen, että uskalsin sanoa ne asiat” ja aikoo jatkaa puhumista ”niin paljon kuin vain jaksan”.

Näitä on suomalainen työelämä täynnä

Taas yksi, ajattelin. Taas yksi, joka vaikenee silloin, kun pitäisi puhua, ja puhuu sitten kun sillä ei enää ole suurtakaan vaikutusta. Näitä on suomalainen työelämä täynnä: vaikenijoita, jotka omituisella tavalla rohkaistuvat ja puhkeavat kukkaan vasta ensimmäisenä eläkepäivänään.

Tämä herättää minussa tuskastumista, lamaannusta ja kiukkua. Olen ollut työssäni paljon tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden tajuan jättävän paljon sanomatta. Heidän olisi todella syytä antaa haastattelu ja puhua siinä totta nyt, ei kymmenen tai viidentoista vuoden päästä.

Tunnen henkilökohtaisesti korkean viranhaltijan, joka vuosikausia nysväili virassaan ”maltillisena” muiden pomojen myötäilijänä ja nyt tykittää täysillä oman alansa keskustelupalstoilla netissä. Olen kysynyt häneltä, miksi hän ei tuonut kantojaan esiin silloin, kun niillä olisi ollut merkitystä ja vaikutusta. Hän ei vastannut, mutta loukkaantui.

Mitä me pelkäämme?

Maailmaan mahtuu puhetta ja verkkoon kivoja nettijuttuja tärkeistä asioista. Todellinen vaikuttamisen paikka on työelämä. Puhumisen paikka on silloin, kun ihminen on johtaja, viranhaltija, asiantuntija tai mikä tahansa muu aivotyöstään palkkaa saava ihminen.

Totta kai sama pätee myös käsillä tekijöihin. Epäkohtiin puuttumista ei kannata lykätä siihen vaiheeseen, kun itse pääsee eläkkeelle.

Miksi suomalaiset ovat näin pliisua porukkaa? Mitä me pelkäämme? Sitäkö, että joku on eri mieltä ja näkemysten välille syntyy pikkuinen konflikti? Meillä on jopa perustuslaki, joka takaa jokaiselle oikeuden vapaaseen ajatteluun ja laaja-alaiseen toimintaan oikeina pitämiensä asioiden puolesta.

Työlainsäädäntö takaa hyvän suojan mielipiteen ja ilmaisun vapaudelle. Miksi työpaikat silti ovat notkollaan ”yhteistyökykyisiä” tuppisuita, jotka pysyvät lojaalisti hiljaa silloinkin, kun näkevät asioiden menevän pieleen?

Kuka arvot muodostaa, elleivät työntekijät?

Kaikkein eniten suomalainen pelkää työnantajaa. Minuakin pelotellaan jopa omalla työnantajallani: usein, kun joku yleisön edustaja on kanssani eri mieltä jostain, mistä tahansa, saan postia aiheesta ”onko tämä nyt tosiaan työnantajasi kanta”. Vastaan, ettei tietenkään ole, vaan minun! Työnantajan kanta voi olla sama, eri, minulle tuntematon tai kokonaan olematon, mutta se on toinen asia.

Työnantajan pelkääminen on turhaa ja haitallista. Pelossaan mykistelevät yleensä ne, joilla siihen olisi kaikkein vähiten syytä. Anu Harkki sanoo haastattelussa, että kemianteollisuudessa ja tutkimusmaailmassa hänen omat arvonsa ”erosivat osin työnantajan arvoista”.

Kuka ne arvot muodostaa, elleivät juuri työssä olevat ihmiset? Kuka niihin voi vaikuttaa ja niitä muuttaa, elleivät ne, jotka työtä tekevät?

Näkyvissä asemissa olleet, eläkkeelle jääneet henkilöt kirjoittavat sitten suu puhtaaksi -tyyppisiä muistelmia ja ovat kaiketi itse ylpeitä ”rohkeudestaan”. En lue niitä. Ei kiinnosta, enää.

Jos joku ei uskalla puhua silloin, kun sen aika on, hän ei voi odottaa kuulluksi tulemista myöhemminkään.